Luin näitä juttuja ja mietin, miten minun ja lapsemme kävisi, jos mieheni kuolisi. Elämme palkallani ja asumme minun asunnossani ja käytännössä miehellä ei ole mitään muuta kuin ulosmitattua velkaa enemmän kuin ihminen pystyy maksamaan elinaikanaan yritystoimintansa romahdettua. Emme lapsen kanssa halua periä velkaansa, jonka ottamisessa meillä ei ole ollut mitään tekemistä. Jos mieheni kuolisi, mitä meidän pitäisi käytännössä tehdä, ettei tämä järjetön taakka tulisi minun tai lapsen niskaan? Mitä tapahtuisi "yhteisille" tavaroillemme (huonekalut yms käytännössä ostettu minun rahoillani? Yrittäisikö ulosottomies viedä nekin? Mitä tapahtuu velallisen perheelle velallisen kuoltua, jos velka oli vain edesmenneellä?
Mitä tapahtuu, jos kukaan ei halua periä?
Huolestunut
6167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miehesi kuollessa tehdään ositus, jossa sinun ja miehesi omaisuus eritellään. Kiistattomasti miehelle kuuluva omaisuus menee hänen kuolinpesäänsä. Oman omaisuutesi ja koti-irtaimiston saat pitää, sillä lesken ei tarvitse luopua omastaan köyhempänä kuolleen puolison hyväksi. Tämä koskee myös asuntoa, jos se on yksin sinun nimissäsi.
Kuolleen henkilökohtaisia velkoja maksetaan pesän varoista niin paljon kuin varoja riittää. Loput jäävät velkojien tappioksi. Velat eivät periydy, mutta isältä ei kyllä jää lapselleen mitään rahanarvoista omaisuuttakaan.
Toinen jo neuvoi, että miehen kuoltua "tehdään ositus". Ositus ei kuitenkaan tule itsestään, usein se jää toisen kuoltua tekemättäkin. Kerrotunlaisessa tilanteessa lesken on syytä toimituttaa omaisuuden ositus, koska vain lesken eläessä tehdyssä osituksessa leski voi vedota lesken tasinkoprivilegiin, joka oikeuttaa lesken kieltäytymään tasingon antamisesta puolison perillisille (jotka saavat varoista vain sen osan, joka jää jäljelle, kun vainajan velat on maksettu). Kun ositus on näin tehty, lesken omaisuus pysyy leskellä, ja hänen kuoltuaan periytyy hänen perillisilleen.
Osituksen toinen osapuoli on puolison perillinen eli hänen lapsensa. Jos lapsi on alaikäinen, hänelle tulee ositusta varten hakea edunvalvojan (äidin) sijainen. Ositus tulee tällöin hyväksyttää maistraatissa. Jos sen tekee oikeuden määräämä pesänjakaja, maistraatin hyväksyntää ei tarvita.
Kun mies elää, yksinkertaisin ratkaisu olisi avioehto. Se astuu voimaan, kun se on rekisteröity maistraatissa. Kun puolisoilla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen, toisen kuoltua ei toimiteta omaisuuden ositusta (mihin tasinko liittyy), vaan omaisuuden erottelu. Se, mikä on vaimon omaisuutta, myös pysyy hänen omaisuutenaan, johon miehen velkavastuu ei kohdistu. Lapsikaan ei isänsä velasta vastaa muuta kuin sillä omaisuudella, mikä isältä perinnöksi jää.
Mitä tapahtuu velallisen perheelle velallisen kuoltua, jos velka oli vain edesmenneellä?
Tuskin se velkoja siihen tyytyy, että toisella on kaikki omaisuus ja toisella kaikki velat, joten eiköhän sieltä nousisi esiin kysymys keinotekoisesta omaisuusjärjestelystä.
Kyllähän se velkoja voi ryhtyä selvittelemään omistuskysymyksiä, jos näyttää, että omaisuutta on "sumplittu" puolison nimiin lahjoin tai valeoikeustoimin velkojien vahingoksi.
Mutta siihen, että puolisot tekevät avioehdon - vaikkapa turvatakseen lesken velkaisen puolison kuoleman varalta - velkojilla ei ole mitään sanomista.
Niin kai. Jos velkoja epäilee moisia järjestelyjä niin kyllä ne selvitetään jo velallisen eläessä.
Ei sillä velkojan halulla tyytyä johonkin ole mitään merkitystä. Tosiasiat ratkaisee ja velkojan on pakko tyytyä niihin. Mullakin oli velkaa pari miljoonaa kun emännän kanssa yhteen menin. Emännällä talo ym. Ei en mun ole eikä velkojien vaikka asunkin talossa.
Veloissa on yleensä vakuutena pantti tai takaus, joita käytetään mikäli velallinen ei suoridu veloistaan.
Missään tapauksessa leski tai perilliset eivät ole vastuussa vainajan veloista, kunhan vain hoitavat perunkirjoituksen eivätkä ryhdy vainajan pesään, jos se on ylivelkainen.