Olen yrittänyt unohtaa sut.
Mutta siitä ei tule mitään.
Viikon tätä on jo kestänyt.
Se on ollut yhtä tuskaa.
Luulin että olisi jo helpottanut.
Olen niin väsynyt tähän.
Epätietoisuus on perseestä.
Itkettää koko ajan.
Mitä sinä haluat?
Mutta siitä ei tule mitään.
Viikon tätä on jo kestänyt.
Se on ollut yhtä tuskaa.
Luulin että olisi jo helpottanut.
Olen niin väsynyt tähän.
Epätietoisuus on perseestä.
Itkettää koko ajan.
Mitä sinä haluat?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Viikko ja 1 pvä.
Tämän palstan nimi pitäisi olla SYYLLISTÄMISPALSTA.
En syyllistänyt ketään. Purin vain pahaa oloani.
En halua sua itkettää mieluummin vain naurattaa mut kun alkaa jo omat vitsi naurattaa itseäin taidan olla aika väsy.
Et miuu pois voi laittaa ku vintilläis asustelen ja vasta viimonen sammuttaa valot. Tehhää toine pesä ja sinne pesue pyykattavaks. Sin kuuluu linnuin laulu ja satteen ropina kuin myös oravain rapina. Me nnää pa..maa ja pa..naa tulemaa
Taitan kuitonnii halut siun peitoolt peitteen pieltä piiloon pimeään peiteltäväks pussailtavaks puhtais pellaviis piehtaroivaks parahtelevaks paapottavaks pikku pojaks pontevaks puna poskies pitelijäks poves pyytäjäks pehmoks pehmeimmäks
Puhu sit jotain ku on kestänyt muutamia vuosia !!
ärsyttävä ylläpito, kun näkee ennakkoon nää tekstit.
kauheeta! jo viiko ikävöintiä, miten kauheaa!
Ikävöintini on kestänyt kauemmin kuin viikon. Mutta vasta viikon se on ollut sairaanloista ja surullista.
Kokemuksesta voin sanoa, että väkisin et tunteesta pääse eroon, se vain on hyväksyttävä. Ja viikko ei todellakaan ole mitään, siihen menee joskus vuosia... :( Mutta jos väkisin yrität painut vain syvemmälle suohon ja jäät vain omaan kurjuuteesi! Anna ikävälle aikaa ja hyväksy se...
Kiitos kannustuksesta ja neuvosta. Sehän siinä juuri on, kun en yleensä ihastu/tykästy helposti. Mutta kun niin käy, on unohtaminen ihan yhtä helvettiä! Voisinpa vaan päätä pahkaa iskeä silmäni johonkin uuteen ja unohtaa vanhan... Olisi niin paljon helpompaa!
Juuri tuota toivoin itsekin! Mutta toisaalta se olisi ollut väärin sitä kolmatta kohtaan ja toisaalta en olisi lopulta edes kyennyt ajattelemaankaan ketään muuta. Mutta ajatuksena se tuntui pelastajalta. Usein toivoi, että joku antaisi nuijanukutuksen ja sieltä herätessä kaikki vanha olisi kadonnut mielelestä! :) Ikävöiminen on vaikeaa, se tekee todella kipeää, se syö energiaa ja kuluttaa ihmistä joka tavalla. Itse tein sen virheen, että tietoisesti yritin päästä muistoistani eroon se oli pakkomieli....unohda! Ja lopulta tajusin, että istutin sen siten vain syvemmälle itseeni ja se vei kaikki voimani! Sen tajuttuani annoin sille aikaa ja hyväksyin sen, otin sen elämääni kuuluvaksi ja totesin, että minulla on todellakin lupa ikävöidä häntä, vaikkei hän kenties sitä ansainnutkaan enää. Kun ikävästä tuli hyväksytty tunne se pikkuhiljaa jäi taakse, toki aina joskus edelleen ikävöin niin, että sattuu, mutta se ei enää hallitse elämääni. Se on osa minua ja niin kuuluu ollakin, minäkin olen tunteva ihminen ja minulla on oikeus tunteisiini, vaikkei ne aina niin ihanilta tunnukkaan!
Mutta voimia sinulle, kyllä se siitä ajallaan helpottaa, vaikka nyt tuntuisi kaikkea muuta kuin helpolta!
Kiitos jälleen viisaista ja lohduttavista sanoistasi! Täyttä asiaa puhut ja olet selkeästi ajatellut tätä asiaa paljon. Ehkä se on niinkin, että se uusi ihastus voi 'iskeä' vasta kun vanha on poistunut mielestä. Mutta onko toisaalta mitään väärää siinäkään, jos yrittää päästä ikävästään ihastumalla uuteen? Ikäänkuin nopeuttaa sitä unohtamisprosessia? Tämä täytyy tietenkin tehdä niin, ettei loukkaa ketään tai pelaa kenenkään tunteilla.
Se on ollut asia jota vain on ollut pakko ajatella kun sitä pakoonkaan ei päässyt! Se kyllä kulutti totaalisesti loppuun ja muistan liiankin hyvin tunteen siitä, että ei enää jaksa käydä läpi sitä mitä päässä pyöri, sitä oli tosiaan henkisesti väsynyt! Mutta se vain oli käsiteltävä loppuun tai loppuun ja loppuun en vieläkään ole täysin irti tunteistani, mutta tunteiden kanssa on vain opittava elämään ja joskus se on kieltämättä äärettömän vaikeaa!
Niin ei kai ihastumisessa mitään vääräkään ole jos itse on siihen valmis. Minä en ollut ja siihen meni aikaa reilu vuosi kun tunsin, että nyt olisin. Tai ehkä se johtui siitä, että oikea kohde vain puuttui ja puuttuu edelleen, mutta toki olen kanssasi sitä mieltä, että se nopeuttaisi unohtamista!
Ehkä eniten pelkäsin itse sitä, että satuttaisin itseäni vielä enemmän jos siitä ei mitään tulisikaan... Sitä oppi suojelemaan itseään, ehkä liikaakin! Mutta toivotaan, että sinä löydät hänet, OIKEAN ja unohdat entisen rakkautesi!
naurettava juttu