Rupesin kirjoittamaan tosissani pari vuotta sitten lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Nuoruudessani kirjoitin yhden romaanikäsikirjoituksen, josta sain kannustavaa palautetta kustantamolta, sitä ei kuitenkaan julkaistu. Kirjoitin kuitenkin toisenkin, sain taas palautetta, mutta en tälläkään kertaa kustannussopimusta. Päätin sitten luovuttaa. Kirjoittelin pätkiä silloin tällöin, minkäs voit, kun on verissä. Mutta kokonaista käsistä en saanut aikaan. Jonkun runon antologiassa julkaistua.
No, monen vuoden tauon jälkeen innostuin taas yrittämään. Minulla ei ole mahdollisuutta osallistua mihinkään kirjoittajaryhmään tai koulutukseen, joten lähetin käsiksen muutamaan arvostelupalveluun, annoin koelukijoille luettavaksi. Kaikkien mielestä kieli on hyvää, on aina ollut, samaa on toitottanut kustannustoimittaja aikoinaan. Tarinassa oli hiomista, no, hioin ja hioin ja lopulta vaikutti valmiilta.
Joo, valmiilta saamaan uusia hylkyjä.
Haluaisin pistää pillit pussiin, mutta kun kirjoittaminen on se ainoa asia, jota koskaan olen todella intohimoisesti halunnut tehdä. Mutta jos en saa julkaistua, niin en jaksa romaaneja kirjoitella, se on rankkaa hommaa ja mielestäni tarvitsee tunnustusta. Eli omakustanteet eivät kiinnosta.
Lisäksi olen tutkaillut viime vuosien esikoiskirjailijoita ja huomannut, että 80% on joko toimittajia tai jonkun muun lähes ammattimaiseksi luonnehdittavan kirjoittajakoulun käyneitä: Oriveden Kohti mestaruutta -kurssi (useitakin), Turun yliopiston luovan kirjoittamisen koulutus (mm. Jenni Linturi ja Riikka Pulkkinen), Jyväskylän yliopiston kirjailijakoulutus (Sofi Oksanen) ja lukuisia Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakursseilta valmistuneita.
Eli harva esikoiskirjailija enää tulee pystymetsästä, niin kuin minä. Takana on vuosien koulutusta, harjoittelua kirjailijoiden ohjauksessa.
Lisäksi luin juuri kustantamoille käsikirjoituksia arvioivan blogipitäjän blogista, että hyviä, julkaisukynnyksenkin ykittäviä käsikirjoituksia tulee kyllä runsaasti, mutta niitä kaikkia ei vain voi julkaista siinä toivossa, että kirjailijasta tulee uusi Oksanen.
Eli hylky ei välttämättä tarkoita, että teksti ei olisi tarpeeksi korkealaatuista. Se vain ei jostain syystä ole erottunut tarpeeksi. Tämä selittää myös sen, miksi esikoiskirjailijaksi haikailevat huomaavat kerta toisensa jälkeen, että jos julkaisevat kirjailijat saavat läpi kaikenlaista potaskaa, kun taas oikeasti laaduskasta esikoiskässäriä ei saa millään julkaistuksi.
Ja nyt mietin, että mistä tiedä, kannattaako vain jatkaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja sitä kautta itseään kehittää, vai pitäisikö vain luovuttaa ja yrittää innostua jostain muusta.
No, monen vuoden tauon jälkeen innostuin taas yrittämään. Minulla ei ole mahdollisuutta osallistua mihinkään kirjoittajaryhmään tai koulutukseen, joten lähetin käsiksen muutamaan arvostelupalveluun, annoin koelukijoille luettavaksi. Kaikkien mielestä kieli on hyvää, on aina ollut, samaa on toitottanut kustannustoimittaja aikoinaan. Tarinassa oli hiomista, no, hioin ja hioin ja lopulta vaikutti valmiilta.
Joo, valmiilta saamaan uusia hylkyjä.
Haluaisin pistää pillit pussiin, mutta kun kirjoittaminen on se ainoa asia, jota koskaan olen todella intohimoisesti halunnut tehdä. Mutta jos en saa julkaistua, niin en jaksa romaaneja kirjoitella, se on rankkaa hommaa ja mielestäni tarvitsee tunnustusta. Eli omakustanteet eivät kiinnosta.
Lisäksi olen tutkaillut viime vuosien esikoiskirjailijoita ja huomannut, että 80% on joko toimittajia tai jonkun muun lähes ammattimaiseksi luonnehdittavan kirjoittajakoulun käyneitä: Oriveden Kohti mestaruutta -kurssi (useitakin), Turun yliopiston luovan kirjoittamisen koulutus (mm. Jenni Linturi ja Riikka Pulkkinen), Jyväskylän yliopiston kirjailijakoulutus (Sofi Oksanen) ja lukuisia Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakursseilta valmistuneita.
Eli harva esikoiskirjailija enää tulee pystymetsästä, niin kuin minä. Takana on vuosien koulutusta, harjoittelua kirjailijoiden ohjauksessa.
Lisäksi luin juuri kustantamoille käsikirjoituksia arvioivan blogipitäjän blogista, että hyviä, julkaisukynnyksenkin ykittäviä käsikirjoituksia tulee kyllä runsaasti, mutta niitä kaikkia ei vain voi julkaista siinä toivossa, että kirjailijasta tulee uusi Oksanen.
Eli hylky ei välttämättä tarkoita, että teksti ei olisi tarpeeksi korkealaatuista. Se vain ei jostain syystä ole erottunut tarpeeksi. Tämä selittää myös sen, miksi esikoiskirjailijaksi haikailevat huomaavat kerta toisensa jälkeen, että jos julkaisevat kirjailijat saavat läpi kaikenlaista potaskaa, kun taas oikeasti laaduskasta esikoiskässäriä ei saa millään julkaistuksi.
Ja nyt mietin, että mistä tiedä, kannattaako vain jatkaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja sitä kautta itseään kehittää, vai pitäisikö vain luovuttaa ja yrittää innostua jostain muusta.
Vastaukset 70
Vanhimmat
Hmm. Itse olen ajatellut, että jos todella uskon omaan tekstiini mutta se ei löydä kustantajaa, voin tehdä omakustanteenkin. Kustantajaa olen tähän asti kaivannut lähinnä varmistamaan itselleni, etten kirjoita paskaa, ettei tarvi hävetä. Niihin kahteen tekstiin jotka olen kustantajalle lähettänyt en ole itse sataprosenttisesti uskonut (joo, älkää nyt kukaan hermostuko siitä että olen vaivannut kustantajaa paskalla, ei se niin yksinkertainen kysymys ole, tottakai olen kirjoitustyön valmiiksi saatuani tuntenut jonkinlaista varmuutta siitä että tekstini olisi julkaistavaa).
Tällä hetkellä minulla on kolme sellaista työtä työn alla, että elleivät ne saa kustantajaa voisin kustantaa itse. Mutta tietysti toivon että kustantaja löytyy. Pisti vaan silmään kun sanoit ettet ole kiinnostunut omakustanteesta. Jos tekstisi on hyvä (minkä kirjoittamasi perusteella uskon), mutta se ei sovi kustantajan linjaan, se voi löytää lukijansa myös omakustanteena. Ainakin oman kaupunkisi keski-ikäisten naisten kulttuuripiirit voisivat innostua tekstistäsi, ellet nyt ihan keskellä Helsinkiä asu. Heidän kauttaan tekstisi kulkeutuu maakunnan tasolle niiden paljon puhuttujen "alan piirien" tietoisuuteen. Siitä joukosta löytyy paljon ihmisiä, joilla on yhteyksiä myös kustantajiin.
-----Ainakin oman kaupunkisi keski-ikäisten naisten kulttuuripiirit -----
Mitä nämä ovat? Ei kirjoittaja halua välttämättä profiloitua minkään tietyn paikkakunnan asujaksi. Tietysti on niitäkin, jotka haluavat, mutta tuo kuulostaa kammottavalta.
Et ilmeisesti lukenut tekstiäni loppuun. Se jatkuu, että ---Heidän kauttaan tekstisi kulkeutuu maakunnan tasolle niiden paljon puhuttujen "alan piirien" tietoisuuteen. Siitä joukosta löytyy paljon ihmisiä, joilla on yhteyksiä myös kustantajiin.
Olet ollut kaksi kertaa jo aika lähellä kustannussopimuksen saantia, joten mielestäni sinun ei pidä luovuttaa. Lähetä käsiksesi mahdollisimman moneen paikkaan, eiköhän se sovi jonkun kustantamon ohjelmaan.
Omakustanteita kehoitan välttämään. Niitä vaan ei noteerata missään, ja aika kalliiksikin se tulee. Tietysti, jos haluaa tituleerata itseään kirjailijaksi, niin se on hintansa väärti. Jos nyt sitten valekirjailijan tittelissä on jotakin gloriaa...
Omakustanteet noteerataan, ja siitä meillä on lähitakavuosilta bestsellertodistesarjakin :D On vain niin, että monet omakustanteet eivät ikävä kyllä ole kovin hyviä ja/tai myyviä.
Jos vaihtoehtona on kirjoittamisen lopettaminen, kannattaa ehdottomasti ensin viskata omakustanne markkinoille. Jankutan, mutta se tullaan katsastamaan alan piireissä. Jos jonkun kustannustoimittajan opiskelukaverin kummin kaima lukee sen ja ihastuu, voi ruveta suosittelijaksi seuraavalle kässärille.
Ei kannata luovuttaa. Esikoiskirjan julkaisukynnys on myös muissa maissa erittäin korkea. Luin joskus wikistä, kuinka Doris Lessing halusi aikoinaan nostaa esille tuntemattomien kirjoittajien alkuvaikeudet ja lähetti kuusikymppisenä, jo paikkansa lunastaneena kirjailijana kaksi käsikirjoistustaan omalle kustantajalleen pseudonimellä. Kustannussopimusta ei syntynyt. Myöhemmin toinen kustantaja suostui julkaisemaan. Joten lienee totta, että esikoiskirjailijan pitää olla keskimäärin parempi kuin jo julkaisseet kirjailijat. Sen näkee myös toisen kirjan tasossa, mikä yleensä jää heikommaksi kuin sydänverellä kirjoitettu esikoinen.
Minä olen jatkanut kirjoittamista vain siksi, että huomaan "tuhlanneeni" tähän niin paljon aikaa, etten osaa enää mitään muuta. En näe mielekkääksi ryhtyä harrastamaan maalausta, johon ehkä nuorena lahjat hiukan viittasivat, koska en ole kehittänyt taitoa sen jälkeen. Jos kuluu kymmenen tai kaksikymmentä vuotta lukemisen ja kirjoittamisen parissa, niin sehän se vasta hullua olisi, että heittäisi kaiken sikseen. Kuulostaa vähän siltä, että näin olisi ap:nkin tapauksessa.
En usko kirjoittajakoulutuksen olevan välttämätön, mutta sen hyödyllisyys lienee ennenkaikkea vertaistuessa ja samanhenkisten ihmisten tapaamisessa. Pulkkisen ja Linturin käymä kirjoittajapiiri on ilmeisesti "nobelistiklubi". Se on aika tehokas, sillä vetäjänä on mainio Lasse Koskela, joka lupaa kirjoittajapiiriläiselle, että tämä saa käsikirjoituksensa julki, jos tekee seuraavat viisi vuotta niin kuin hän sanoo. Käytännössä kyse on paljosta harjoittelusta ja kunnianhimoisesta kirjailijaksi pyrkimisestä. Vähän harmittaa, ettei tullut mentyä tuohon piiriin. Onhan se aika lupaavaa, että sieltä ponkaistaan suoraan kirjailijaeliittiin.
koulutuksen hyödyllisyys ei ole vertaistuessa. itselleni selvisi vasta oriveden opiston romaanipajassa miten romaani rakennetaan. vertaistuki ja samanhenkisten ihmisten läsnäolo oli lähinnä ajanhukkaa.
tämä on palstalla ikuisuusaihe, mutta totean edelleen saman kuin ennen. kirjoittaminen on samalla tavalla tekniikkalaji, kun kuvataide tai tanssi. koulutuksen merkitystä ei ainakaan pitäisi arvioida, ellei itse ole sellaisessa ollunna. ja koulutuksella tarkoitan ammattimaista otetta opetukseen, en kuntien kynäilypiirejä.
Kiinnostaa, että miten niinkus sitten oivalsit? Mitä hyötyä on romaanipajasta? Itse olen ollut kirjoittajakursseilla ja lähinnä ne on vaan ärsyttäneet. Tehtiin kirjoitusharjoituksia jne harjoituksia. En ole hyvä tämmöisessä "salamakirjoittamisessa". Olen epäsosiaalinen, joten vertaistukea ei tipu. Opettajien palaute on vähän sitä mitä itsekin olin ajatellut, ehkä niistä on ihan vähän hyötyä ollut. Eli mistä sinä sen oivalluksen revit? Kannattaisikohan minunkin sitten mennä romaanipajaan, vaikka on aika huonosti menneet hyödyn puolesta noi kurssit?
Juu, olen nyt lukenut useamman kirjailijan sepustuksia noista kirjoittajakoulutuksista ja niiden merkityksestä kirjoittamiselle. Jotkut puhuvat vertaistuesta, se on totta. Useimmat taas korostavat nimenomaan palautteen merkitystä oman tyylin löytämisessä. Juuri kerrontatekniikan hiontaa jne. En usko, että on yhteensattuma, että niin moni esikoiskirjailija on saanut ohjattua koulutusta kirjoittamiseen. Ja minäkään en tarkoita mitään kansalaisopiston kirjoittajapiirejä, vaan näitä vähintään vuoden tai kaksi kestäviä ammattilaisten vetämiä kursseja. Esim. Oriveden Kohti Mestaruutta -kurssilla on järkyttävän korkea prosentti siinä, moniko saa teoksensa julkaistuksi.
Pulkkisella oli Joel Haahtela ja kustannustoimittaja Mikko Aarnio "takapiruinaan", Jenni Linturilla kustannustoimittaja SIlja Hiidenheimo. Sofi Oksasella Pirkko Sainio.
Eikä siis kukaan näistä ole hymyillä ja kaveruuksilla kirjojaan saanut läpi, vaan ovat saaneet ammattitaitoista ohjausta näiltä ihmisiltä, jotka ovat tunnistaneet heissä potentiaalin, ja sitten auttaneet saamaan kustannussopimuksen. Ilman lahjoja ja kovaa työtä kenestäkään ei olisi tullut kirjailijaa, mutta olisiko heistä tullut, elleivät olisi saaneet ed. mainittujen ohjausta ja neuvoja, en tiedä.
Jopa yhdessä viikonlopussa nuorten kirjansa kirjoittanut ja k-sopimuksen 4 päivässä saanut Netta Wallden (WSOY) on ollut Kriittisen korkeakoulun kasvatteja.
Panee ajattelemaan... onko pystymetsästä liian vaikea ponnistaa...
Hyviä pointteja täällä kaikill, kiitos niistä
minä vielä pikkuisen halkaisen pilkkua, ei pidä ymmärtää väärin.
kiinnitin huomiota, että mainitsit kirjoittajakoulutuksen anteina kerrontatekniikan ja tyylin löytymisen... ovat nekin tietysti tärkeitä MUTTA...
...ne saavat ehkä suhteettoman suuren merkityksen kirjailijaksi yrittävien puheissa. meidän romaanipajassamme ei esimerkiksi lainkaan kiinnitetty huomiota itse kunkin tyyliin, se oli käytettävissä olevan ajan puitteissa jokaisen oma asia. on vaikea tarkasti edelleenkään kertoa MITÄ pajassa puhuttiin, anti oli enemmän kokonaisvaltainen kuva romaanin rakentamisesta. mutta jos jotain kaivelen, niin esimerkiksi henkilöhahmojen miettimisen tapa tuli itselleni yllätyksenä. opettaja esimerkiksi kysyi minulta, että kun päähenkilöni on ammatiltaan mikä on, mitä se merkitsee: millainen ihminen hän on, millainen ihminen päätyy kyseiseen ammattiin, miten se näkyy hänen luonteessaan, miten tämä pitää ottaa huomioon tarinassa. siihen asti olin määritellyt henkilön ammatin vain sen takia että se tuntui kivalta ja sopi tarinan juoneen. sen sijaan pajassa mietittiin syvällisesti henkilöiden motiiveja, luonteita ymymym.
toki kyseinen opettaja ON enemmän tarina-, hlö- ja rakenneihminen kuin tyylilltä pelaaja. kukin tavallaan. tein tämän huomautuksen vain pointatakseni, että ei pidä takertua liikaa siihen, mikä on tyyli ja kerrontatapa. sen sujumisesta on hiivatin pitkä matka valmiiseen romaaniin.
Ymmärrän kyllä, moni Orivedelläkin opiskelleista on kertonut, kuinka itse kirjoittamisen sijaan kyse olikin melkein enemmän hiomisesta. Tarina oli siis jo kasassa, mutta opettajan avustuksella viilattiin pilkkua, syvennettiin henkilöhahmoja, kuvailuja jne. Opettaja kyseenalaisti todella paljon, turhaa ei kanneta mukana, vaan kaikella on oltava merkityksensä. Tällainen opetus auttaa ja antaa paljon, on eri asia kirjoittaa yksin kuin saada jatkuvasti palautetta omasta kehityksestään
Oletteko lukeneet hesarista 19.11.2011
lauantaiessee
kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen
Esikoiskirjailijat eivät uskalla kirjoittaa
?
En löytänyt ilmaisversiosta. Ilmeisesti essee on maksullisessa digilehdessä. Voitko valaista, mistä esikoiskirjailijat eivät uskalla kirjoittaa?
mulle kans valaise! ei tuu lehti kun on lasku maksamatta.
Perinteistä tai tylsää.
Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty – kärjistetysti – kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista.
Entisessä elämässäni tartuin kirjoihin, joiden epäilin olevan kiinnostavia.
Sitten minut valittiin jäseneksi uusien kirjailijoiden ensimmäisiä teoksia arvioivaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon raatiin.
Viimeiset kaksi vuotta lukutottumuksiani ovat ohjanneet kustantajat. Olen lukenut keskimäärin yhden esikoisen viikossa, joka viikko. Noin sadan teoksen jälkeen alkaa oppia jotain: tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa.
Romaanit hallitsevat edelleen kenttää. Tyypillisin esikoisteos on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.
Kasvukertomus on niin vakiintunut esikoisteoksen aihe, että sillä voi jo leikitellä. Näin tekee esimerkiksi Jarno Mällinen nimeämällä esikoisensa Kieroonkasvukertomukseksi.
Hyvä esimerkki kasvukertomuksesta on tänä vuonna ilmestynyt Iida Rauman Katoamisten kirja. Parikymppisten, mielenterveysongelmaisten lesbojen parisuhdehuolia kuvaava teos nousi esikoispalkintoehdokkaaksi, koska Rauma kirjoittaa niin mainiosti.
Esikoisissa pistää silmään kokeilun puute.
Perinteistä päälausetta juoksutetaan luku luvun perään. Kertoja on kaikkitietävä, tai sitten kerrotaan samaa tarinaa parista–kolmesta eri näkökulmasta.
Postmodernin hassuttelun ajat ovat todella ohi! Esikoiskirjailijat yrittävät pikemminkin luoda teoksen, joka menee hyvin kirjallisuuden valtavirtaan.
Kun perinteiseen tyyliin kirjoitettuja romaaneja lukee riittävän monta, alkaa kokeellisuus tuntua hyvinkin raikkaalta. Siksi tämän vuoden ehdokaslistalle valikoituikin Laura Gustafssonin Huorasatu. Koko teos on kummallista sekoilua, tekstin väärinkäyttöä ja kunnianhimoista kirjallista pyrkimystä.
Novelleissa perinteisyys korostuu vielä enemmän. Siksi tänä vuonna julkaistu Janica Branderin Lihakuu oli kevyesti surrealistisena hyvä viite maagisen realismin suuntaan.
Suomalaisia esikoisia on mielenkiintoista peilata ulkomaailmaan. Maailmalla pinnalla ovat olleet uudet genret, kuten vampyyriromaani ja naiseutta humoristisesti peilaava chick lit sekä paluun tehnyt historiallinen romaani.
Maailman trendit saapuvat hitaasti Suomeen. Tänä vuonna julkaistu Mia Vänskän kauhuesikoinen Saattaja on esikoisten joukossa harvinaisuus.
Viime vuonna ilmestynyt Tom Erik Arnkilin Kyyroksen kirja taas on yhtä harvinaista fantasiagenreä. Vaikka Babylonian aikaan sijoittuvaa loputonta taivaltamista autiomaassa voisi karsia, Arnkil tuntee genrensä hyvin.
Genrekirjoissa yllättävintä ehkä onkin, että kunnianhimoisia esikoisdekkareita, -trillereitä ja -viihdekirjoja julkaistaan niin vähän.
Syynä on varmasti se, että kunnollisen dekkarin kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Pitää tuntea lajityypin kliseet, mutta haudata ne niin syvälle ettei lukija turhaudu.
Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun on harvinainen poikkeus. Vääryyksiä vastaan taistelevasta naiskaksikosta kirjoittava Hiltunen nousee pian suomalaisten dekkaristien eturiviin.
Jos romaani on perinteistä, runoudessa kokeellisuus on valtavirtaa.
Kymmenen viime vuoden runous on muuttunut kirjallisuuden lajeista eniten. Vuonna 2000 HS:n palkinnon voitti Olli Heikkosen Jakutian aurinko, jonka juuret ovat Paavo Haavikon kaltaisissa modernisteissa.
Nyt runojen valtavirta kokeilee muodolla, hylkää kuvallisuuden ja muistuttaa paikoitellen käsitetaidetta. Esimerkiksi Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ottaa materiaalikseen kaiken mitä tekijän elämästä saa irti. Se on kovaa kokeellisuutta, mutta toimii kokonaisuutena.
Jos ei seuraa runokenttää, voi olla täysin mahdotonta ymmärtää joitain teoksia.
Esimerkiksi Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja nostaa muodon ensisijaiseksi, mikä ei ummikkolukijalle ole mikään helppo lähestymistapa.
Runojen ympärille on syntynyt myös runoaktivismia. Runous ja runouskeskustelu sijoittuvat ensisijaisesti nettiin. Paperi alkaa olla marginaalinen tuote.
Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo.
Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleet raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää.
Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.
Kiinnostavammat aiheet, rohkeammat tyylikokeilut ja korkeammat laatuvaatimukset estäisivät myös ikävän ilmiön: monen esikoisen ura jää yhteen kirjaan.
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadin tietoon tuli kahden viime vuoden aikana yhteensä 140 esikoisteosta.
Kirjasampo-tietokannan mukaan 1990-luvulla esikoisteos jäi myös viimeiseksi teokseksi noin 20–40 kirjailijalla vuosittain. Määrä näyttää olevan nousussa.
Esikoisteoksen julkaiseminen keskeneräisenä tarkoittaa, että seuraava teos ei saa esikoisen julkisuutta tai apurahoja.
Esikoisia voi julkaista kuin kesäkissoja ottaisi. Onhan ensimmäisestään arka kirjailija aika suloinen näky. Mutta vasta toinen teos paljastaa, onko myös kustantamo ollut liikkeellä tositarkoituksella.
Tässä oli ehkä esseen tärkein viesti:
"Esikoisteoksen julkaiseminen keskeneräisenä tarkoittaa, että seuraava teos ei saa esikoisen julkisuutta tai apurahoja."
Siitä heräsikin kysymys, että te jotka olette tarjonneet käsikirjoitusta kustantamoihin, kuinka kauan olette keskimäärin työstäneet yhtä romaania?
Muistelen monen palkitun esikoiskirjailijan työstäneen monta vuotta. Anja Snellman teki Sonja O:ta seitsemän vuotta, Katri Lipson Kosmonauttia työn ohella kymmenen vuotta, Juhani Känkänen esikoistaan kokopäiväisesti neljä vuotta... ankeaksi vetää.
Kellä on varaa moiseen? Siis kun elääkin pitää jne. Muuten harvinaisen piristävä keskustelu täällä pitkästä aikaa.
No eiköhän useimmat täysi-ikäiset ihmiset ole töissä ja elä palkallaan. Miksi itsestäänselvyyksiä pitää toista.
Työnteko ei estä ihmistä kirjoittamasta, vaikka tällä palstalla ansiotyötä ihan yleisesti vieroksutaankin. Pääasiallisesti siitä syystä, että useimmat työt ovat sellaisia, että ne pakottavat heräämään ennen puoltapäivää.
Itse kirjoitin ja hioin neljä vuotta ennen kuin lähetin kustantajalle. Saa nähdä hyväksytäänkö.
Ensinnäkin. Voin vakuuttaa, että omakustanteita ei todellakaan noteerata. Materiaalia on NIIN paljon, että sitä on yksinkertaisesti mahdotonta käydä mitenkään läpi.
Jos mahdollista, niin suorita avoimen yliopiston opintoja kirjallisuudesta. Niissä on vain muutama paikallinen tentti, ja kaiken voi suoritta etänä. Niistä saa paljon evästä kirjoittamiselle, vaikka opinnot keskittyvät kirjallisuuden teoriaan ja kirjoihin, mutta samoista aineista ne kirjatkin kirjoitetaan.
On sanottu, että kirjoittamisessa on 10 % lahjakkuutta ja 90 % työtä, oikeasti lahjakkuutta on se 10 %, työtä 50 % ja teoriaa ehkä sitten loput 40 %.
Lisäksi kannattaa lukea uusia ja hyvin myyneitä romaaneja ja tutkia, mikä onkaan niiden SE juttu.
Olen jo opiskellut kirjallisuutta, olen gradua vaille maisteri. Ja kyllä kirjallisuuden tuntemus mielestäni auttaakin kirjoittamisessa, ainakin itselleni on siitä ollut hyötyä, ei ehkä kuitenkaan tarpeeksi.
Mikset voi mennä koulutukseen? Entä verkko-opetus? Tämmönen ainakin on: http://lievo.gemilosocial.fi/kurssit
Minulla ei ole mahdollisuutta tällä hetkellä lähiopetukseen. Nettiopetukseen kyllä olisi, mutta totta puhuen... en ole noista linkin kirjailijoista ikinä kuullutkaan. Mielestäni vähän turhan kova hinta siihen nähden, mitä tarjoavat. Tällä hetkellä toimitasuunnitelmani on lähettää tämä neljäs käsikirjoitus taas arvostelupalveluihin, ja toivoa, että saan taas rakentavaa palautetta, joka oikeasti auttaa kehittymään kirjoittajana.
Olen käyttänyt kahta arvostelupalvelua tähän mennessä, toisessa nimekäs ja arvostettu kirjailija, ja palaute oli ihan ok. Tarkoitan siis oman hyödyllisyyden kannalta, koska oli suurimmaksi osaksi varmaan liiankin lempeää, kun ei juuri korjattavaa löytynyt.
Toisessa vähemmän nimekäs, mutta arvostettu kyllä, ja palaute oli loistavan yksityiskohtaista. Ei tämäkään isompia halunnut korjata, mutta antoi tosi paljon ykistyiskohtaisia neuvoja, jotka auttoivat näkemään, että mikä oli kokonaisuudessa vikana.
Mutta eipä nämäkään neuvot sitten auttaneet julkaisukynnyksen rikkomiseen. No, kyllä mä vielä odottelen hylkyjä pariltakin kustantajalta, mutta suurimmilta on jo tullut kiitos ei viesti WSOY:ta lukuunottamatta, siellä kun on kaunokirjallisuuden kustantaja just saanut fudut, niin tuskin siellä uusia tekstejä edes luetaan, kun ei ole ketään, joka tekisin julkaisupäätöksiä
Riikka Pulkkinen kirjoitti Raja-kirjaansa kuusi vuotta. Ei mitään siis saa ilmaiseksi. Kyllä menestys vaatii lähes aina työtä. Jos lähtee sillä asenteella, että teokseni on heti mestarityö ja sitä ei saa kritisoida eikä siitä pilkkuakaan muutaa, niin menestyminen on epätodennäköistä.
Kritiikin sietäminen ja tekstin hiominen on välttämätöntä.
Osa vain jää kirjoittajina julkaisemattomiksi harrastelijoiksi. Sama juttu taidemusiikin osalta, harva saa sinfoniaansa läpi. Monet eivät pääse harrastajanäyttelijän statuksestaan ammattilaisiksi, vaikka niin toivoisivat. Monien maalaukset jäävät toritasoiseksi taiteeksi, joka tunnetusti ei saa tunnustusta. Ammatti ja harrastaminen taiteessa ovat toisinaan niin lähellä, niin kaukana toisistaan. Tunnustus kustantajilta, kirjalliselta eliitiltä ja kulttuurin valtakoneistolta ei ole helppoa.
Jokainen varmaan tietää itse, koska on aika pitää tauko. Ehkä 15 vuoden tauko kirjoittamisessa synnyttää uudenlaisia näkemyksiä, kielen tai havaintomatriisin, joka kiehtoon uutta kustannussukupolvea ja lukijoita. Kenties. Tai sitten ei.
Sitkeys lienee kuitenkin aina paikallaan taideammatissa. Läpisaaminen on vaikeaa, jatkossa julkaiseminen vielä vaikeampaa, koska siinä on uusi paine ympärillä: odotus.
tänpäivän hesarissa näkyi olevan
ntamo
Lehto
vastaus
Varmaan tulee kunnon keskustelua lauantaiesseestä,
tämäkin ketju kyllä laatua.
Hauskaa !
Tässä vielä kiinnostava kirjoitus aiheesta valekirjailija ja omakustannekirjailija:
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.com/
Blogin kirjoituksessa sivutaan Mäkisen esseetä ja Lehdon vastinetta, joka ilmeisesti sekin on maksullisessa hesarissa, sekä todetaan että ihan kaikista ei ole kirjailijoiksi vaikka sitä itse kovasti haluaisi.
Luin lehtiartikkeleita kirjoituksessa mainitusta Lahden Jarkko Laineesta: siinä on esikoiskirjailija (valekirjailija?), joka ei omien sanojensa mukaan lue. Hän haluaa vain kirjoittaa.
Totuus on, että jokaisen kustantajan tallista löytyy useita sellaisia kirjailijoita, jotka kirjoittavat huonommin kuin kahdeksasluokkalaiset.
Aloittajan ketjuun palaten: ehkä sun kannattaa tehdä yksi teos, jonka korjaamiseen ja hiomiseen ja kehittämiseen käytät aiempaa enemmän aikaa, tietoa, taitoa ja näkemystä. Elämäsi teos, paras, voisi olla sen motto. Ja sitten, lähettää ja katsoa, mitä tapahtuu ja mitä ei tapahdu. Ja sitten tehdä siitä omat johtopäätöksesi.
spekulointian ehdottama tapa on yksi, mutta toinen on rakentaa uraa pikkuhiljaa. kirjoitella lehtijuttuja paikallislehteen, osallistua antologioihin ja kilpailuihin, tehdä omakustanne (vaikka ap. sen tosin jo torppasi), käydä oriveden romaanipaja (palstalla pidetään liian usein koulutuksena kunnan kynäilypiirissä saatua vertaistukea, jonka itse näen hedelmättömänä), antaa pientä korvausta vastaan arvioita muiden teksteistä jos muiden luottamus riittää, kirjoittaa novelleja, kirjoittaa romaaneja - alkuja, yritelmiä ja kokonaisia, kokeilla erilaisia tyylejä, kokeilla erilaisia työtapoja, rutiineja ja aikatauluja, luoda suhteita alan piireihin, ihan mitä tahansa kirjoittamiseen piiriin voi sisältyä. tällä palstalla usein pidetään ihanteena, että kirjoitetaan romaani, lähetetään se kustantajalle, saadaan sopimus ja ura alkaa. luovan työn kenttä on paljon, paljon monitahoisempi.
No tuskin pidetään kirjoittajakoulutuksena kansalaisopistojen tule sellaisena kuin olet -kursseja. Mahtavat muuten olla vetäjille turhauttavia.
Joskus sanataideohjaajan työn alkuvaiheessa otin näitä kynäilypiirityötarjouksia vastaan ja kyllä, ne olivat aika turhauttavia. Ihmiset tunsivat toisensa liian hyvin ja dramaturginen tekstianalyysi oli tyyliin "nappasit tän idean Vuoriston Aulin elämästä kun olit sille kateellinen". Siinä oli vetäjänä syvän huokauksen paikka.
Vertaistuki on tosi harrastajille uransa alussa tärkeää, mutta asiaan jämähtäminen on aika turhauttavaa. Tietenkin monelle kirjoittaminen on muuta kuin kunnianhimoista julkaisupaikan etsimistä, oman kielen viemistä uusille välityksille ja tiedon päivittämistä 2010 -luvun kirjallisuuteen.
kynäilypiirityötarjouksia,
diinbädiin, niitäpäniitäsitten.
Ja montako opusta on kirjoitettuna Since Gone ?
Olen jo aika pitkään tehnyt tätä työtä, hieman yli 30 proosateosta.
Heh, just joo...kenellä suomalaisella kirjailijalla on YLIPÄÄTÄÄN yli 30 teosta kirjoitettuna. Onkohan Hirvisaarella tai Lehtolaisellakaan.... Että turha vedättää. Tai sitten lasket proosateoksiin jokaikisen antologian, jonka olet kirjoitusryhmäsi kanssa julkaissut ja johon olet jokun omankin runosi tai novellisi ängennyt.
Yli 30 teosta on esim. Harri Istvan Mäellä, joka on sanataideopettaja. Kyse on siis lasten- ja nuortenromaaneja, joita jotkut tehtailee useamman vuodessa.
Korjaan taivutusmuodon: lasten- ja nuortenromaaneista...
Istvánin esimerkki tuli itselläkin mieleen.
Tai Tapani Baggella :)
Kiitos taas kaikille mielenkiintoisesta keskustelusta ja neuvoista. Kaikki hyviä, jotkut kultaa.
Lähetin nyt kahdelle kustantamolle vanhan lastenkirjaksi tarkoitetun käsiksen parannellun version. Eli laajennan repertuaaria Tyvi Puu Latvan neuvon mukaan uusin genreihin :)
Olen kirjoittajana ns. monilahjakkuus (ottamatta kantaa kuinka lahjakas...) eli kirjoitan (kuulemma, siis muiden mielestä) sujuvasti hyvin erityylisiäkin tekstejä. Olenkin päättänyt kokeilla nyt kaikkia genrejä, joiden kirjoittamiseen tunnen vetoa sen sijaan, että pitäytyisin tuossa tähän mennessä mielekkääksi ja julkaisukynnyksen ylittämättömäksi havaitsemassani. Vaikka itselleni eräs genre on yli muiden, niin voihan olla, että lahjani pääsisivät paremmin oikeuksiinsa toisen genren kautta...?
Tiedä häntä...
Kiinnostava ja antoisa keskustelu joka tapauksessa, olen iloinen siitä, että purin sydäntäni ja näin monta Leeliaa on lepotuoleistaan jaksanut vastata ;)
Kirjailijan ura voi toisinaan olla pitkäkin ja siihen voi mahtua runsaasti erilaisia genrejä. Nykykirjailijat usein kirjoittavat montakin teosta vuodessa, eri lajeihin, hyvin voimakkaasti toisistaan eroavilla tyyleillä, joten suunnitelmasi voi olla toimivakin, nimim. valekirjailija.
On niin monia murheita: kirjan läpisaaminen, lukijoiden ja kriitikoiden vastaanotto, joka vaikuttaa uran jatkuvuuteen, kustantajan kanssa yhteistoiminnan mielekkyys tai mielettömyys, oman elämän säädöt suhteessa kirjoittamiseen, talous ja kaikki. Mutta sehän on vain elämää.
Kirjailijoita on tosiaan moneen lähtöön, aivan niin kuin on
kirjailijanalkujakin.
Ja hyvä niin !
Palaan vielä tuohon aiemmasta tekstistä esille ottamaani
kynäilypiirityötarjouksia.
Ja selvitykseksi tähän vielä, että minä ainakin olen todella saanut huisisti virikkeitä ja yllytyksiä kirjoittamiseeni vuosien varsilla osallistuessani työväenopiston erinäisille kursseille. Niissä riittää osallistujia täällä Helsingissä. Kaikille ei edes pääse, jos ei ole nopea ilmoittautumisessaan. Sillä on ”opettajia” joiden kursseja todella hingutaan ja odotetaan. Aina eivät kiireiltään ehdi ja etenevät omalla urallaan toisaalla.
Kaikista kursseista on omat hyvät ja huonot muistot minullakin. Aina ei nimittäin tekstini ”mene perille”. Kaikenkirjavaa palautetta on niskaan satanut.
Ja kun yhdelle runokurssille osallistuin, niin tuli sellainen toppi runoiluuni, että meni opiskeluksi. Ja sitä arvelinkin sinne mennessäni. Hyvin riskaabelia oli se! (Jos nyt satut lukemaan tätä, niin KIITOS! vaan Sinulle Runoilija, joka sait minutkin käsittämään, että täytyy lukea niitä sonetteja sieltä vuosisatojen takaa ja laskea niitä rytmejä vähän tarkemmin eikä loikkien.)
Huoh! …... Ja tulevaisuus näyttäköön. Vaikka runoiluni on mennyt vähän valjuksi, mutta ehkäpä sekin polku oli loikittava, sillä jonakin kauniina päivänä saattaa hyvinkin putkahtaa seuraava runokirjani. Sitä oikein toivon, että menisi sitten taas muutamilta ns. luu kurkkuun.
Hahah!
Viimeaikoina olen suttaillut enemmälti tusseilla, joten nettailkaa
Sarjakuvia Malmilta.
Kyllä oli taas niin lystiä. Eniten nautin kertakaikkiaan siitä käsittämättömästä yhteen hiileen puhaltamisesta ja ”daideellisuudesta”. Tehtiin lehti ja se netissä blogilla näkyvä lopputyö.
Ja rakentelen pyramidia pikkuhiljaa, ja osallistun aina välillä näille edullisiin kynäilypiireihin.
Laatuko korvaa määrän vai määrä laadun? - Noh. - Sanokaa mitä sanotte.
Sattui käsiini Agatha Chistien elämänkerta. Hän sai viisi hylsyä käsikirjoituksestaan Stylesin tapaus. Siihen aikaan piti lähettää vain yhdelle kustantamolle kerrallaan, joten kesti neljä vuotta, ennen kuin kustantaja löytyi. Agatha oli aivan tohkeissaan, ja allekirjoitti kustannussopmuksen lukematta sitä. Sopimus oli niin kustantajaystävällinen, että Agatha sai kirjan tuotosta vain 25 puntaa itselleen.
Kuuntelin Yle Puheesta Rosa Liksomin haastattelun, joka oli tehty ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen 80-luvulla. Jossakin sivulauseessa Liksom ohimennen mainitsi, että novellikokoelman työt on kirjoitettu kauan sitten ja että ne olivat pitkään kustantajalla tutkittavana.
Toisaalta toisinkin voi käydä. Muistan takavuosilta lehtijutun, jossa nuori naiskirjailija oli jättänyt kässärin kustantajalle ja saanut seuraavana päivänä puhelun. Hän oli luullut asian koskevan unohtunutta sateenvarjoaan, mutta olikin saanut kustannussopimuksen. Mutta huomattava siis on, että hän oli päässyt esittelemään työn kustannustoimittajalle henk.koht. ilmeisesti jonkun yhteisen tuttavan kautta. Olen jälkeenpäin miettinyt miten naisen ura jatkui. Nimeä en muista, mutta muistan erään kirjaa koskevan arvioinnin jossa naurettiin kohtausta, jossa Helsingin (?) yliopiston luennolla tylsistynyt Strindbergin haamu tyydytti itseään. Muistaako kukaan mistä kirjasta voisi olla kyse? Ilmestyi mahd. 90-luvulla.
Kun itse kysyy ja itse vastaa niin vastaus on taattu. Alla linkki tarkoittamaani kirjailijaan, joka siis on Lauriina Vilkkonen. Googletin "strindberg onanoi" ja vastaus löytyi heti. Kyseinen romaani on julkaistu 1990.
Mutta hmm. Kuka meistä tahtoisi löytyä googletuloksena moisesta hakusanasta, apuaah. Mutta haitanneeko tuo, jos kirjat ovat hyviä.
http://www.lib.hel.fi/Page/4010ddf3-2b06-43d9-9fcd-d9e33ecf8b96.aspx?announcementId=e3ddbccd-b9f9-45de-ac5c-0369447055c1&groupId=2426433e-8e54-4bf2-b21a-f36575b28c8e
"Heh, just joo...kenellä suomalaisella kirjailijalla on YLIPÄÄTÄÄN yli 30 teosta kirjoitettuna. "
Katsastin juuri Hannu Mäkelän sivuja, ja sieltä löytyi yli 100 julkaistua kirjaa.
Otetaan esimerkkiä ja ollaan ahkeria.
Asiallista keskustelua löytyy, kannattaa selata palstaa.
Luulen, että kirjailijan alkumetreillä sapattivuosi antaa voimaa ja uskallusta kirjoittaa täysin palkein, mutta se toki vaatii uhrimieltä esikoiskirjailijalta, kenties hänen perheeltään. Palkkio voi toki olla se mieluisin: kustannussopimus.
On niin monta tapaa kirjoittaa. Vapaus on kuitenkin suuri luovuuden eliksiiri, joten virkavapaus, sapattivuosi voivat tarjota eniten vapautta. Riski se on - kuinkas muuten - mutta onko se loppujen lopuksi huono asia? Itsensä kanssa tässä kamppaillaan, kuten muuan sanataideohjaaja aikanaan toisti.
Koska kannattaisi lopettaa, utelee ketjun alkuperäinen kirjoittaja.
Ensimmäiset tuomioni, hylkyni ja moitteeni sain kahdeksankymmenluvun puolivälissä. Siitä lähtien olen parhaimmillaankin kyennyt saavuttamaan lähinnä vaivaantuneisuutta, yleensä täydellisen vaikenemisen: ja sitten, ne moitteet. Neljännesvuosisataan voi sulloa paljon moitteita.
Ei kannata aloittaa, jos pyrkii menestykseen: ei kannata lopettaa, jos on aloittanut.
Nykyisin ajattelen, että menestyminen johtaisi tuhoon.
Ei kannata luovuttaa missään nimessä. Oleellisinta on halu kirjoittaa ja jos haluaa kirjoittaa, miksi ei lähettäisi tekstejä eteenpäin? Mitään ei ainakaan häviä. Olen itse kirjoittanut ala-asteelta asti, nyt olen 43. Tekstejäni en ole kovinkaan paljoa mihinkään lähetellyt, luetuttanut joskus. Mikään ei ole mielestäni riittävän hyvää, eli poden täydellisyyden tavoittelua, jolle itse olen sokea. Kirjoittamisen kohdalla puhutaan usein myös siitä, että jos haluaa rahaa, ei kannata. Olen viettänyt myös monia itsetutkiskeluvuosia siitä, miksi haluan kirjoittaa. Opiskelen ammattia, joka on ollut yksi unelmistani ja silti pelkkä ajatus kirjoittamisesta saa siivet kasvamaan selkään. Mikään yritys tehdä muita asioita, ei vie pois sitä tunnetta, että on kirjoitettava. Mieltäni painaa jo kuitenkin ikäni. Meneekö aika ohitseni? Palaan alkuun...jos kirjoitat, miksi et lähettäisi tekstiä eteenpäin? Miksi kirjoitat?
Moni esikoiskirjailija on nykyään lähellä viittäkymppiä. Tsekkaa kustantajien sivuilta uutuuksista kirjailijoiden esittelyt. Lauri Hihnavaara oli kait reilusti yli kuudenkymmenen, kun vasta eläkkeellä julkaisi esikoisensa.
Aika menee tosiaan helposti ohi. Mutta asia on oma päätös. Jos etsii täydellisyyttä, taide ei ehkä ole paras valinta. Kukaan taiteen mestarikaan ei ole ollut tyytyväinen suurteoksiinsa jälkeenpäin - mikä lienee tervettä kriittisyyttä ja pelkoa - mutta töiden jättäminen julkisuudesta sivuun ei olisi kenties ollut järkevää tai mielekästä katsojien, kuulijoiden, lukijoiden kannalta.
Kannattaa miettiä nimim. "28" enemmän kuin miksi kirjoitat, miksi et uskalla lähettää julkaisuun taidettasi? Raha on huono kannustin, huono selite taiteen teolle aloittelijalla, mutta parempi kannustin ja motivoija lienee lopulta tässä: haluanko taiteellani kertoa ihmisille jotakin uutta? Haluatko hiljaisesta muuttaa jotakin ihmisen tavassa ajatella, tuntea, ymmärtää, kokea? Haluanko jatkaa taiteen kautta maailmani, maailmamme tutkimista?
kivaa keskustelua ylläolevat, ja tartun tuohon
” miksi et uskalla lähettää julkaisuun taidettasi? ”
tämä on juuri se, mitä minäkin olen joskus niillä työväenopiston kursseilla puhistessani tullut miettineeksi joidenkin kohdalla. Että,
miksi siellä viuhuu niin moni vuodesta toiseen (ilmeisesti iso tukku, näin olen niillä muutamilla ollessani onkinut joiltakin tietooni). Kirjoittavat ja puurtavat kait niitä samoja tekstejä, eivätkä lykkää muuta kuin pöytälaatikkoonsa.
Minä olen lähes kaikki valmiiksi saadut tekstini törkännyt
kilpailuihin.
Olen siis osallistunut teksteilläni vain ja ainoastaan kilpailuihin tähän mennessä. No ###?!!!. olenko voittanut?
En ole !
Mutta sitten kun jonkun kissanristiäiskilpailun voitan, niin annanko kuulua
täällä?
HAH !
Katos pirhanaa. Tiedättekö, että olin ihan täysin unohtanut tämä keskustelun. Olen nimittäin koko keskustelun aloittaja. Ja olen sittemmin saanut kustannussopimuksen. Oli varmaan reilua tulla kertomaan. Kun tämä ketju oli tässä nostettu uudelleen, aloin sitä lukea. Mutta kesti monta minuuttia, ennen kuin tajusin aloituksen olevan omaa tekstiäni. Pitkään ajattelin vain, että katso, kirjoittajalla on ihan samat lähtökohdat kuin minulla. Niin ne ajatukset muuttuvat, kun se kustannussoppari vihdoin osuu omalle kohdalle. :)
Eli lohdutukseksi muille samassa jamssa oleville, että sain vastauksen: ei kannata luovuttaa. Ei tuo luovutusfiilis minullakaan kauan kestänyt. Aloitin tosiaan siinä piakkoin ihan uuden käsiksen. Sainkin sen valmiiksi, ja hyvin piena sen jälkeen sain yhteydenototon eräältä' kustantamolta, joka haluaa julkaista vanhemman käsikirjoitukseni.
En rupea täällä sen kummemmin tulevaa kirjaani mainostamaan, mutta haluan vain kannustaa muita samalla tavalla kuin te tässä ketjussa kannustitte minua: älkää luovuttako! Kirjoittakaa, lukekaa ja kirjoittakaa vielä lisää!
Kokeilkaa uusia genrejä, pyrkikää kehittämään kirjoittamistanne. Älkää koskaan tyytykö nykysieen. älkää ajatelko, että tämä kelpaa. Minulla on soppari, mutta haluan kehittyä edelleen. kustannustoimittajani arvostaa suunnattoamsti sitä, että haluan häneltä palautetta ja apua niin, ettäs euraavasta kirjasta tulee aina edellistä parempi.
Kirjoittakaa! Lukekaa! Ja kirjoittakaa vielä lisää!
voi hyrkkysentyrkky
sie taiat olla ihan oikea
valekirjailija, kun ennen julkkareita jo muutat nimimerkkiäsi
typerästi.
Huoh !
Taiat olla pelkkä trolli...
Onneksi olkoon, sinusta tulee siis oikea kirjailija! Ja ilman tuttua kustannustoimittajaa tai kirjoittajakursin tuomaa avitusta ...upeaa! Kiva kun kävit kertomassa uutisen.
Kiitos sinulle, toisin kuin tuolla omaa myrkkyään nielevälle scarabeukselle, joka on tunnetusti katkera kaikille niille, joita onnistaa... kyllä nämä scaraeuksenkin jutut ovat täällä palstalla tutuksi tulleet.
Ja tosiaan suhteista voi olla hyötyä, jso haluaa tekstinsä luettavaksi, mutta harvoin pelkillä suhteilla tekstiä saa julkaistuksi asti, ellei sitten ole julkaissut jo aiemminkin.
Vaikeinta on kuitenkin kiinnittää kustannustoimittajan huomio aivan alussa, siksipä suosittelen kaikkia panostamaan kiinnostavaan ja mukaansatempaavaan alkuun. Kustannustoimittajilla ei ole aikaa lukea koko käsikirjoitusta läpi, ellei alku ole niin vetävä, että on "pakko" lukea se loppuun. Minä esimerkiksi olin muokannut reippaasti tämän oman käsikirjoitukseni alkua ennen kuin lähetin sen kustantajalleni. Vanha versio tylsine alkuineen sai vain hylkyjä. Lopputekstiä ei ollut edes tarpeen muuttaa, mutta ensimmäiset 30 sivua piti kirjoitata uudelleen, että kustannustoimittaja vihdoin kiinnostui.
Uskon myös, että onnella on kustannusalalla sormensa pelissä. Käsiksen pitää olla oiekassa kustantamossa oikeaan aikaan. Vaikka kustantamot saavat myös kaikenlaista roskaa luettavakseen, niin kyllä siellä on myös jouksosa monta kymmentä tasaisen hyvää käsikirjoitusta. On sitetn onnesta kiinni, että valitaanko näiden parinkymmenen hyvän joukosta juuri tämä vai tuo käsikirjoitus.
" Kiitos sinulle, toisin kuin tuolla omaa myrkkyään nielevälle scarabeukselle, joka on tunnetusti katkera kaikille niille, joita onnistaa... "
dodi, tulihan se sieltä!
Testasin oletko
nais- vai mieskirjailija.
Selvästi nais- .
Oletko lukenut sen Snellmanin
Ivana B.
heheh
tervemenoa vaan joukkoon................. kirjailijat just ON !
Olin muuten eilen Vanhan kirjallisuuden pävillä, jonka teemana oli Raha. Oli myös paneeli aiheesta flopit ja bestsellerit. Uutta ei ollut se, että kukaan ei tiedä bestsellerin kaavaa. Kaikki kustantajat kuitenkin hakevat sitä bestselleriä, koska kustantaminenkin on liiketoimintaa. Helposti sorrutaan hakemaan sitä, mikä on toiminut ennenkin, mutta se on jo "vanhaa ruokaa" kuten Raija Oranen totesi. Kukaan ei voi tietää, mikä vetoaa ihmisiin siinä ajassa, jolloin kirja julkaistaan. Se on todennäköisesti sen verran uutta ja tuoretta, että saa useita hylsyjä ennen kuin joku hoksaa sen mahdollisuudet. Esimerkkinä käytettiin näitä legendaarisia hylkäyksiä kuten sitä kun Kalevi Sorsa hylkäsi Tuntemattoman sotilaan. Keskustelun juontaja totesi, että hänen Tuntemattomansa oli se, kun hänelle tarjottiin tilaisuutta lähteä haastattelemaan Potter- kirjojen tekijää, mutta hän ei edes harkinnut asiaa, koska piti ihan mahdottomana että keski-ikäisen naisen kirjoittamat lastenkirjat voisivat menestyä.
Floppia ei voi tulla, jos kirjaan ei satsata paljon. Ehkä niihin ei siksi satsata? Olen vaan miettinyt tuota Sofi Oksasen uutuutta, josta otetaan heti valtaisa painos ja julkkarit ovat Tallinnassa ja niistä on tarkoitus tulla suuri kulttuuritapahtuma. NO, toivottavasti kaikki menee hyvin. Mutta kun kukaan ei ole vielä edes lukenut sitä kirjaa...
Sitäkin olen miettinyt, että kun Sofilla on omakin kustantamo, niin miksi hän ei julkaise uutta kirjaansa siellä? Luulisi, että kaikki tulot kannattaisi ohjata omaan laariin.
" uutuutta, josta otetaan heti valtaisa painos ja julkkarit ovat Tallinnassa ja niistä on tarkoitus tulla suuri kulttuuritapahtuma. "
selkeästi kustantamoilla uudet liikeideat, napattu varmaan ameriikasta taas, olihan keväällä just tää Kyrön
miniä, joka menee huutonetissä kuin kuumille kiville.
Mitähän ne seuraavaksi värkkäävät ?
Kiitoksia (vale)kirjailija näistä terveisistä,
ja onnittelut minunkin puolestani. Kertomuksesi luo toivoa.
Jos sallit kysyä: Ymmärsinkö oikein, että tarjosit aiemmin hylättyä käsikirjoitusta myöhemmin uudestaan, niin että lähinnä alku oli kirjoitettu uusiksi ? Oliko tuossa pitkä tauko välissä ja tarjositko nyt samoille/eri kustantajille ?
En lähettänyt kaikille kustantajille yhtä aikaa. Kun sain ensimmäiset hylkyni, sain myös kaverilta palautetta siitä, että käsikseni alku oli tylsä, mutta että tarina muuttui paljon kiinnostavammaksi myöhemmin. Niin muokkasin alun uudelleen ja lähetin uusiin kustantamoihin. Aivan ekaksi lähetin isommille ja toisella kertaa vähän pienemmille, jolloin nappasi.
Täällä yksi pystymetsäläinen akka haaveilee romaanin kasaamisesta kokoon. Mietin kirjoittaja koulutusta tai vastaavaa (etä)opiskeluna.. Onkohan missään mitään edes kohtuuhyvää mistä lähteä liikkeelle? Mihinkään kansanopistoon en kylläkään mene.. Elikkä haluan saada sen julkaistuksikin joskus ;) Kellään kokemusta kirjoittajavalmennuksista/koulutuksista etänä?
Toivottavasti ymmärrän lopettaa silloin, kun kuvittelen olevani väärinymmärretty nero, jonka yksikään teos ei kuitenkaan ylitä kustannuskynnystä. Ja mitta tulee täyteen palstan surullisia viestiketjujakin.
Mulle riittäisi kyllä yksikin teos, en välttämättä edes haluaisi olla kirjailija, eiväthän kertomisen arvoiset tarinat ilmesty tajuntaan noin vain.
Mikä sua pelottaa omakustanteissa? Ei ne kustantamoiden hyväksytyt kirjat aina niin hyviä ole. Ne ovat vain mielyttänyt sitä yhtä ihmistä, joka on päättänyt sen ottaa vastaan ja tehnyt sopimuksen.
Jos minulta kysyt, ei niin pelota mikään. Se ei kuitenkaan taida olla minun juttuni, kun en ole markkinointialan ihmisiä. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että kustantamojakin on niin valtava määrä, etteivät välttämättä kaikki niistäkään ole kovin hyviä vaihtoehtoja julkaista. Ajattelen ilmeisesti lähes päinvastoin kuin sinä eli yhden ihmisen usko ei riitä minulle vakuudeksi siitä, että kirja kannattaa julkaista. Näin alkuun täytyy kuitenkin kirjoittaa kässäri valmiiksi ;)
Vasta vuoden kuluttua kun on tippunu sossun luukulle, niin kannattaa soitetella perään.