Hei ! Olen 14-vuotias poika ja haluaisin kertoa oman tarinani.
Elämä oli mitä onnellisinta päiväkodissa. Minulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa leikimme ja pidimme hauskaa. Olimme kaiket päivät kahdestaan ja se oli tosiystävyyttä.
Ala-asteella ystävyys säilyi ja sain myös paljon uusiakin ystäviä. Elämä oli onnellista, enkä tiennyt vielä juurikaan tästä julmasta maailmasta. Kävin ystävieni mökillä kesäisin. Lähes kaikki oli hyvin. Ei ollut juuri yhtä ainutta päivää jolloin ei olisi ollut ystäviä. Aina löytyi seuraa.
Yläasteen 7 lk meni melko mukavasti. Sain paljon mukavia uusia kavereita. Paras ystäväni kuitenkin lähti liikuntapainotteiselle luokalle, jolloin olo alkoi tuntua orvolta. Itse en lähtenyt edes yrittämään, vaikka liikunnasta pidänkin. Suhdekin ehti välissä olla , mutta ei kestänyt kovinkaan kauan. 7 lk Lopun lähestyessä paras ystäväni muutti pois Sveitsiin, johon olin tutustunut seiskalla. Oloni tuntui yksinäiseltä ja hylätyltä. Liikuntaluokallekkin siirtynyt ystäväni löysi ilmeisesti parempaa seuraa sieltä, sillä emme enää tavanneet 7 lk.
8 Luokalla kaikki muuttui. Ei ollut enää sitä parasta ystävää, jolle olisi voinut kertoa murheensa ja jonka kanssa viettää aikaa. Kavereita toki vielä oli, mutta kaikki puhuivat vain peleistä ja muista. Minulla ei ollut enää toveria, jolle kertoa omista kiinnostuksen kohteista.
Nyt tunnen oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Koko kahdeksannella luokalla en ole ollut ainuttakaan kertaa vapaa-ajalla kenenkään kanssa. Kommunikaatiotaitonikin ovat ruostuneet sekä ennen niin energinen ja iloinen luonne muuttunut surulliseksi ja masentuneeksi.
Mielestäni ulkonäössänikään ei ole juurikaan mitään muita kummempaa. Ruskeat silmät, ruskea tukka, asiallinen pukeutuminen, hoikka, mutta lihaksikas vartalo. Tiedän kyllä että monella menee varmasti huonomminkin, mutta halusin päästä purkamaan sisälläni vellovan tuskan jonnekkin.
Voisiko joku lohduttaa mua. Olen niin yksin.........
Elämä oli mitä onnellisinta päiväkodissa. Minulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa leikimme ja pidimme hauskaa. Olimme kaiket päivät kahdestaan ja se oli tosiystävyyttä.
Ala-asteella ystävyys säilyi ja sain myös paljon uusiakin ystäviä. Elämä oli onnellista, enkä tiennyt vielä juurikaan tästä julmasta maailmasta. Kävin ystävieni mökillä kesäisin. Lähes kaikki oli hyvin. Ei ollut juuri yhtä ainutta päivää jolloin ei olisi ollut ystäviä. Aina löytyi seuraa.
Yläasteen 7 lk meni melko mukavasti. Sain paljon mukavia uusia kavereita. Paras ystäväni kuitenkin lähti liikuntapainotteiselle luokalle, jolloin olo alkoi tuntua orvolta. Itse en lähtenyt edes yrittämään, vaikka liikunnasta pidänkin. Suhdekin ehti välissä olla , mutta ei kestänyt kovinkaan kauan. 7 lk Lopun lähestyessä paras ystäväni muutti pois Sveitsiin, johon olin tutustunut seiskalla. Oloni tuntui yksinäiseltä ja hylätyltä. Liikuntaluokallekkin siirtynyt ystäväni löysi ilmeisesti parempaa seuraa sieltä, sillä emme enää tavanneet 7 lk.
8 Luokalla kaikki muuttui. Ei ollut enää sitä parasta ystävää, jolle olisi voinut kertoa murheensa ja jonka kanssa viettää aikaa. Kavereita toki vielä oli, mutta kaikki puhuivat vain peleistä ja muista. Minulla ei ollut enää toveria, jolle kertoa omista kiinnostuksen kohteista.
Nyt tunnen oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Koko kahdeksannella luokalla en ole ollut ainuttakaan kertaa vapaa-ajalla kenenkään kanssa. Kommunikaatiotaitonikin ovat ruostuneet sekä ennen niin energinen ja iloinen luonne muuttunut surulliseksi ja masentuneeksi.
Mielestäni ulkonäössänikään ei ole juurikaan mitään muita kummempaa. Ruskeat silmät, ruskea tukka, asiallinen pukeutuminen, hoikka, mutta lihaksikas vartalo. Tiedän kyllä että monella menee varmasti huonomminkin, mutta halusin päästä purkamaan sisälläni vellovan tuskan jonnekkin.
Voisiko joku lohduttaa mua. Olen niin yksin.........
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyvä että uskalsit kertoo. Onko sun luokalla joku toinen joka on aina yksin? Voisitko mennä sen juttusille ja kertoo miltä susta tuntuu. Kouluterveyden hoitoon voi kait varata ajan jos haluat aikuiselle puhua.
Katso Googlesta masennuksen oireista, joku testi voi löytyä mistä suunnilleen näät olisko syytä mennä lääkärille masennuksen tunteen vuoksi. ja keskustelupalstoja...
*FACEPALM* -_-
Kyllä luokalla yksi on, mutta hänestä en oikein syty, sillä tuntuu elelevän omissa maailmoissaan.
En mielelläni sotke lääkäreitä ja terveydenhoitajia tähän kuvioon. Taitaa olla parasta setviä itse omat asiansa niin lopputulos lienee parempi.
miulla kans vähä samatilanne:( mistä kaupungista olet, onko kaupungissasi mitään nuorisotoimintaa?
voiieii otan osaa :(( mul on ollut jonkun sortin masennustauti joka tulee liiasta masennuksesta! se ei oo kivaa joten koita tehä jotain kivaa josta tykkäät! en hakuu et kauheen moni joutuis siitä kärsimään :o :))D: voisit alottaa jonkun uuden harrastuksen,yrittää saada tyttöystävän jolle voisit puhuu, vaihtaa koulua, kokeilla jotain uutta josssa voisit saada lisää kavereita? :o vaikka olishan se iso askel!onnea! :) yritin nyt se minkä pystyin :o
Lahdessta olen.
Ja harrastuksia multa löytyy aikamoinen lista, joten uusille ei oikein tilaa löydy. Päivä kerrallaan.
Suurkitokset mukavista vastauksistanne piristivät mieltäni huomattavasti :).
Olen ollut koko yläkoulun ajan ihan yksin. Kaikki puhuu peleistä kuinka voittivat jossain mwssä tai battle fieldissa. Mua ei tuollaset kiinnosta, niin erotun 'niin kauheesti' joukosta ja jään yksin. Kaikilla on ps3 sun muut hienoudet. Kaikilla omat koneet ja ihmettelevät miksi minulla ei ole. No ei ole kun en omaa konetta tarvitse. Netissä tutustuin muutamaan ikäiseeni ihmiseen. Aluksi luulin että he ovat hyviä kavereitani, oikeasti olivatkin vaikka netissä alkujaan tutustuimme. Loppujen lopuksi hekin olivat änärin ränkkääjiä. Eivät mitään muuta. Olisi kivaa kun löytyisi edes yksi ikäiseni poika, jolla olisi edes yksi sama kiinnostuksen kohde kuin minulla. Olen siis poika 14 ja harrastan teatteria, improa ja leipomista/ruuanlaittoa. Olenko muka ainoa poika tässä maailmassa jota ei sotapelit tms kiinnosta.
Kuulostaa kähes samalta kuin oma elämäni. Hauska nähdä etten ole ainoa. Olen myös 14 poika.