Pitkään olen yrittänyt kieltää ja kiertää sitä, mutta pakko se on jossain vaiheessa nostaa pöydälle ja tuijottaa sitä silmiin. Minä olen masentunut. Koskaan en ole sitä kenellekään ääneen sanonut, sillä pelkään ettei kukaan ottaisi sitä tosissaan. Tiedän monia ihmisiä jotka ovat "masentuneita", tekevät siitä suuren numeron vain huomiota ja sääliä saadakseen, mutta tunnen myös ihmisiä jotka ovat aivan oikeasti masentuneita, enkä haluaisi päätyä samaan turhaan lääke-ja terapiakierteeseen. Pelkään että tulen leimatuksi huomiota hakevaksi "masentuneeksi", ja yhtä lailla pelkään tulevani leimatuksi mielenvikaiseksi ja hulluksi tämän takia. Enkä tiedä kumpi on pahempaa.
Pari vuotta sitten viiltelin hyvin paljon, mutta vanhempani saivat tietää asiasta ja uhkasivat viedä minut hoitoihin. En halua mihinkään terapiaan. Pelkään suunnattomasti sosiaalisia tilanteita ja vieraita ihmisiä. Pelkkä kaupassakäynti on joskus ylivoimainen haaste. En todellakaan halua johonkin kopperoon myötätuntoista näyttelevän psykiatrin kanssa puhumaan yksityisasioistani. Viiltely loppui mutta viimeaikoina olen alkanut silloin tällöin tekemään sitä uudelleen. Pelkään että se pahenee.
Minulla on kausia jolloin tunnen aidosti olevani onnellinen ja valmis mihin tahansa.. tuntuu että masennusjaksot ovat takanapäin, mutta sitten se taas iskee yllättäen päälle. Olo on voimaton, sängystä nouseminen työn ja tuskan takana, ja sitten pitäisi vielä koko päivä yrittää koulussa leikkiä ahkeraa ja hymyillä vaikka oikeasti haluaisi vain käpertyä jonnekin nurkkaan kuolemaan. Ajattelen yhä enemmän ja enemmän itsemurhaa vaikka olen aina ollut sitä mieltä että se on säälittävä pakokeino - mutta en voi lakata ajattelemasta että mikä muka muuttuisi jos minua ei olisi - kuka muka jäisi kaipaamaan?
Pahinta kaikessa on, etten pysty oikeasti puhumaan tästä kenenkään kanssa. Minulla on muutama ihminen joita voisin kutsua ystäväkseni, joiden kanssa voin pitää hauskaa ja puhua melkein mistä tahansa - mutta en siitä alati jäytävästä ahdistuksesta ja masennuksesta, josta ei tunnu olevan mitään tietä ulos. Olen enemmänkin se joka kuuntelee aina muiden murheet. Kertaakaan en ole käännyttänyt ketään pois jos joku on halunnut jostakin puhua, joten joskus on todella keljua kuulla "Ei kiinnosta, en jaksa puhua tästä" jos itse on yrittänyt kerrankin puhua jostain itselle tärkeästä asiasta. Siinä jo yksi syy miksi en pysty puhumaan tästä. Ei ketään ihan oikeasti kiinnosta eikä kukaan ottaisi sitä tosissaan.
Toinen syy on, että näistä kolmesta ystävästäni kaksi on itsekin masentuneita. Yksi on terapiassa ja lääkityksessä ja sairastaa ties mitä. Toinen on minun tapaani todella huono puhumaan omista tunteistaan eikä ole hakeutunut mihinkään hoitoihin, mutta on ollut masentunut lähes yhtä kauan kuin minäkin, ja ainoa tapani auttaa häntä on se etten kaada omia murheitani hänen niskaansa. Kolmas ystäväni on terve kuin pukki, hyvin elämäniloinen persoona, ja juuri siksi en osaa puhua hänelle masennuksestani - kaksi edellistä ymmärtäisivät, mutta pelkään että tämä kolmas ystävä ei. Kerran olen jo maininnut hänelle OLLEENI aiemmin elämässä hyvin pohjalla ja jo silloin hän vaikutti nihkeältä kuuntelemaan, en usko että hän ottaisi minut tosissaan. Jo kerran hän on deletoinut kaveripiiristään masentuneehkon ihmisen koska ei jaksanut kuunnella tämän "ainaista valitusta".
Mistä löytää tukea kun on yksinäinen ja masentunut? Ei ole ketään kenelle puhua, enkä oikeastaan edes haluaisi puhua. En vain kykene siihen. Kaikki vain ahdistaa aivan liikaa.
Pari vuotta sitten viiltelin hyvin paljon, mutta vanhempani saivat tietää asiasta ja uhkasivat viedä minut hoitoihin. En halua mihinkään terapiaan. Pelkään suunnattomasti sosiaalisia tilanteita ja vieraita ihmisiä. Pelkkä kaupassakäynti on joskus ylivoimainen haaste. En todellakaan halua johonkin kopperoon myötätuntoista näyttelevän psykiatrin kanssa puhumaan yksityisasioistani. Viiltely loppui mutta viimeaikoina olen alkanut silloin tällöin tekemään sitä uudelleen. Pelkään että se pahenee.
Minulla on kausia jolloin tunnen aidosti olevani onnellinen ja valmis mihin tahansa.. tuntuu että masennusjaksot ovat takanapäin, mutta sitten se taas iskee yllättäen päälle. Olo on voimaton, sängystä nouseminen työn ja tuskan takana, ja sitten pitäisi vielä koko päivä yrittää koulussa leikkiä ahkeraa ja hymyillä vaikka oikeasti haluaisi vain käpertyä jonnekin nurkkaan kuolemaan. Ajattelen yhä enemmän ja enemmän itsemurhaa vaikka olen aina ollut sitä mieltä että se on säälittävä pakokeino - mutta en voi lakata ajattelemasta että mikä muka muuttuisi jos minua ei olisi - kuka muka jäisi kaipaamaan?
Pahinta kaikessa on, etten pysty oikeasti puhumaan tästä kenenkään kanssa. Minulla on muutama ihminen joita voisin kutsua ystäväkseni, joiden kanssa voin pitää hauskaa ja puhua melkein mistä tahansa - mutta en siitä alati jäytävästä ahdistuksesta ja masennuksesta, josta ei tunnu olevan mitään tietä ulos. Olen enemmänkin se joka kuuntelee aina muiden murheet. Kertaakaan en ole käännyttänyt ketään pois jos joku on halunnut jostakin puhua, joten joskus on todella keljua kuulla "Ei kiinnosta, en jaksa puhua tästä" jos itse on yrittänyt kerrankin puhua jostain itselle tärkeästä asiasta. Siinä jo yksi syy miksi en pysty puhumaan tästä. Ei ketään ihan oikeasti kiinnosta eikä kukaan ottaisi sitä tosissaan.
Toinen syy on, että näistä kolmesta ystävästäni kaksi on itsekin masentuneita. Yksi on terapiassa ja lääkityksessä ja sairastaa ties mitä. Toinen on minun tapaani todella huono puhumaan omista tunteistaan eikä ole hakeutunut mihinkään hoitoihin, mutta on ollut masentunut lähes yhtä kauan kuin minäkin, ja ainoa tapani auttaa häntä on se etten kaada omia murheitani hänen niskaansa. Kolmas ystäväni on terve kuin pukki, hyvin elämäniloinen persoona, ja juuri siksi en osaa puhua hänelle masennuksestani - kaksi edellistä ymmärtäisivät, mutta pelkään että tämä kolmas ystävä ei. Kerran olen jo maininnut hänelle OLLEENI aiemmin elämässä hyvin pohjalla ja jo silloin hän vaikutti nihkeältä kuuntelemaan, en usko että hän ottaisi minut tosissaan. Jo kerran hän on deletoinut kaveripiiristään masentuneehkon ihmisen koska ei jaksanut kuunnella tämän "ainaista valitusta".
Mistä löytää tukea kun on yksinäinen ja masentunut? Ei ole ketään kenelle puhua, enkä oikeastaan edes haluaisi puhua. En vain kykene siihen. Kaikki vain ahdistaa aivan liikaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Enpä tiedä, muilta ihmisiltä sitä tukea ei ainakaan tunnu löytyvän ja töissäkin olen helppo nakki hiljaisena ja myötäilevänä näille narsistisille mulkuille jotka vaan pönkittää omaa egoaan minua mollaamalla. Alkaa tuntumaan että muilla se on päässä vika jos pitää aina alkaa vittuilemaan sellaisen kustannuksella joka ei ole koskaan vittuillut heille, heikkouttahan sekin on että aina heikompaa pitää mollata eikä omantasoisiaan. Hymy naamalla irvistellen yritän esittää positiivista, vaikka pinnan alla kuohuu ja usein tekisi mieli ampua heistä jokainen. Sitten ihmetellään kun en koskaan tule edes pikkujouluihin! OHO. Ehkäpä töissä saa sietää ihan tarpeeksi sitä teennäistä paskaa.
Nytkin tekisi mieli ottaa loparit ja vaan olla omissa oloissaan, menihän se tuo muutaman kuukauden lomautuskin kuin ilmaa vaan, leppoisasti omassa rauhassa. Valitettavasti vaan tämä yhteiskunta ei anna ihmisen olla omassa rauhassaan vaan jotain sosiaalista paskaa pitäisi niiden elämiseen vaadittavien rahojen eteen kärsiä.
"Mistä löytää tukea kun on yksinäinen ja masentunut?"
Oletko missä koulussa? Esim YTHS:aan mahdollisuus mennä? Koulun psykologi?