Kotona ei ole koskaan hiljaista. Ei ainakaan niin hiljaista, että siihen ehtisi tottua ja antaa sen luoda illuusiota rauhaisasta perhe-elämästä. Joka puolella vilisee sisaruksia, isosisko, pikkusisko, veljiä – ja minä keskellä kaikkia. Olen neljätoista, asumme maalla ja meidän kotona on aina meteli.
Naapurin rouva joku – en muista nimeä – kysyi minulta kerran, että eikö ole raskasta elää niin suuren perheen keskellä. Silloin jäin miettimään kysymystä enkä ole vieläkään lakannut pohtimasta sitä. Sen jälkeen kun ainoa sisaruksista jota oikeasti rakastin paljon ja puhtaasti niin kuin aurinkoa ja kuuta ja tuulta keskikesällä muutti pois, sen jälkeen kaikki on ollut ehkä vähän raskaampaa.
Mummi sanoo, että elämme käsittämättömän sotkun keskellä, mutta mitä muutakaan voisi odottaa kun lapsia juoksee kasapäin ympäri ympäri koira mukana, ympäri? Äiti puristaa suun tiukaksi viivaksi ja huulet muuttuvat valkeiksi ja mietin että onko niitä enää olemassa kun hän avaa suunsa. Isä huutaa toisesta huoneesta että ei se ole sotkua, se on vain hallittua kaaosta.
Ja lomilla kun Sofia itkee huoneessaan kun maailma kaatuu päälle, ahdistaa, ei saa maalata ja tahtoisi olla jo nainen ja kun minä kuuntelen tahtoen tietää hänen salaisuutensa. Mutta vaikka yö myöhäänkin tiedän hänen valvovan ja kuulevan että kuljen hänen ovensa ohitse sitä ovea ei avata niin kuin ennen. Puuovi pysyy kiinni, saranat eivät raota ovea narahtaen, eikä Sofia ota minua viereensä istumaan ja kuuntelemaan salaisuuksiaan.
Meillä riidellään liikaa. Äiti huutaa kun isä juo ja isä on hiljaa ja miettii. Kesä on kuuma ja kurkut näivettyvät kosteudenpuutteesta. Soitan kalliita ulkomaanpuheluja Ruotsiin Sofialle. Ja Ingan nuket puhuvat minulle englantia, niin kuin maailma ei muka olisi tarpeeksi sekava muutenkin.
Olen siis 13-vuotia tyttö, rakastan kirjoittamista ja ihailen paljon Sofi Oksasen ja Emma Juslinin kirjoitustyyliä. Lempi kirjani on juurikin Emma Juslinin Frida ja Frida, toivottavasti tämä ei ollut liian samankaltainen sen kanssa.
Naapurin rouva joku – en muista nimeä – kysyi minulta kerran, että eikö ole raskasta elää niin suuren perheen keskellä. Silloin jäin miettimään kysymystä enkä ole vieläkään lakannut pohtimasta sitä. Sen jälkeen kun ainoa sisaruksista jota oikeasti rakastin paljon ja puhtaasti niin kuin aurinkoa ja kuuta ja tuulta keskikesällä muutti pois, sen jälkeen kaikki on ollut ehkä vähän raskaampaa.
Mummi sanoo, että elämme käsittämättömän sotkun keskellä, mutta mitä muutakaan voisi odottaa kun lapsia juoksee kasapäin ympäri ympäri koira mukana, ympäri? Äiti puristaa suun tiukaksi viivaksi ja huulet muuttuvat valkeiksi ja mietin että onko niitä enää olemassa kun hän avaa suunsa. Isä huutaa toisesta huoneesta että ei se ole sotkua, se on vain hallittua kaaosta.
Ja lomilla kun Sofia itkee huoneessaan kun maailma kaatuu päälle, ahdistaa, ei saa maalata ja tahtoisi olla jo nainen ja kun minä kuuntelen tahtoen tietää hänen salaisuutensa. Mutta vaikka yö myöhäänkin tiedän hänen valvovan ja kuulevan että kuljen hänen ovensa ohitse sitä ovea ei avata niin kuin ennen. Puuovi pysyy kiinni, saranat eivät raota ovea narahtaen, eikä Sofia ota minua viereensä istumaan ja kuuntelemaan salaisuuksiaan.
Meillä riidellään liikaa. Äiti huutaa kun isä juo ja isä on hiljaa ja miettii. Kesä on kuuma ja kurkut näivettyvät kosteudenpuutteesta. Soitan kalliita ulkomaanpuheluja Ruotsiin Sofialle. Ja Ingan nuket puhuvat minulle englantia, niin kuin maailma ei muka olisi tarpeeksi sekava muutenkin.
Olen siis 13-vuotia tyttö, rakastan kirjoittamista ja ihailen paljon Sofi Oksasen ja Emma Juslinin kirjoitustyyliä. Lempi kirjani on juurikin Emma Juslinin Frida ja Frida, toivottavasti tämä ei ollut liian samankaltainen sen kanssa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tosi hyvin kirjoitat ikääsi nähden (ja huomattavasti paremmin kuin monet aikuiset täällä...). Tuo koko pätkä on ajan tiivistystä. Jos teet oikeasti romaanin sen pituus kestää tämän kyllä. Mutta tuostakin saisi kirjoitettua jo monta kohtausta. Toimintaa, vuoropuhelua yms. Opiskele kerrontatekniikoita. Lahjoja sinulla on, niitä kannattaa kehittää. :)
Kyllä tämä vaikuttaa ihan ok alulta, hyvin kirjoitettu. Minä-kertoja voi aloittaa näin, hyvän kuvan saa siitä, että millaista kotona on. Hyvin kuvattu ikävä kun isosisko on lähtenyt, itse en ole lukenut noita Emma Juslinin kirjoja, mutta tämä on minusta ihan hyvä.
Ihan OK alku, mutta kyllä parannettavaa vielä riittää todella paljon. Kerronta on puutteellista, oikeinkirjoitus tökkii hieman ja asiaa tulee aivan liikaa kerralla. Yhdessä sivussa on kerrottu lähes kokonaan henkilön elämänhistoria eikä ainakaan tämä pätkä houkuttele lukemaan lisää.
Kirjoita alku(kin) monta kertaa uudestaan, mutta säilytä tämä versio. Huomaat kyllä eron.
Laita ensimmäiseksi toinen ja kolmas kappale, niin saat ensin lukijan ajattelemaan, että mistä on kysymys, ja sitten selität sen ensimmäisen kappaleen asialla.
"Ja lomalla Sofian itkiessä huoneessaan, maailma kaatuu päälle, ahdistaa, ei saa maalata ja tahtoisi olla jo nainen. Minä kuuntelen, tahdon tietää hänen salaisuutensa. Mutta vaikka yöllä tiedän hänen valvovan ja kuulevan, että kuljen hänen ovensa ohitse, hän ei avaa ovea niin kuin ennen. Sepysyy kiinni, saranat eivät narise, eikä Sofia ota minua viereensä istumaan ja kuulemaan salaisuuksiaan."
On parempi kirjoittaa niin, että lukija ymmärtää yhdellä luennalla asian. Alkuperäisessä piti palata lauseiden alkuihin, että olisi saanut niistä merkitykset irti.
Mutta hyvä alku. Jatka.
Tuo ensimmäinen neuvo oli hyvä. Eli kirjoittamisen perusta eli kieli on kunnossa, mutta kerrontatekniikkaa täytyy hioa. Eli yritä kertoa enemmän toiminnan kautta, älä selitä liikaa.
Eli voit vaikka kuvailla tapaamista naapurin rouva jonkun kanssa, joka ihmettelee dialogissakin, että kuinka oikein jaksat siinä metelissä. Näin se tulee ilmi henkilöhahmojen puheenvuorojen kautta, etkä sinä selitä asiaa liikaa.
Jos isä juo, niin sen sijaan, että kerrot, että isä juo, kerrot, että istut vaikka omassa huoneessasi, kun kuulet "isän raskaat askeleet eteisessä, keittiön pöydälle kilahtavan kassin, huokauksen ja pullonavaajan metallisen kalahduksen lasia vasten. Panen musiikin kovemmalle, kuuntelen mieluummin sitä kuin äidin uutta valitusryöppyä perjantain kunniaksi."
Tämä nyt oli siis tällainen ylimalkainen viite siitä, kuinka yhden lauseen asian voi kertoa kuvauksella sen sijaan, että sen selittäisi muutamalla sanalla.
Muista, että lukija haluaa itse oivaltaa, siitä kirjoittamisessa ja lukemisessa onkin kysymys: sinä annat tarinan, toimintaa, jonka kautta lukija oivaltaa, mistä on kyse.
Olen vähän eri mieltä näistä neuvoista. Minä-kertoja voi kertoa eri tavalla kuin kolmannen persoonan kertoja... siinä ei välttämättä päde toi näytä, älä kerro. Minä-kertoja pystyy vetämään mukaan omalla kertojanäänellänsä.
On monia kirjailijoita, jotka kirjoittaa melko surkeasti ylipäätänsä, mutta vahva minä-kertojan ääni saa lukijat hämättyä ja kirjatkin myy, esim. Anna-Leena Härkönen on yksi näistä, joilla on aina sama minä-kertoja.
En tarkoita, että aloittaja kirjoittaisi surkeasti. Tietystikään tuo alku ei ole ihan täysin valmis, kuten ei ilmeisesti tarinakaan ole valmis vielä. Ei tuota voi arvostella mitenkään muuten kuin katkelmana. Sinänsä siitä käy lähtökohta ihan hyvin ilmi
Tekstisi on ihan hyvää, mutta lauseet ovat liian pitkiä ja sisältävää liikaa asioita. Samoin lyhyessä tekstissä tapahtuu liikaa asioita. Tekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä on helppo parantaa. Lyhennä lauseita tiivistämällä niiden sanomaa, karsimalla ylimääräisiä sanoja ja jakamalla pitkät lauseet osiin. Esimerkiksi:
>Sen jälkeen kun ainoa sisaruksista jota oikeasti rakastin paljon ja puhtaasti niin kuin aurinkoa ja kuuta ja tuulta keskikesällä muutti pois, sen jälkeen kaikki on ollut ehkä vähän raskaampaa.
Tämä lause on liian pitkä ja hieman sekava. Se on puhuttua kieltä eikä kirjoitettua kieltä. Puhuessa lauseen voi keskeyttää ja väliin voi lisätä tarkennuksia, minkä jälkeen voi taas palata ja jatkaa alkuperäistä viestiä. Lauseessasi olevat kuvailut auringosta ja kuusta ja keskikesän tuulesta eivät tuo mitään lisäarvoa, eivätkä kuulosta luonnolliselta. Keskity lauseessa sanoman selkeään ilmaisuun ja kuorruta sitä vain vähän kuvailulla. Lause olisi selkeämpi esimerkiksi:
Kaikki on ollut raskaampaa sen jälkeen, kun ainoa oikeasti rakastamani sisarus muutti pois.
Toinen vaihtoehto olisi jakaa lause osiin, esimerkiksi:
Kaikki on ollut raskaampaa sen jälkeen, kun sisareni muutti pois. Se ainoa jota oikeasti rakastan.
Toinen esimerkki:
>Ja lomilla kun Sofia itkee huoneessaan kun maailma kaatuu päälle, ahdistaa, ei saa maalata ja tahtoisi olla jo nainen ja kun minä kuuntelen tahtoen tietää hänen salaisuutensa.
Tämäkin lause on liian pitkä. Lisäksi siitä ei käy selkeästi ilmi, kuka tekee ja mitä. Sofia itkee huoneessaan ja minä kuuntelen, mutta kenen päälle maailma kaatuu? Ketä ahdistaa, kuka ei saa maalata ja kuka tahtoisi olla jo nainen? Luultavasti Sofia, mutta sen voisi kirjoittaa selkeämmin. Esimerkiksi...
Lomilla Sofia itkee huoneessaan, koska maailma kaatuu päälle. Häntä ahdistaa se, ettei saa maalata ja hän tahtoisi olla jo nainen. Minä kuuntelen tahtoen tietää hänen salaisuutensa.
Käy koko teksti samalla tavalla läpi ja pohdi, miten voit parannella lauseita. Minusta aivan alku oli parasta tekstiä. Sitä ei juurikaan tarvitse parannella.
Miten Te jankkaatte tästä tekstistä, kun mielestäni se on
synopsis.
Huoh !
Mitä väliä onko kyseessä synopsis, jos tekstissä on selvästi hiomisen varaa?
Mikähän mahtoikaan olla sinun aloittajaa auttava kommenttisi tässä ketjussa?
Vai päätitkö vain äkäillä? Siinä tapauksessa olisit voinut säästää kirjoittamisen vaivan.
Olisi kyllä "mielenkiintoista" nähdä sinun synopsiksesi... jos siis ne ovat tätä tyyliä. Synopsista teksti ei ole nähnytkään, tai jos on nähnyt, niin käsittänyt väärin koko synopsiksen käsitteen.
Jaaha !................ vainiin.
Otetaanpa tähän sitten lainaus netistä:
Elokuvantaju
” Synopsis on tiivistelmä elokuvan sisällöstä. Se on eräänlainen hahmotelma tai luonnos; paperi, josta selviää ohjelman sisältö ja muoto. Lukija saa käsityksen myös elokuvan lähestymistavasta ja tyylistä. Synopsista seuraa tavallisesti treatment ennen varsinaista käsikirjoitusta.
Synopsiksen tehtävä on ennen muuta tiivistää nähtävä tapahtumasarja, tarina. Näytelmäelokuvan synopsis on tiivistelmä elokuvan toiminnasta. Lisäksi synopsis voi kertoa henkilöistä ja keskeisestä ristiriidasta.
Synopsis ei sisällä kuvallisia tai muita yksityiskohtaisia ratkaisuja. Ne vain rajoittaisivat tulevaa kirjoittamisprosessia. Synopsis on tärkeä sekä rahoittajalle, tuottajalle, toteuttavalle työryhmälle että myös käsikirjoittajalle itselleen.
Synopsis on hyvä käsikirjoittamisen vaihe, koska siinä kokonaisuus ei vielä peity yksityiskohtien alle. Keskeinen idea, perusristiriita ja rakenne ovat selvästi hahmotettavissa. ”
Hyvä, että jaksoit ottaa selvää, että miten se synopsis tehdään. Nyt varmaan ymmärrät, miksei tuo tekstinpätkä ole synopsis, vai mitä? :)
Niinpäniin.
Minäpä olen visuaalinen ja tekstistä näen suoraan sellaisen 200 sivuisen nuortenromaanin.
Ihme ja kumma, että näitä valmiita aihioita tungetaan tänne saitille.
Hihih !
Onnea vaan Yötähti pakertamiseen. Kukahan saa romaaninsa ensimmäisenä valmiiksi.
Älä välitä scarabaeuksesta, ei kukaan muukaan välitä. Jatka sinä ap vaan kirjoittamista. :)
Mielenkiintoinen alku, olisin jatkanut lukemista.
Toki viilaamista löytyy, mutta kun jaksat viilata ja viilata, niin tekstistä voi tulla kerrassaan loistava.
Muutos: sofia rakastaa kirjoittamista, ei maalaamista.
(sofian näkökanta)Kuu loi varjoa ja minä tahdoin vain rakastaa. Ja minultahan se onnistuikin, joskus Aada sanoi että rakastin meidän perhettä liikaa. Tiesin sen ennestään. Tiesin sen, että vaikka lähdin tänne kirjoittamaan, halusin kirjailijaksi, halusin olla taitava, oikeasti lähdin vain koska rakastin perhettäni liikaa, en kestänyt katsoa kuinka äiti ja isä murensivat liittonsa pikku hiljaa kyynisin katsein ja veripunainen aurinko laski.
Kirjailijakurssi numero yksi, yhtä helvettiä sen jälkeen kun erehdyin istumaan takariviin tummahiuksisen naisen viereen, jota tuntui kiinnostavan kaikki muu, paitsi paperi, jolle piti luoda kuvaus itsestään, menneisyydestään ja perheestään.
Itse kirjoitin paperille pienellä ja pyöreällä käsialallani: "olen 18-vuotias suomalaistyttö maaseudulta. Perheeni on suuri, seitsenlapsinen ja talossamme ei saa ikinä olla rauhassa." Sen jälkeen pyyhin sen yli. Ei. Ei, ei. Vilkaisin viereeni. Sormet punaisine kynsineen loivat muutaman koukeroisen kirjaimen silloin tällöin, ei kiireellä, täydellisessä harmoniassa.
Pienet neulat pistelivät minua, olin rauhaton, en tiennyt mitä kirjoittaa. En kuulunut tänne, joskus yläasteella tuntui vielä ihan järkevältä haluta kirjailijaksi. Äiti oli hiljaa ja hymyili mummille, että kyllä se Sofia siitä järkevöityy. Jättää tuollaiset haihattelut mielestään.
Minä julistin, että ei ole haihattelua haluta kirjoittaa! Minä lähden Ruotsiin, opettelen puhumaan riikinruotsia ja kirjoitan teidät kaikki hämmennyksiin, niin että kaikki tähdet kuut taivaat kadehtivat minua ja sitten olen onnellinen.
Eihän se nyt niin mene. Vieressäni istuva nainen hymyilee. Haluan olla samanlainen. Hän on kaunis ja sulava, ei sellainen aina epäröivä kuten minä. Itsevarma.
– Olen Iiris.
– Sofia, sanon. Muistutan itseäni, ei sellaisia ajatuksia hitto vie, nyt hymyilet vaivatta, kirjoitat että rakastat perhettäsi oikein paljon ja palautat paperin. Mutta sinne meni.
– Tahtoisitko tulla kahvilaan tunnin jälkeen? Iiris kysyy. Ääni on pehmeä, kuten huuletkin voisivat olla, jos voisi koettaa suudella. Nyt kieltäydy, vetoa vaikka läksyihin, ääni päässäni sanoo.
– Juu, tietenkin, mielelläni.
Hitto.(sofian näkökanta loppu)
– Äiti, menen ulos.
– Ei, Inga, ei. Nyt on liian myöhä.
– Mutta kun minä haluan mennä ulos kun sillä on pimeää.
– Ei. Voit vaikka eksyä.
– Enkä, minä tahdon mennä ulos! Ingan alahuuli alkoi jo väpättää uhkaavasti ja tiesin jo että pian saisin taas kuunnella sitä samaa huutoa, äiti äiti minä tahdon!
– Inga, minä tulen sinun mukaasi, sitten äiti päästää meidät ulos vai mitä? sanon enkä aio olla sen ilkeämpi tänään. Koulussa ne puhuvat auktoriteetista ja siitä kuinka paljon muistutan Sofiaa. Mutta Sofia on kauniimpi kun se on perinyt isän kultakutrit ja äidin kiharat ja siron vartalon.
Äiti huokaa. Autan sisarelleni kengät jalkoihin ja takin päälle. Ulkona tuoksuu kesälle ja sateelle ja sille kuinka Sofia on aamukasteessa Ruotsissa ja kirjoittaa niillä kapeilla sormillaan tarinoita jossa kesä maistuu kesälle ja talvi pakkaselle ja meidän hiuksissa on jäätä ja pakkanen puree minua nenään.
Inga juoksee pitkin kuoppaista soratietä, pellon vierellä ja minä katselen. Ingalla on samanlaiset hiukset kuin minulla. Ja Sofialla. Minä ikävöin Sofiaa, ihan tosissani. Ja ehkä hän tulee lomalla kotiin sieltä kirjoituspaikasta. Minä alan hyräilemään tii dii tiidititii tiidi tiidi ti tii ja nauran kun Erin kikattaa.
(alku)
Iiris ja suudelma ja haaveet. Havahdun siihen kun musta, pikimusta hiussuortuva kutittaa nenänpäätäni. Iiris. Hymyilen raukeana, vartaloni on alaston ja olen nainen, en pikkutyttö. Ja hän sanoi että olen kaunis, kauniimpi hän on itse kun kalpea iho kuultaa syksyn sävyissä jotka hohtavat läpi ikkunan ja aamun usvan luoden kaikesta niin kirjavaa, kirkasta ja minä nukahdan taas.
Herään kilinään. Yksi terävä kilahdus. Tai rehellisesti sanottuna kolahdus, joka havahduttaa minut ja kylmää minua kun Iiris ei olekaan vieressä.
Hän kävelee olohuonemakuuhuone keittiö-väliä alushousuissa ja topissa, ilman rintaliivejä ja minä makaan alasti ja siemailen viereeni ilmestyneestä teekupista kitkerää teetä, jota olen oppinut jo juomaan ilman maitoa, mutta en ilman sokeria.
Punainen toppi luo oudon kontrastin mustan ja valkoisen kanssa. Iiriksestä tulee mieleen joulu, joulusta perhe ja perheestä Aada. Se tyttö, jonka näin viimeksi kesäkuussa. Oli jo syyskuu.(loppu)
Ilmoitahan sitten kun kirja on valmis ja tulossa ulos :) Pakko saada lukea :)
Ihan ymmärrettävää että kirjoittaja kirjoittaa kirjoittavista ihmisistä, mutta se on tehty jo NIIIIIN monta kertaa että pidä mieluummin vaikka maalarina.
Kuolleiden runoilijoiden seuroja on jo 1 000 000 000 000 000 000 1.