En jaksais enää olla täällä. Mulla ei oo ketään kelle kertoo miltä musta tuntuu, ei kavereita yhen yhtäkään, äitikään ei välitä, kukaan muukaan.. Ajattelin kuukausia sitten, että jos pääsisin kauas tuhansien kilometrien päähän, se vois auttaa. No, niin se varmaan auttais, muttei se oo mahdollista. Oon alkanu vakavissani, en harkitsemaan, vaan päättänyt toteuttaa itsemurhan. Mulla oli haaveita, ja varmaan on yhä edelleen, mut en osaa nähdä sitä päivää milloin tuntisin onnen. Kuukausi kuukaudelta kaikki menee huonommaksi. Elämään tulee lisää asioita, jotka mun tulis hyväksyä. En vaan yksinkertaisesti jaksa enää. Maailmassa on liian paljon pahaa, jota on jo tapahtunu mulle, ja jota tapahtuu koko ajan muille. En osaa hyväksyy sitä ja haluun lähtee pois. Mua koulukiusataan ja syrjitään, siis syrjitään suurimmaksi osaksi ja todella paljon. Äiti syyttää mua, ja sanoo et oon kylmä ihminen, itsekäs ja vaikka mitä. Mun tekee mieli kysyä siltä, että mitä jos kuolisin? Tiiän, että se ei tuu pääsee siitä yli. Mut vois helpottaa jos se kohtelis mua hyvin. Jos ois joku, joka oikeesti välittäis, ois niin, niin paljon helpompaa. Mut ei oo, eikä tuu. Oon yrittänyt kaikkeni. Mietityttää, et kannattaisko jättää jäähyväiskirje vai ei? Oon sitä mieltä että ei, mut toisaalta se ois reilua. Tää on ainoa ratkaisu. Teen sen joulun jälkeen, ettei perheen täydy viettää joulua ilman mua. En halua edes kysyä mistään, miten elämää sais paremmaksi. Se ei tuu paremmaksi, ja se on surullista. Mun tarina loppuu pian. Onko kohtalontovereita?
Itsemurha mielessä.
Jemmmzy
6337
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oon kohtalotoveri sikäli, että ihan nuorena (lapsna) olin samassa tilanteessa.... Mutta en jäänyt pääni umpioon hokemaan, ettei mulla ole ketään kelle puhua ja kuka auttaisi... Siis vaistonvaraisesti en suostunut tuohon umpikujaan, jota nyt itse kuvaat ihan lyhytnäköisesti, sorry... Mutta siis sinä lähdet etsimään ihan muualta, mistä tahansa, kenet tahansa, jolle puhut ja jolta pyydät aput. Kerrot tätä kaikesta kuin tässä. Se on hyvä ja riittävä alku. - Niin vähän kuvioistasi sanot, ettei tarkemmin voi luetella, minne menet, mutta uskon että itse tiedät ihan hyvin niistä mahdollisuuksista. Apua on haettava eikä hellitellä tommosia itsariajatuksia.. Tarviisi sinun päätä 'laajentaa', sinä tarviit uusia näkökulmia. Ymmärrän, että monetkin asiasi tuntuvat, ettei niihin ole muutos mahdollinen. On.
- Olen itsekin nuorena ollut tilassa, jossa luulin ja hoin, että 'mun on pakko kuola'... se jatkui jotenkin, että koska tästä ei tule mitään ja olen kauhea. Mutta tässäpä elää köllöttelen vuoskymmenten jälkeen ja ilmoitan sinulle, että tuollaisen ajatuksen päähän saa vain Valehtelija.
- Hankkiudu siis avun lähteelle. Sekä puhu kunnolla myös äidillesi... mutta jollet, niin löydät muita!
No hei,sähän sentäs vielä tunnet jotain! Mietit,että loppu tulee vasta joulun jälkeen,ettei sun perheen tarvitse olla ilman sua! Entäs ne muut joulut ilman sua? Ne jatkuu ja jatkuu..Olet nuori,elämä voi tuoda vaikka mitä sulle ajan kuluessa...Älä luovuta! Halaus sulle näin virtuaalisesti! Ja tasan sun äiti sinusta välittää,kysypä vaikka ;)
koulukiusaamista ala- ja yläasteella sekä molemmissa ammatillisissa oppilaitoksissa, missä olen ollut, sekä oppilaiden, että opettajien puolelta.
Nyt olen kuitenkin hyväpalkkaisessa työssä, missä ne minun kiusaajat nyt ovat? Eipä ole kukaan laittanut viestiä. Tämä maa ja maailma on täynnä tyhjäntoimittaja
pellejä, jotka ottavat oikein elämäntehtäväkseen toisen ihmisen kiusaamisen.
Ei kannata tappaa itseään muiden takia. Ei se helppoa ole, eikä vaivatonta
päästä kaiken kokemansa yli, mutta ei mahdotontakaan. Koita jaksaa ja hae apua.
Toivottavasti elämäsi paranee jossain vaiheessa.
Tuli surullinen olo kun luin sun viestin. Oon itsekin ollut joskus totaalisen yksin ja kaikenlaiset synkät ajatukset valtaa silloin mielen. "Mun tilanne ei ikinä parane", "miksi mä ylipäänsä oon täällä elämässä" jne. Mutta siinä tilanteessa, kun tuntuu, että ei ole ketään, niin oon itse saanut apua ammattiauttajilta. Oon varannut aikaa mielenterveystoimistoon tai sitten äkillisessä pahassa olossa oon hakeutunut myös akuuttipäivystykseen. Ei voi sanoa, että sieltä olis saanut apua heti siinä paikassa ja kaikki olis muuttunut paremmaksi, mutta pitemmän päälle siellä käyminen ja omista tunteista puhuminen on auttanut taas elämän syrjään kiinni. Eli voin suositella.
Ehkä myös se kannattaa muistaa, että synkimpään mielialaan kuuluu toivottomuus ja se, että ei näe mahdollisuuksia missään. Olen huomannut omalla kohdalla, että ajatuksia ja todellisuutta ei kannata sotkea keskenään.Olen koittanut tiedostaa omat synkät ajatukseni, pitämättä niitä totena sinänsä, vaan pelkkinä ajatuksina. Tyyliin, "Mulla on nyt sietämättömän tuntuinen ajatus, että elämä on helvettiä ja että mä haluan pois, mutta se on vaan ajatus". Tietyllä tavalla sitä oppii myös sietämään omia ajatuksiaan, eikä tule niin herkästi tarvetta tehdä mitään äkkinäistä tilanteen parantamiseksi. Jos olet kiinnostunut, niin näistä asioista löytyy lisää esim. Åsa Nilsonne: Kuka ohjaa elämääsi - tietoisuustaidot arjen apuna. Tämmöisiä omia kokemuksiani, ei nämä toki mene yksi yhteen toisen elämään, koska jokaisen tilanne on yksilöllinen, mutta ajattelin kirjoittaa edes pienen toivon rippusen saisin sinulle lähetettyä.
Itsemurha-ajatukset on aina viesti, että ihminen tarvitsee nopeasti apua. Ethän siis jää yksin liian pitkään. Voimia sinulle eteenpäin!
Mä tiedän miten hirveetä voi olla murrosikäinen, yksin ja masentunut. Mun ongelmat oli lähinnä mun perheessä. Ihan uskomattomasta syöveristäkin olen kuitenkin selvinnyt. Valoisampia aikoja varmasti tulee, jos jaksat pitää itsestäsi kuitenkin huolta.
Koita puhua sun äidllesi sun huonosta olosta ja siitä miltä tuntuu kun se syyttää sua. Yritä kertoa sille että sulla on raskasta ja sen täytyisi kohdella sua hellemmin. Hänen syytöksensä eivät kuulosta reiluilta.
Tai pystyisitkö puhumaan koulun terveydenhoitajalle itsetuhoisita ajatuksistasi ja epätoivostasi?
Juu on kohtalon tovereita ja ei kannata tuolle polulle lähteä se tekee vielä onnettomammaksi. Kyll niitä kavereitaakin voi löytää vaikka mistä, netistä jne..
Itseni on potkittu ulos kotoa ja asuin jonkin aikaa kadulla kaverit eivät edes huomanee mitään. Apua ei siinä kohtaa paljoon herunnut keneltäkään ja paljon muutakin paskaa on tullut niskaan mutta täällä sinitelen vieläkin ja olen ihan tyytyväinen että sinittelen vaikka toiselta tuntuu välillä. Koeta piristyy vähän. Mä pidän tätä keskusteluu silmällä jos vaikka vastailet jotain.