On rankka elämänmuutos joutua melkein 'suorilta jaloilta, toisten autettaviksi petiin vakavan sairauden yllätettyä.
Ei ole ulkomaanihme, että ystävät kaikkoavat siinä tilanteessa; sairaalat ja kroonikko-osastot saattavat tuntua perusterveestä karseilta laitoksilta.
Kaksikymmentäneljä tuntia viikosta viikkoon, ehkä kuukaudesta toiseen tuntuu varmaan kuin pieneltä kuolemalta.
Ei ole ulkomaanihme, että ystävät kaikkoavat siinä tilanteessa; sairaalat ja kroonikko-osastot saattavat tuntua perusterveestä karseilta laitoksilta.
Kaksikymmentäneljä tuntia viikosta viikkoon, ehkä kuukaudesta toiseen tuntuu varmaan kuin pieneltä kuolemalta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täälläkin on yksinäisiä ikäihmisiä, jotka voisivat ottaa yhteyttä hoitohenkilökuntaan siinä mielessä, että ilahduttaisivat käynnillään jotakin yksinäistä potilasta.
Jaksaminen on sen kaiken a ja o, sairaus vaati ihmiseltä todellista jaksamisluonnetta, ja siksi tutut usein kaikkoavat, kun tietävät ettei heissä ole jaksajaksi,
olen tämän itse huomannut erään läheiseni sairastuttua, en kertakaikkiaan jaksa olla ja yrittää jotain viihtymistä hänelle,
tämä on todella vaativaa aluetta, ja itse tykönäni mietin, että pitäisi olla jonkinlaista ojausta tässäkin ihan tavallisellekin ihmiselle, joka yllättäin joutuu omaisensa auttajaksi.
Sanotaan, ettei siinä tarvitse kuin vain on hänen luonaan, mutta ainahan puhumisia tulee mukaan jolloin on mietittävä puhumisen tyyliä, tulee väkisin sitä surkuttelua ja siitä itselle paha mieli, lukemisen ja laulamisen itse olen huomannut aika hyväksi ajan kulumiseksi, mutta nekin riippuvat potilaan tilasta, ja näin vanhempana omatkin voimat ovat vähentyneet ja moni varmaan mielelläänkin auttaisi jos itse jaksaisi ja osaisikin auttaa.