OCD ja tulevaisuus

Oon 16v OCD:stä kärsivä poika, en oo käyny missään lääkärillä tai kertonu muutaku
parhaalle kaverille tästä, mut mul on kaikki ajatukset ja pakkotoiminnot kans.. En kans yhtään tiiä miten selviän tän kans tulevaisuudessa.. Häpeän tätä paljon, oon yrittäny kaikkea mahdollista että saisin tän lopetettua mutta mikään ei auta. Tuskin noista lääkkeistä tai mistään on mitään hyötyä.. Pakko kai oppia elämään tän kanssa

Kyllähän elämä on haastavaa ja välillä tosi raskastakin oireiden kanssa, mutta ei se välttämättä normaalielämää estä. Itse olen 32-vuotias; diagnoosi tuli, kun olin 13, eli aika pitkältä ajalta on kokemusta. Murkkuvuodet oli ne pahimmat (sisälsi mm. pitkän sairaalajakson), mutta niistä toivuttua olen opiskellut ja siirtynyt työelämään ihan normaalisti. Ja ihmiset on yleensä ymmärtäväisempiä kuin luuletkaan :)

Olet ilmeisesti aika nuori vielä? Oletko koettanut terapiaa? Turvallisen ihmisen kanssa voisi yrittää purkaa vääriä ajatus- ja käyttäytymismalleja, ennen kuin niistä tulee enemmänkin pysyvä tapa. SSRI-lääkkeilla on myös ollut oireiden helpottumisessa tietyssä vaiheessa suuri merkitys. Mutta ensisijaisesti kannattaisi ehkä yrittää opetella tunnistamaan ahdistusta aiheuttavat tilanteet ja ajatukset ja siedättää itsensä niille: oppia sanomaan, että "hei, tässä ei ole nyt mitään järkeä/mitään pahaa ei tapahdu, jos.../minun ei tarvitse jumittaa tähän..." Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ensijärkytyksen ja ahdistuksen (kun pahaa oloa ei lievitäkään menemällä tavanomaisiin pakkokuvioihin mukaan) jälkeen voi lopulta tulla pysyvä muutos.

Ennen kaikkea: älä jää yksin!
Tsemppiä

Kyllä OCD:n kanssa pystyy elämään normaalia elämää! Itse olen pian 25 ja minulla on ollut sekä pakko ajatuksia että toiminnoja koko ikäni. Elämässä oli pienestä pitäen kaikenlaisia kausia: joinakin viikkoina olin alati pesemässä käsiä, hampaat piti harjata juuri tietyllä tavalla, koulurepun sisältö piti tarkistaa kolmesti ennen kotoa lähtöä ja kerran koulumatkalla, kaikkea tällaista. Yläkouluiässä ahdistin etenkin koulu ja kaverijuttuja: koealueet luin niin hyvin, että osasin ne ulkoa ja jos joku kaveri sanoi "heippa" koulupäivän päätteeksi mielestäni oudolla äänensävyllä, ajattelin hänen olevan suuttunut ja murehdin asiaa tuntikausia.

Lukion alukupuolella tuli sitten tuli täysi romahdus. Mitä hulluimmat ja todella ahdistavat ajatukset pyörivät päässä joka minuutti. Tavallaan tajusin, että eihän tässä ole mitään järkeä ja yritin lopettaa ahdistavat ajatukset, mutten onnistunut. Aivot olivat ihan ylikierroksilla ja henkisesti olin ihan loppu kun samaa jamaa kesti useita kuukausia. Silloin tuntui siltä, ettei elämästä tule mitään. Koulussa kävin, mutta illat lähinnä itkin sängyn pohjalla. Ajattelin, että elämä on sitten tällaista. En todellakaan kuvitellut, että pystyn ikinä muuttamaan pois kotoa, opiskelemaan ammattia, ylipäänsä elämään normaalia elämää.

Onneksi vanhempani raahasivat minut psykologille. Hänen kanssaan alettiin purkaa vyyhtiä. Siellä sain purkaa sydäntäni. Terapiasessioiden jälkeen olo oli täysin ryytynyt ja olo kahta pahempi. Pitkässä juoksussa niistä oli kuitenkin suunnaton hyöty. Oli tosi helpottavaa tietää, että en ollutkaan tulossa hulluksi ja oireilleni oli jopa nimi. Psykologi antoi myös keinoja, joilla aivojen ajatusvirtoja oppi katkaisemaan. Lääkitys aloitetttin myös ja pikku hiljaa alkoi paraneminen. Oli voitto huomata jossain vaiheessa, että päivässä oli esimerkiksi kokonainen tunti ilman pakkoajatuksia.

Pystyin tanssimaan vanhojen tanssit, tulin ylioppilaaksi, pääsin yliopistoon ja parhaillaan värkkään gradua :) OCD ei minnekään ole kadonnut, mutta olen oppinut hallitsemaan sitä. Lukioaikaisen totaaliromahduksen jälkeen on ollut muutaman kuukauden jakso, jolloin oli tosi vaikeaa, mutta siitäkin selvisin. Aina kun ajatuksia tulee, sanon itselle, että "suksikaapa paskat ajatukset kuuseen" tai ahdistun hetkeksi ja sitten totean "tää on taas vaan niitä ajatuksia, ja ne on ihan paskaa". Jotain pakkotoimintoja on, pitää tarkistaa ulko-ovea ja hellaa, mutta ei niin usein, että kokisin niiden häiritsevän elämääni. Lääkettäkin syön enää neljänneksen alkuperäisestä määrästä ja hyvin pärjään.

Oikeasti, suosittelen menemään esim. kouluterkkarille (jos on nuori) ja sitä kautta psykologille tms. Kannattaa mennä juttelemaan, se auttaa oikeasti! Ja lääkkeistä on myös apua, eikä niitä kannata pelätä. Ne ei muuta ihmistä persoonana, eikä niitä välttämättä tarvitse syödä ikuisesti. Eikä OCD:tä todellakaan tarvitse hävetä. HArvoille olen siitä itsekin kertonut, mutta en missään nimessä häpeä. Kyseessä ei ole hulluus, vaan sairaus siinä kuin ihan mikä tahansa muukin.

Ajan kanssa oppii elämään. Välillä on aikoja, jolloin pää on loistokunnossa ilman mitään "häiriöitä." Stressi ja paine pahentaa oireita. Elämäntilanteet ja mielialat aina vaihtelee. Sellaista se on, vuoristorataa. Silloin menee hyvin, kun on tasaista :)