Pakko saada jonnekkin purettua, niin puren tähän. En tiedä miksi haen oikeutusta elämälleni muiden hyväksynnän kautta. Mitä hiton väliä sillä on mitä muut ajattelee. Se ei mitenkään auta minua fyysisesti missään. Mun pitäis saada koottua voimakkaampi itserakkaus. Jos rakastais ja hyväksyis itsensä paremmin, ois helpompi elää ja vaikeudetkin kestäis paremmin Mä oonkyllä paljon edistynyt, mutta tämä ei läheskään riitä.
Aina kun kavereiden kanssa menee joku vikaan, syytän itseäni.No, ensin heitä, mutta sitten mietin että mä oon muuttunut, enkä ole enää hauska. Mutta oikeasti kun mietin, niin mä olenkin muuttunut ja ne ei. Ja olen minä hauska, mutta eri tavalla. Me ollaan vaan menty eri suuntiin. Välillä varmaan vaikutankin koppavalta niiden mielestä. Onkohan se niin? Vai oonko vaan muuttunut tylsäksi niiden mielestä? Taas tuo "niiden mielestä". Mitä mieltä minä olen? Minä olen sitä mieltä, että tarvitsen uusia kavereita, joiden kanssa keskustella syvällisempiä asioita ja tietysti kevyitäkin.
Kuitenkin tuntuuu, että jos tapaan jonkun kiinnostavan ihmisen, menen lukkoon. Vieläkin tunnun odottavan että kohtalo kuljettaa jonkun oikean lähelleni tai useitakin ja heti me vaistotaan kuin taikaiskusta, että ollaan tarkoitetut toisillemme. Onko joku katsonut liikaa elokuvia. Varmaankin. Mutta ainakin jotkut ihmiset sanovat löytäneensä jonkun niin. Kohtalo. Onko sitä edes ja varsinkaan kannattaako sen varaan laskea mitään. Ei.
Eli pitäisi aikuistua ja alkaa ottamaan kontaktia muihin lapsiin hiekkalaatikolla. Täytyy vaan jaksaa yrittää. Niin usein musta tuntuu, että joku katsoo mua kun hullua. Hahhah ja oikeeseen osuu. Niin, en mä mikään normaali olekaan. Haluaisin löytää muitakin, jotka näkee että tässä meidän kehittämässä systeemissä on vikaa. Muitakin jotka näkee mainoksien ja kauneusihanteiden taakse. Muitakin joita kiinnostaa vielä luonto ja takkatuli ja hyvä keskustelu. Muitakin jotka välillä vähän masentuu ja ahdistuu tästä kaikesta, mutta kuitenkin voivat nauraa sille. Jonkun joka ymmärtää. Joku joka tuntee samoin.

Vastaukset 7
Vanhimmat
Aika purkauksen pistit. Tämä saitti on hyvä kun tänne voi purkaa pahaa mieltään anonyymisti.
Tässä systeemissä missä me eletään on aika paljon ihan turhia juttuja
Kauneusihanteet ovat niin pinnallisia eikä sisimmästä paljasteta mitään.
Minäkin kaipaan syvällisiä keskusteluja.
Sinun on vain etsittävä kunnon keskustelukumppaneita niin olosi helpottuu ja samalla saatat ystävystyäkin
Tsemppiä
Aika moninaisia ajatuksia ja samaistumisen tuntemuksia osasit herättää viestilläsi. En osaa pukea niitä kaikkia sanoiksi kovin helposti. Yritin jo aiemmin tänään jotain kirjoitella ja nyt uudestaan, mutta teksti meni silpuksi molemmilla kerroilla. Kaikki tuntui liittyvän kaikkeen enkä osannut ilmaista mitään selkeästi.
Uskoisin, että löydät vielä joskus sen todellisen ystävän ja sielunkumppanin, jonka kanssa voit vapautuneesti käsitellä niitä henkilökohtaisimpia ja vaikeitakin asioita. Aito ihminen, jonka seurassa voi olla konstailematta ja peittelemättä. Mulla on välillä mennyt usko ihan totaalisesti, mutta joskus elämä yllättää positiivisesti, edes hetkeksi. Seuraavan kerran kun tunnet sopivan tyypin osuneen kohdalle, älä anna tilaisuuden lipua ohitsesi. Tuntuu niin uskomattoman vapauttavalta, jos saa edes tovin puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää, eikä vain nyökyttele mallin vuoksi.
Musta tuntuu samalta, mut lähinnä mieheni seurassa. Ysätviähän mulla ei oikeastaan enää ole edes jäljellä. Tuntuu ettemme ymmärrä toisiamme lainkaan, ja kaipaan syvällisempää keskusteluseuraa. Jonkun, jonka kanssa voi olla ihan vapaasti oma itsensä ja joka ymmärtää eikä tuomitse tai halua muuttaa.
Myös minä menen lukkoon, jos olen jonkun kiinnostavan ihmisen seurassa. Sen takia uuden ystävyys- tai parisuhteen löytäminen tuntuukin lähes mahdottoman vaikealta ajatukselta, ja siksi tyydyn keskinkertaiseen. Mutten ole onnellinen. Tai no, olenko koskaan ollutkaan..
Joo-o, monilla on vaikeata.
Olisiko vaikkapa hyvä kirjallisuus apuna pahan mielen poistamiseksi
Mä luin just Tuulen Viemää ja se on kyllä niin perusasioihin pureutuva että tuli hyvä olo kun sitä luin
Kiitos kun vastailitte.
Eilen olo parani heti kun sain kirjotettua. Munkin on yleensä aika hankala saada asioiden ydintä mun kirjotuksissa esille. Niinkun lonewolf kirjoitti, mullakin kaikki liittyy kaikkeen ja puuroutuu kun alan kirjottaa. Tuntuu, että pitäis kirjottaa maailman synnystä ja kehityksestä tähän päivään ja tuoda kaikki mahdolliset syy- ja seuraussuhteet mukaan, ennen kun pääsen itse asiaan - ainakaan uskottavasti. Eilen vaan tuntui, että räjähdän jos en saa jotain ulos.
Lapsena ja teininä kirjotin paljon päiväkirjaa. Nykyään se on tuntunut jotenkin hölmöltä ja kaikki kyhäelmät lapsellisilta.
Mutta nyt kun kirjotin ensimmäistä kertaa näin koneella ja vielä julkiselle foorumille, tämä tuntukin tosi hyvältä.
Tänään mun entinen kävi meillä. Olen yrittänyt vähän lämmitellä meidän suhdetta, mutta meillä on vieläkin samat ongelmat. Kaipaan jotain niin kovasti lähelle. Mutta tämä mies ei ole koskaan osannut pidellä minua.. ottaa lujaan halaukseen ja suudella kuin viimeistä päivää. Muuten hirveän huolehtivainen ja mukava. Luotettava.
Kaikkien muiden miesten kanssa on aina ollut kiihkoa, mutta ne olleet tuuliviirejä. Tämän kanssa ei ole paljon minkäänlaista tulta, mutta rauhaa on. Sekin on parempi kuin ei mitään ja varsinkin nyt kun minulla on lapsi, se on melkein tärkeintä. Melkein.
Katkaisin jo meidän jutun tässä välissä, mutta taas tuuliviirejä ja sammakoita pussattuani, haluan palata rauhaan. Ainakin siihen asti, kun se kohtalo tulee eli ei.
Kirjoja luen jatkuvalla syötöllä. Lempparini on John Irving itsensä toistamisesta huolimatta. Sillä on ihanat kinkit ja erikoiset, mutta kuitenkin niin tavalliset hahmot. Ei saippuaa pätkääkään.
Me ihmiset niin kovasti halutaan olla normaaleja, mutta ihan kaikilla on omat omituisuutensa. Tietenkin toisena ääripäänä taas säväyttäjät, jotka saavat kiksejä siitä että näyttävät mahdollisimman omituisilta. Mun mielestä ne on ehkä jäänyt hieman teiniasteelle, jos täytyy koko ajan toitottaa sitä miten erikoinen ja uniikki ja vasten tämän yhetiskunnan kauneusihanteita tässä oikein ollaankaan. Mutta hyvä että meitä on erilaisia. Voi kun olis vaan vähän sallitumpaa olla jotain siltä väliltä. Ettei tarvitse olla joko friikki tai sitten beautyqueen..
No tämä on taas kaikki aika kärjistettyä.
Oikeastaan ihan sama mitä muut on. Mutta mistä minä löydän itseni ja varsinkin uskalluksen ja rakkauden olla sitä.
Mulla tuli jonkunlaisia samaistumisen tunteita ekan viestisi lueattuani, ja mulla on kyllä samanlaisia ongemia kirjoittamisen kanssa: ajatuksia löytyy vaikka muille jakaa mutta kun niitä yrittää kirjottaa ylös kaikki menee ristiin rastiin ja kuulostaa vaan tosi tyhmältä. Yritetään nyt kuitenkin. Itsehän olen vielä todella nuori, kohta 20v, mutta tunnen kasvaneeni viimeisen puolen vuoden aikana todella paljon henkisesti. Ajattelin ennen aika samalla tavalla kun sä: väitin aina, ettei mua kiinnosta mitä muut ajattelevat minusta yms, mutta huomasin alitajuisesti suunnittelevani tekemisiäni sen mukaan, mitä muut haluavat minun tekevän ja yritin jollain tasolla miellyttää muita ja olla sellainen, millaisena halusin muiden mut näkevän. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, ettei sillä ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat, jos olet tasapainossa itsesi kanssa. Esimerkiksi: aiemmin ajattelin (alitajuisesti), että mun on käytävä juhlimassa ja olla menevä ja sosiaalinen, ettei muut näkisi mua tylsänä. Sittemmin ymmärsin, että sillä ei ole mitään väliä, jos muut ajattelevat, että olen tylsä, koska itse tiedän millainen olen. Ja vaikka olisinkin jonkun mielestä tylsä, mitä väliä sillä on? Itse kuitenkin pidän itsestäni, ja varmasti monet muutkin pitävät. Kaikkia ei voi miellyttää.
En nyt tiedä, onko tästä viestistä mitään hyötyä, mutta kirjoitinpa kuitenkin.
Kiitos vastauksesta.
En minä ole väittänyt etten välitä muiden mielipiteistä, vaan nimenomaan myöntänyt sen ja nyt painiskelen sen kanssa ja opettelen olemaan riippumaton muiden ajatuksista. Nämä kirjoitukset ovat sitä prosessia. Ainakin toivon että näistä on hyötyä ja ne nopeuttavat ja selkeyttävät asian käsittelyä.
Tuntuu että joudun rakentamaan kokonaan toisen persoonallisuuden. Ihan kuin minun koko entinen minäni olisi alusta asti rakennettu myötäilemään muita ja venymään jokaiselle erikseen siksi, mitä hän haluaa. On tosi vaikea yrittää kuunnella itseään ja erottaa mitä tosiaan itse haluaa ja mitä minun odotetaan haluavan. Mutta olen iloinen että tämä matka on alkanut nyt.