Moi... Mä olen vasta 14 vuotias tyttö. Kysyn nyt teiltä että mitä tämä on teidän mielestänne. Eli kaikki alkoi ku menin 7. luokalle... Mun vanhemmat ja sisarukset on lestadiolaisia ja mä olen ollut nyt tähän asti, mutta haluaisin erota siitä uskonnosta, sillä se rajoittaa elämääni todella paljon. Joten olen nyt yrittänyt, mutta vanhemmat eivät tajua ja pakottavat mun olemaan vielä lestadiolaine... Mulla oli noin 5 kuukautta sitten poikaystävä, ja se vähän niinkuin pakotti mun harrastaa sen kaa seksiä vaikka mä kieltäydyin. Sitten ku mä en halunnut, niin se rupes pakottaa anaaliseksiin... Ja siihen tilanteeseen mä sitten jouduin. Ja se sattu tosi paljon...
Koulussa mun numerot ja arvosanat laski ja en enää jaksanut keskittyä. Mikään ei enää kiinnostanut ja olin alakuloinen... Yhdessä vaiheessa mä söin särkylääkkeitä mun tunnetiloihin ja henkiseen kipuun. Päivä päivältä mun olotila vaan huononi ja paskeni... Itsetunto laski, haukuin itteeni ja olin itsetuhoinen. Jossain vaiheessa mä kait ite epäilin masennusta, mutta en ollu todellakaan varma. Kaverit huomas että mä muutuin. Edelleenkään en jaksanut keskittyä koulussa. Valvoin myös arkena, ja tietenkin olin väsynyt. Kun kesäloma alkoi en nukkunut melkein yhtään, olin päivät yöt koneella ja etin "miehiä" ja muutenki huomiota. Kavereita mulla oli onneks kuitenkin. Ne yritti auttaa mua, mutta mä en ottanut niitten apua vastaan... Sillä olin todella tyhmä ja uskoin että tämä oli vain ohimenevää. Vanhemmat ei huomannu mitään sillä koitin peittää ja piilottaa pahaa oloani. Ja nyt pari viikkoa sitten jouduin erityisopelle puhutteluun koska olin vähän ärsyttänyt kaveriani ja hän oli pahoittanut mielen ja kertonut siitä eteenpäin... Ja sitte kun mua puhuteltiin niiin koulun kuraattori huomas että mua vaivas joku. (siis siellä oli erityisope ja kuraattori.) Muutkin opet oli huomannu että olin muuttunut ja olin todella agressiivinen kaikkia kohtaan, vittuilin kokoajan ja olin levoton... Sitten mun vanhemmat sai tietää tästä hommasta ja ne yritti auttaa ja piti yhteyttä mun luokanvalvojaan.
No vähän aikaa mun ois pitäny mennä kuraattorille koska äiti oli vähän niinkuin varannut ajan... En menny koska tunsin itseni säälittäväks ja todella tyhmäksi... Aikasemmin myös kaverini ja hänen äitinsä yrittivät auttaa mua psykiatrille, mutta en halunnut mennä koska pelkäsin. en vain tiedä mitä...
Olen myös alkanut polttaa tupakkaa, mutta en säännöllisesti ja ihme ja kumma en ole jäänyt koukkuun... Olo on todella alakuloinen... Tunne itseni todella turhaksi, ja haluaisin kuolla. Olen yrittänyt niin sanotusti tehdä/suunnitella itsemurhaa ja edelleen olen itsetuhoinen. Viltelyä en ol kokeillut.
Jotkut päivät ja hetket tunnen oloni aivan hyväksi terveeksi.
En vain tiedä mitä tehdä koska pelkään kaikkea. Stressaan kaikesta.
Toivon että vastaatte asiallisesti ja ystävällisesti. :/
Koulussa mun numerot ja arvosanat laski ja en enää jaksanut keskittyä. Mikään ei enää kiinnostanut ja olin alakuloinen... Yhdessä vaiheessa mä söin särkylääkkeitä mun tunnetiloihin ja henkiseen kipuun. Päivä päivältä mun olotila vaan huononi ja paskeni... Itsetunto laski, haukuin itteeni ja olin itsetuhoinen. Jossain vaiheessa mä kait ite epäilin masennusta, mutta en ollu todellakaan varma. Kaverit huomas että mä muutuin. Edelleenkään en jaksanut keskittyä koulussa. Valvoin myös arkena, ja tietenkin olin väsynyt. Kun kesäloma alkoi en nukkunut melkein yhtään, olin päivät yöt koneella ja etin "miehiä" ja muutenki huomiota. Kavereita mulla oli onneks kuitenkin. Ne yritti auttaa mua, mutta mä en ottanut niitten apua vastaan... Sillä olin todella tyhmä ja uskoin että tämä oli vain ohimenevää. Vanhemmat ei huomannu mitään sillä koitin peittää ja piilottaa pahaa oloani. Ja nyt pari viikkoa sitten jouduin erityisopelle puhutteluun koska olin vähän ärsyttänyt kaveriani ja hän oli pahoittanut mielen ja kertonut siitä eteenpäin... Ja sitte kun mua puhuteltiin niiin koulun kuraattori huomas että mua vaivas joku. (siis siellä oli erityisope ja kuraattori.) Muutkin opet oli huomannu että olin muuttunut ja olin todella agressiivinen kaikkia kohtaan, vittuilin kokoajan ja olin levoton... Sitten mun vanhemmat sai tietää tästä hommasta ja ne yritti auttaa ja piti yhteyttä mun luokanvalvojaan.
No vähän aikaa mun ois pitäny mennä kuraattorille koska äiti oli vähän niinkuin varannut ajan... En menny koska tunsin itseni säälittäväks ja todella tyhmäksi... Aikasemmin myös kaverini ja hänen äitinsä yrittivät auttaa mua psykiatrille, mutta en halunnut mennä koska pelkäsin. en vain tiedä mitä...
Olen myös alkanut polttaa tupakkaa, mutta en säännöllisesti ja ihme ja kumma en ole jäänyt koukkuun... Olo on todella alakuloinen... Tunne itseni todella turhaksi, ja haluaisin kuolla. Olen yrittänyt niin sanotusti tehdä/suunnitella itsemurhaa ja edelleen olen itsetuhoinen. Viltelyä en ol kokeillut.
Jotkut päivät ja hetket tunnen oloni aivan hyväksi terveeksi.
En vain tiedä mitä tehdä koska pelkään kaikkea. Stressaan kaikesta.
Toivon että vastaatte asiallisesti ja ystävällisesti. :/
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heippa. Hyvä, että mietit ja kertoilit tänne!
Hmmm? Sinulle varmaan on tapahtunut ihan 'normaaleitakin' nuoren varttuvan naisen elämänhässäköitä ja tullut epävarmuutta asioihin sekä tunteet heittelevät. Pyri ihmeessä selvittelemään omaa itseäsi kun sitä sinulle on tarjottu. On aika epäviisasta olla ottamatta apua vastaan, jos sitä tarjotaan... Vaikka sinun nyt onkin vaikea nähdä asiasi pitkällä tähtäimellä, niin kannattaisi sinun kyllä olla avun saatavilla. Varmaankin pahaoloinen tilanteesi kuitenkin mennee ohi vanhetessasi tästä. Vaikea kuvitella, että mitään peruuttamatonta sinulle olisi tapahtunut ja että jäisit näin pahan oloiseksi ja ristiriitaiseksi.
Hyvin kirjoitit ja kuvailit tapahtumia. Jatka tuolla tavoin kertomista jollekin joka kuuntelee. Esitä kysymyksiä asioista, jotka sua nyt askarruttaa. On ihan oikein että etsit nyt itseäsi ja paikkaasi elämässä. On kuitenkin niin, että itse voit itseäsi auttaa, siinä toiset ihmiset ovat vain peilejä. Älä nyt ainakaan ihan tyhmyyksiä ala tohkeissasi tekemään, mutta murkkuiässähän sinä olet.
En osaa sulle kovin järkevä ja auttavaa nyt sanoa, mutta ilmoitan ainakin, että olen lukenut tekstisi ja miettinyt elämääsi. Terkuin paljon vanhempi täti :-)
... jatkoa vähän. Minäkin olen kristitty. En kuitenkaan tunne yhteisöäsi ja ajatuksenani vain sanon, että ei tämä nyt ole mikään uskontojuttu, vaan ihan tavallista inhimllistä elämää poukkoiluineen, jota käyt läpi. Kyllähän sun kannattaisi tässä nuoressä iässäpi pitää perheesi kanssa suhteet kunnossa ja myös pitää ennestään tuttu kaveripiiri. Nuo ovat tärkeitä asioita! Paha sinun olisi näin epävarmassa elämäsi olossa ja tilassa tahallaan jättäytyä yksin. Ei sun nyt etupäässä kannata mitään uskonto-lestadiolaisuutta miettiä. Tiedät, usko on sinänsä paljon syvempi juttu eikä ole riippuvainen srk-rajoista. Kyllä sinä varmasti ihan näissäkin elämäsi kehyksissä pääset eteenpäin rakentavasti, kunhan selvität asioitasi ja pahaa oloasi. Varmaan olet ihan 'normaalin' avun tarpeessa, minkä hyvin itsekin tajuat. Kaikki tuntuu helpommalta kunhan saat muita näkökulmia ja tukea ihmisiltä, joille vaikeuksistasi puhut.
Kiitos kun vastasit viestiini. Tästä mitä sanoit tulee olemaan paljon apua :) Siitä uskonto jutusta vielä. Haluan olla kristitty, mutta en lestadiolainen sillä lestadiolaiset eivät esimerkiksi saa käyttää korvakoruja, värjätä hiuksia, katsoa TV:tä eikä kuunnella musiikkia, niin se sitten rajoittaa elämääni aikalailla... MMutta kiitos vielä kerran :) Olen nyt päättänyt että käyn siellä koulun kuraattorilla juttelemassa ihan normaaleistakin asioista ja myös tästä, niin ehkä se auttaa mua jatkossa. Kiitos kiitos :)
KIva, jos sait ajatuksistani jotakin. Teepä niin, että yksi asia kerrallaan. Just niin, että menet kuraattorille ja puhut sille tästä kaikesta. Varmasti se hyvin tajuaa tuonkin lakipuolen, jota yhteisössäsi on. Siinä olet sisälläsi oikeassa, että usko ei ole lakia, vaan armoa ja henkistä vapautta henkilökohtaisessa Jumala-suhteessa. Voit varmaankin alkaa orientoitua niin, että sinulle tulee ihan omanlainen uskonelämä, otat vaikutteita yleisesti kristinuskosta, muista seurakunnista, yhteiskristillisistä opetuksistakin, jos haluat. Mä tulin uskoon muutama kymmenen vuotta sitten, enkä nyt kuulu mihinkään seurakuntaan! Mielestäni usko ja siinä 'liikkuminen' on paljon enemmän ja antoisampaa, sehän on kahdenkeskinen elävä suhde :) . Mutta, ole viisas, äläkä sano tätä 'rehellisesti', sillä lähiympäristösi saattaa loukkaantua. Ole viisas ja kärsivällinen. Haudo asioita ihan itsenäisesti. Tiedät varmaan jokapäiväisistä uutisista senkin, ettei toi sotkuinen meno ja meininki maailmassa oikeasti anna yhtään mittään... sen aarteen rinnalla...! Ymmärrän hyvin, että sulla on nyt just painetta olla samanlainen kuin kaikki muut ikäisesi, toimia samalla tavalla ja olla jopa saman näköinenkin :) , mutta rukoilen parasta viisautta sinulle nyt luovia tästä kaikesta läpi. Pidät huolta ettet polta siltoja niihin ihmisiin, joihin olet tottunut. Onhan sulla silti mahdollisuus pitää ihan oma, itsenäinen ajattelusi... Kuule, sumplimista elämä kaikki. Hyvvää matkaa, kaamosyössä toivottaa Täti Hesasta.
Musta on ihanaa kun joku haluaa auttaa :) Hyvää jatkoa sullekki. Ja kiitos neuvoista.