Olenko? Miksi? Miksi minä? Mitä teen täällä? Onko tämä todellista vai pelkkää harmaata ja synkkää sumua? Vai onko se kumpaakin höystettynä vesisateella ja kurat naamalla juoksemista viimeiseen linja-autoon?
Kyllä, tämä on ihan täyttä totta, tästä painajaisesta ei vain herää.
Olen mies, 19 kesäinen. Olen kyllästynyt elämääni, olen ollut sitä jo pari vuotta. Tämä sateinen ja pitkittynyt syksy pahentaa oloani. Innoissani aloitin koulun, nyt en ole käynyt siellä kun kerran viikossa. En saanut uusia kavereita mitä toivoin, en saanut tyttöystävää mitä toivoin. Olen oikeasti ruma ihminen. Sisäinen olemukseni näkyy naamastani todella selvästi.
Kyyninen, kyllästynyt, suru, synkkyys, finnit ja silmäpussit!
Opettaja ihmettelee miksi en käy koulussa. En viitsi sanoa, että mä en saatana pääse sängystä ylös, mä en vaan pysty. En edes jaksaisi sanoa todellista syytä.
Haluaisin, että joku olisi kanssani kävelemässä tässä synkkyydessä, yhdessä saisi tämän synkkyyden käännettyä aurinkoon. Mutta ei, ujous ja yksinäisyys ovat pysyvä olotila.
Teen varmaankin itsemurhan, ellei tämä tilanne muutu joulun jälkeen. Haluaisin toteuttaa sen hyppäämällä alas paikasta nimeltä Beachy Head.
Mut miten tonne pääsis, järjestämällä matkan? Ehkä siihen lopullisen menolipun hankkimiseen löytyy helpompiakin keinoja, mut koitetaan päivä kerrallaan pärjätä.
Sori tekstin epäselvyys, mut en ole nyt täysissä voimissani. Tämmöstä se elämä joillakin on. Ei auta sanoa, että ota itseä niskasta kiinni, tekis mieli tommosia tintata naamaan!
Mut nyt nukkumaan.

Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta, mutta kyllä tuohon apuakin on saatavissa. Käy lääkärissä ja ota vaikka tuo teksti mukaasi.
Kokeileppa tintata, varmaan tulee takaisin ja sitten saat ainakin nukuttua.
Ok, tännekkin mahtuu trollaileen. Mut jos tuut mua pieksämään niin muista jos lyöt, niin pidä kättäpidempää mukana, että varmasti kuolisin! Helpottas tätä omaa prosessia...
Mut tuskimpa tuut meikälle sanomaan mitään kävelet korkeintaan ohi, et nimittäin tiedä ees kuka minä olen, kuten ei moni muukaan ihminen edes koulussani.
Tutun kuuloista. Itse oon 20-vuotias mies ja pidemmän vaikean masennusjakson läpikäynyt. Arki tosissaan masentuneena menee just tuollain, ettei kyse oo itseä niskasta kiinni ottamisesta tai et "käy vaikka lenkillä niin piristyt". Mulla meni niin, että normaalisti mielihyvää tuottaneet asiat ei enää tuntunu miltään. Jokainen päivä oli vaan sinnittelyä, vaikkei tiennyt miksi yrittää kestää. Aamulla herätessä mietti vaan et miten jaksais ootella iltaan et pääsee taas nukkumaan.
Omista kokemuksista riittäis kerrottavaa vaikka kuin, mutta ei nyt niistä sen enempää. Ootko sä minkä verran yrittänyt hakea apua tohon sun tilanteeseen? Käynyt lääkärillä, kokeillut terapiaa, puhunut fiiliksistä jollekin tms? Kumminkin paljon vaikuttaa siihen, että miten kannattaa yrittää lähteä ratkoon tilannetta. En tässä lääkäriksi ala, mutta jotain omien kokemuksien perusteella mä tai joku muu tällä palstalla osaa varmasti sanoa.