18 v ja vauvakuume! AUTTAKAA!

joo ei muutakuin munaa mekkoon vaan ja jonkun vuoden päästä katkeraksi yksinhuoltajaksi!

Ratkaisu on viimekädessä sinun, mutta voin oman tarinani kertoa. Olin vajaa 20-v. kun podin valtavaa vauvakuumetta. Seurustelin ikäiseni nuoren miehen kanssa. Olin niin kuumeinen, että ostin jo vauvojen vaatteita, luin kaikki aiheeseen liittyvät lehdet, katselin valmiiksi käytettyjä vauvojen tarvikkeita ja tuntui, että jokainen vastaantulija oli raskaana tai työnteli vauvanvaunuja. Ilmoitin itsekkäästi poikaystävälleni, että joko jätän pillerit pois tai yhteiselomme päättyy...kuinka lapsellinen ja itsekäs olinkaan! Mies ei ollut vauvaan lainkaan valmis, mutta teki sen vuokseni...siis tulin raskaaksi ja olin vauvan tullessa vajaa 21-v. Sain ihanan enkelitytön, joka ei olisi voinut ihanampi lapsi ollakkaan, helppo ja iloinen. Mutta, nyt 11 vuotta jälkeenpäin ajattellen, jos olisin yhtään fiksumpi ollut, olisin valinnut toisin. Olimme liian nuoria perhe-elämään ja erohan siitä kuitenkin tuli lapsen ollessa vuoden ikäinen. Olin yksinäinen lapseni kanssa, kaverit elivät ihan toista elämänvaihetta, normaalia nuorten elämää bileineen sun muineen. Tietenkin toisin päin ajatellen, jos en olisi tätä lasta silloin saanut, ei minulla nyt olisi maailman hienointa lasta, joka menestyy koulussa, on tottelevainen ja tuonut elämääni suurta iloa. Vaikka kuinka rakastuneita olette...silti olette vielä kovin nuoria ja ehkäpä se elämänkumppani ei kuitenkaan ole juuri se joka vierelläsi nyt on...tai sitten on, kuka ties? Jos siis olisin sinä, odottaisin ainakin kolme, neljä vuotta. Kunhan olet valmistunut koulusta ja olette varmoja toisistanne. Pitäkää nyt hauskaa, matkustelkaa, rillutelkaa, nukkukaa vapaapäivinä pitkään ja nauttikaa toisistanne. Vauvan syntyminen muuttaa elämän totaalisesti, vaikka hoitajia oliskin, olet sinä sittenkin se äiti jolla on vastuu jälkeläisestään. Olisiko sinulla mahdollisuutta paijailla tuttavien vauboja ja lapsia? Auttaisiko se hieman hoitoviettiin? Mutta, kuten alussa jo sanoin, sinä ja kumppanisi teette ratkaisun, ei kukaan muu. Toisaalta, onhan noitakin tarinoita kuultu, että ollaan teineistä asti seurusteltu, menty naimisiin ja tehty lapsikatras ja kaikki on mennyt hienosti...ja edelleen menee... Onnea teille, mitä ikinä sitten päätättekään tehdä.

Sinuna harkitsisin vielä. Kaveripiirissäni on niin paljon pareja jotka erosivat kun parikymppisyys lähestyi mittarissa. Itseni mukaan lukien! Vauvakuume on ollut jo 4 vuotta, mutta en ole antanut sen häiritä.

Nyt seurustelen ihanan 23v miehen kanssa. Pian vuosi ollaan oltu yhdessä. Mieheni sisko on vähän päälle vuoden vanha, jota hoidan mielelläni aina kun mahdollista :) Se riittää ja tuleekin riittää tällä hetkellä. Perheenperustamisesta ollaan puhuttu, mutta se saa odottaa vielä pari vuotta.

Jos hoivavietti vaivaa, hanki koira. Oma koira on se minun vaaveli jota paijaan koko ajan :)

"Kannattaisiko meidän hankkia vauva?" Yksi lause jotenkin kertoo jo kaiken. Ei kannata. Vauva ei ole vain vauva, se on kasvava lapsi, ihminen josta olet vastuussa aina.

"Saisin kyllä järjestettyä lastenvahdin." Ei lapsia tehdä siksi, että ne tungetaan heti hoitoon, että saisi jatkaa sitä omaa elämää normaalisti. Onhan se hyvä miettiä onko tukiverkkoa ja ihmisiä ympärillä auttamassa, mutta kannattaisi ensin keskittyä kouluun ja muihin asioihin.

Voithan ajatella että nyt (koulun ohella) valmistaudut huolella ajatukseen perhe-elämästä, otat asioista selvää ja mietit omaa suhtautumista asioihin yms. Sitten parin vuoden päästä et enää kysy "kannattaako hankkia" vaan tiedät kun olet täysin valmis. Ystävällisesti toivon sulle onnea valitsemallasi tiellä!

Minullakin on valtava vauvakuume. Olen 20 ja olen hieman omituisessa parisuhteessa ihmisen kanssa, joka on periaatteessa eksä, mutta nyt tavallaan vapaasuhde tyyppinen kaveri. Tiedän, että jos tulisin raskaaksi hänkin haluaisi pitää lapsen, mutta hän myös huolehtii ehkäisystä hyvin (kuten minä). Mutta emme vauvakuumeesta huolimatta on fiksumpi jatkaa näin.

Sain keskenmenon 18 vuotiaana ja se oli meille molemmille rankka tilanne. En tiennyt olevani raskaana, mutta silloin elimme vielä pilvilinnoissa, että ollaan nyt ja aina yhdessä, joten lapsi tuntui sillä hetkellä ihanalta ajatukselta.
Jäljestä päin ajateltuna oli oikein, että sain keskenmenon, koska siitä vuosi eteenpäin me erosimme.

Olisi jäänyt monet jutut kokematta ja koulut käymättä.
On helppo ajatella, että käyn koulun sitten, kun lapsi on vanhempi...Siskoni (joka sai lapsen 15 vuotiaana) kertoi kuitenkin, että sittenkun on se pieni lapsi ei mikään muu ole niin tärkeää enää. Ei edes oma mies voita rakkaudessa lapseen ja miehen kanssa ajan vietto ei ole yhtä tärkeää, kuin lapsen. Joten luultavasti kouluun meno lykkääntyy enemmän, kuin aluksi on ollut suunnitelmissa.
Tämän vuoksi en itse kannata hirveästi teininä lapsen saamista, koska usein on itse vielä niin lapsi, että pitää seurustelua kaikkein tärkeimpänä. Ollaan seurusteltu hetki ja ajatellaan, että mennään naimisiin. Kyllähän te tiedätte teinirakkaudet. On varmasti monia hyviä teiniäitejä, mutta heiltä jää niin paljon kokematta. Ystäväni jätti lapsensa miehelleen, koska halusi itse viettää sittenkin juhlien täyteistä elämää. Minusta on tekopyhää tässä vaiheessa sanoa, että hän teki mikä lapselle oli parasta, koska hän teki oikeastaan sen mikä hänelle itselleen parhaiten sopi. En toki tarkoita, että hänen olisi pitänyt pitää lapsi väkisin. Tarkoitan, että hänen olisi pitänyt aikuistua ja ajatella asioita ennen lapsen saamista.

tosi sekavaa tekstiä...kirjotin varmaa lähinnä siksi, että halusin purkaa ajatuksia johonki :D no joka tapauksessa...mieti vielä! Olet nuori ja siinä iässä, kun alat itsenäistyä.