Olen yh-äiti ja odotan yksin. Olemme eronneet mieheni kanssa. Eli siis ei miestä neuvolassa, lääkärissä, synnytyksessä, lapsen hoidossa....Enkä tiedä edes miten pärjään vauvan ja toisten lasten kanssa????? Kieltämättä tuntuu aika surkealta. Muita vastaavassa tlanteessa olevia?
odotan yksin
matleenal
19360
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Moi! En ole yh-äiti, mutta vähän samalta tuntuu tilanne...mies oli ultrassa mukana mutta muuten työ menee kaiken muun edelle, joten neuvolassa ja lääkärissä käyn yksin. Täälläkin tuntuu aika surkealta, kavereille en ole edes kertonut, jotenkin semmonen tunne ettei ketään kuitenkaan kiinnosta, kuhan pyydetään entistä vähempi mukaan juhlimaan jne..
Toivotaan että äitiyden myötä tästä kuitenkin sais lisää ystäviä ja menoja elämään!
Minulla on myös mies, mutta miehellä työ ja harrastus menee useimmin joka "perhe asian" edelle.. ystävät ovat suurin osa hajautuneena pitkin poikin suomea ja vain muutamalla on lapsi.. tunnen olevani yksin tai onhan minulla esikoinen toki innokkaana odottelemassa mukana :) Mieheni on vain ultrissa mukana, muut asiat hoidan yksin.. Joskus toivoisin että hän "omatoimisesti" / vapaaehtoisesti kysyisi potkiiko vauva ja mikä minulla on olo.. mutta turhaan..ja kun näin toivon, petyn.
Olen onnellinen raskaudestani, tiedän että miehenikin on MUTTA tunnen olevani ypö yksin. Pelkään synnytyksen lähestyessä että mieheni ei pääse joko työn tai harrastuksen takia edes synnytykseen mukaan ja joudun käymään senkin yksin läpi...
Nyt on muutaman viikon tullut masennuksen kaltaisia oireita nimenomaan yksinäisyydestä ja siitä että kukaan ei jaksa tukea minua ja olla iloitsemassa niistä potkuistakaan..
Mietin itsekseni asioita, välillä itken hiljaa kun mieheni vain kääntää kylkeään.
Haluaisin tuntea itseni halutuksi, haluaisin että joku kuuntelisi ja halaisi, haluisin että mieheni edes kerran itse painaisi kätensä mahalleni ja tunnustelisi potkuja...
Minulla on erittäin vahva pelko siitä, että olisin raskaana. toisaalta se olisi ihana asia. Vaikka tämä olisi ensimmäinen, tai ehkäpä juuri siitä syystä asia on niin pelottava kun tämä olisi ensimmäinen, mutta isä ei ole elämässäni ja oikeastaan hän on tuntunut kadonneen maan uumeniin :(
Asun yksin, olen yksin.. Minulla ei ole tuttuja tai ystäviä, joilla olisi mielenkiintoa olla tukenani asiassa.. En ole uskaltanut ottaa asiasta selvyyttä, koska en tiedä miten pärjäisin jos asia on todella totta :/
No voi voi, eukot! Kannattais varmaan miettiä ennen jalkojen levittämistä, että ehkäisykin on keksitty. itse ootte itsenne tuohon siunattuun (ennemminkin kirottuun -hah) tilaan saattaneet. Kitukaa rääkyvine toukkinenne keskenänne. Turhaa te täältä sympatiaa vongutte. t: Äiti, joka on onnistunut pitämään myös miehensä. : D
oi voit olla nyt tosi ylpee itestäs.ihan oot miehes saanu pidettyä kitumassa niiden teidän rääkyvien toukkien keskellä.jestas mitä porukkaa täällä välillä kirjottelee.
Tavallaan totta...jos tilanne on ollut jo paha parisuhteessa niin miksi ei sitten oteta heti esim katumuspilleriä....
Hei, täällä odotellaan ihanan isän kanssa, mutta on säännöllisesti töiden takia pois paikkakunnalta ja muut läheiset asuu kauempana.
Välillä mietityttää miten arki yksin ollessa lähtee sujumaan, mitä jos menee hermot, osaanko hoitaa lasta ja vastata hänen tarpeisiinsa..
Mutta itse ainakin yritän mahdollisimman paljon osallistua lähialueen toimintaan/harrastuksiin nyt raskausaikana että sais vähän tuttavapiiriä, ja jos on esim. MLL tai seurakunnan perhekerhoja tms., niin sinne vaan tapaamaan muita äitejä/lapsiperheitä ja tutustumaan ja saamaan vertaistukea :)
Ja muuten, tuosta "iltaisin yksin itkemisestä" tuli mieleen, että osa masennuksen/tarpeettomuuden/yksinäisyyden tunteista voi ammentaa voimansa ihan vain raskaushormoneista, itsellä ainakin tulee itkeä tuherrettua tuon tuostakin, vaikka kaikki on kuitenkin mainiosti.
Muutenkin raskausaika on äidille ja isälle vähän eri juttuja ja äidistä helposti tuntuu, ettei "isä ole tarpeeksi kiinnostunut", mutta onhan se niille tietty vähän vaikeaa kun heille "mikään ei ole muuttunut" ja tuntuu että itsellä KOKO MAAILMA omaa tunnetilaa ja ulkomuotoa myöten muuttuu koko ajan.
Tsemppiä! :))
Onhan nuo asiat totta että isät eivät koe sitä "muutos prosessia" jotka raskaus aiheuttaa ja masennuksenkin tunteet kuuluvat jollakin lailla asiaan.
Meilläkin tilanne se että toivoisin isän enemmän osallistuvan ja olevan läsnä, jo nyt raskaus aikana. Yhteisellä päätöksellä olemme raskaaksi tulleet ja odotus ja tuleva vauva on molemmille tärkeä, onnellinen asia.
En ikinä kadu, vaikka surkuttelenkin yksinäisyydelleni ja pyrin kertomaan avoimesti miehelleni tunteistani, hän ymmärtää ja kuuntelee ja on ainakin sen hetken läsnä.
Tiedän että kun se pieni vauva nostetaan syliimme, alkaa elämä aivan uudestaan, silloin isäkin saa "kosketuksen" siihen pieneen elämään minkä me raskaana olevat koemme jo alusta asti vatsoissamme.
Jos jos jos.. itse olisin tuleva yh-äiti haluaisin rinnalleni jonkun, on se sitten ystävä tai vaikka oma äiti niin tuki ja olkapää on meille jokaiselle tärkeä. Itselläni on ainakin huolehtivat sisarukset ja äiti, äiti onkin ollut mukana sisareni synnytyksissä ja yhdessä autamme sisartani kahden lapsen yh-äidin elämässä.
Itse olen ajatellut etsiväni "vertaistuki" ryhmää omalta paikkakunnaltani, siis ihan vain sellaista porukkaa jossa saisi keskustella vauva asioista ja odotuksesta, neuvolan seinillä on ainakin useampiakin erilaisia kerho-ja ryhmä-ilmoituksia.. ainahan sitä voi mennä katsomaan ja kokeilemaan, jos ei innosta ei tarvi sitoutua..
Anteeksi sinulle viesti ketjun aloittaja että tämä keskustelu on venahtanut "isästä" jauhamiseen. Huomaathan kuitenkin että muutkin, kun vain ne yh-äidit, tuntevat samankaltaisia tuntemuksia..
Ps, tännekkin avautuminen auttaa, ainakin minua, saa purkaa hieman päätänsä ;)
Moi!
Onko joku tosiaan löytänyt "vertaistuki" ryhmiä tai muuta vastaavia ilmoituksia?
Itse olen etsinyt kaikkialta enkä ole löytänyt mistään mitään ja olen sentään pk.seudulta! Onko täällä mahdollisesti muita pk.seudun tulevia äitejä joita kiinnostaisi "ryhmäytyä" vaikka noin kerran kuussa esim.Helsingissä :)??
odottaja28!
Täältä ainakin löytyy pk-seutulainen odottaja, jota kiinnostaisi ryhmäytyä :) Tosin en kovin kauaa enää ole odottaja vaan jakaudun, mutta joka tapauksessa! Niinhän meille itse kullekin jossakin vaiheessa käy, ja kyllä sitä ryhmäytymistä ja vertaistukea siinäkin vaiheessa tarvitsee! :)
Joten laitapa ihmeessä ryhmä pystyyn! :) Tai meiliosoitetta tms., jos pystyisi sitä kautta paremmin kirjoittelemaan!
Moikka!
Tässä sähköpostiosoite; [email protected] ja tänne vain viestiä kaikki tulevat äidit joita kiinnostaa keskustelu ja mahdollinen näkeminen :)
Tuli näitä juttuja lukiessa mieleen että mikähän erakko meikäläisestä on tulossa. Mun mies on käyny ultrassa ja parissa valmennuksessa mut neuvolaan tai lääkärille en edes pyydä. Jotenkin tuntuu ettei sitä siellä tarvita. Muutenkin taidan työntää miestäni vaan kauemmas itsestäni ja tulevasta vauvasta. Mielummin olen yksin kotona.
Kaverikin olisi kauheen kiinnostunut mut en oikein hänenkään kanssa jaksais keskustella raskaudesta. Tahtois jutella muista jutuista.
En tiedä johtuuko siitä etten koskaan ole halunnut olla huomion keskipisteessä. Nyt tämä raskaus vaan tuntuu kaikkia kiinnostavan..mä vaan en halua siitä puhua. Tämä ei johdu siitä ettenkö vauvaa haluaisi.
Tuntuu että minussa on jotain vikaa. Mieskin ihmettelee kun en ole kertonut oikein kellekkään enkä vielä ole mitään hankkinut. Rv 25 menossa. Vielähän tuota kerkee ostamaan kaikkee, ei ole vielä kiire.
Enkä myöskään ymmärrä niitä naisia jotka vouhottaa kaikkee ihan hulluna ja tekee miehensä hulluiks vouhotuksellaan.. He ilmeisesti haluavat olla sen huomion keskipisteenä.. Noh, jokainen tyylillään..
Minä odotin esikoista isänsä kanssa ensimmäisen 3-4kk, sitten mies katosi elämästäni. Olin 19v eikä minulla totta puhuen hirvittänyt yhtään, töissä kävin ja odotin. Kaverit ja sukulaiset oli mahtavasti tukena, muutinkin juuri silloin raskauden alussa lähemmäs työpaikka ja sukulaisia. Jotenkin silloin kaikki sujui vaan omalla painollaan, turhia stressaamatta.
Toista se on nyt..
Esikoinen on 12v, uuden miehen kanssa on kohta 2v lapsi ja toinen tulossa. Ja tunnen olevani paljon enemmän yksin nyt 32vuotiaana, kuin silloin parikymppisenä.. Asutaan eri paikkakunnalla eikä kummallakaan ole sukulaisia eikä ystäviä täällä. Molemmilla on tietty työ"kaverit", omistani en ainakaan ole kuullut "tervetuloa vauva"-korttien jälkeen mitään, vaikka silloin tällöin itse työpaikalla olenkin pistäytynyt ja soitellut.. Nyt hirvittää, jos jään kotiin vielä tämänkin vauvan kanssa (olen nyt hoitovapalla), että 6vuotta pois töistä on sama kuin ammatillinen itsemurha.. =( Ja kuitenkin haluaisin lapseni itse hoitaa, kun esikoisen kanssa aika meni koulussa ja töissä.
huoh..
elämä on
äitiysidiotismi tai ammatillisuus. valitse. tai ei kun- oho - sähän ootkin jo valinnu. otan osaa.
Niin, idiootiksi tässä alkaa itsensä tuntea kun päivät olet kotona kahdestaan 2v-kanssa.. Suomessa ei todellakaan kannata tehdä lapsia, jos aikoo tehdä "tuottavan" ja "hyvän" työuran! Tämä on ilmeisen selväksi tehty päättäjien taholta (lapsettomien naisten, miesten tai "tohvelisankareiden" vaimojen)..
Silti en olisi halunnut tehdä tässä tilanteessa toisin, ihan lapsen kannalta. Töissäni ollessa kun ne työpäivät ei koskaan jää siihen 8tuntiin, olis lapsen "työpäivä" vähintään 10h.. Ei mun mielestä ihan ok, juttu noin pienelle. Eikä näissä hommissa tehdä lyhennettyä työpäivää tai -viikkoa tai olla osa-aikaisena, ne on niitä "työntekijöiden" mahdollisuuksia.
Ja toisaalta.. Jos on 12 vuotta "tukka putkella" tehnyt töitä ja luonut uraa, voi tällainen "hengähdystauko" tehdä hyvää. Kun vaan keksis miten voisi/jaksaisi tehdä jatkossakin, kun elämän ykkösasia ei enään olekkaan se työ..
Odotan lastani yksin, synnytän lapseni yksin ja kasvatan lapseni yksin. Oma oli valintani, en valita. Olen kiitollinen siitä että saan oman lapsen, se kun ei kaikille ole itsestään selvää. Totta kai pelottaa miten pärjään, mutta ei se murehtimalla ja valittamalla paranen. Synnytystä en edes halua alkaa etukäteen stressaamaan, kun sen aika tulee menen sairaalaan synnyttämään, ei sinne sisään kukaan ole jäänyt. Päivä kerrallaan mennään ja olen päättänyt jokaisesta päivästä selvitä, tavalla tai toisella. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille tuleville yh-äideille, kyllä me pärjätään! :)
Puhukaa niille miehille ja sanokaa mikä mieltä kaivaa. Mitä haittaa siitä voi olla? Miksi alennut yksinäiseen odotukseen etkä tee asialle jotain? Vain sanomalla asiasta se voi muuttuaa, jos mies ei muuten tajua!
Itselläni nyt kaksi lasta, kummallakin kerralla mieheni tuli vain pari kertaa synnytysvalmennukseen sekä ultriin ja synnytyksiin mukaan. En mä sitä sinne neuvolaan ja lääkäriin olis edes välittänyt ottaa mukaan, sehän olis vaan pitkästynyt siellä, ja mua olis häirinnyt kun toinen istuu tylsistyneenä tuolissa eikä puhu mitään. Luki kuitenkin aina neuvolakorttejani ja kyseli miten siellä meni ja mitä sanottiin. Tiedän hänen olevan helpottunut kun en häntä sinne pakottanut, toki olisi saanut tulla, jos olisi halunnut. Synnytysvalmennuksissa oli mukana vain parilla ekalla kerralla, loput kävin yksin. Sinne olisin hänet kyllä toivonut mukaan, koska kaikkien muiden miehet olivat siellä ja minä olin yksin.
Synnytyksissä oli ihan täpinöissään ja innoissaan, eikä malttanut lähteä edes kahville. Esikoista odottaessani ei hänkään pahemmin vatsaani kiinnittänyt huomiota tai silitellyt, potkuja kyllä tunnusteli silloin tällöin. Toista odottaessani oli vähän enemmän kiinnostunut kasvavasta masustani, ehkäpä se johtui siitä, että tiesi mitä on odotettavissa, mistä sitä tietää. Mutta eipä nämä raskaudet ainakaan mieheni arkea paljonkaan muuttaneet, eikä se minua haitannutkaan. Enemmän se vauva-arki sitten muutti miehenikin elämää! :) Mieheni oli kuitenkin mukana raskauksissani omien "taitojensa" mukaan, ja kuitenkin tunnen mieheni niin hyvin, että olisin ennemminkin ollut huolissani jos hän yhtäkkiä olisikin änkenyt tutkimuksiin ja neuvolaan mukaan ja huolehtinut paijaillut ja "rakentanut pesää"... :)
Säälittävät tiineet emakot!