hei täällä kakssuuntasen puoliso....

Ainakin mielenterveysyhdistykset tarjoavat erilaisia ryhmiä... täällä taitaa olla enimmäkseen " kaksisuuntaisten uhreja" joilta ei saa kyllä kummoista vertaistukea.

Itse en ole kaksisuuntaista sairastavan kumppani mutta muu läheinen kylläkin.

On myös bipolaari keskustelu ryhmiä netissä, tosin ovat aikas hiljaisia siks en laita edes linkkejä.

Täällä olis eräs kakssuuntasen avopuoliso :) olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia, milläista elämä on bipoa sairastavan ihmisen kanssa.

Olen tässä tilanteessa. Ottaa voimille, kun tuntuu ettei voi koskaan olla varma mistään. Nyt kumppanilla on sentään vihdoin toimiva lääkitys, joka on pitänyt maniat kurissa. Sivuoireena lääkitys on tosin vienyt häneltä seksihalut lähes kokonaan, että ojasta allikkoon.

Täällä ja yks bibon puoliso. Elämä on yhtä vuoristorataa. kjl tuo on niin tuttua.
Koitetaan vaan porskuttaa eteenpäin.

Minä olen myös. Mikä on tuo lääkitys, joka vie
seksihalut? Onko muita pahoja vaikutuksia ?

Heips!
Seurustelen erään todella äärimmäisyyteen menevän herrasmiehen kanssa, mutta suhde on yhtä vuoristorataa. Kun menoa ja vauhtia riittää ja alkoholi maistuu, minä tipun kelkasta pois. Tämän jälkeen ollaan hiljaa hissukseen ns. normaalia arkipäivää, kunnes taas päättömästi vauhtiin. Pelkään, että mies pettää minua, mutta hän väittää toista. Ja kaikki, mitä tekee menovaiheessa, johtuu kuulemma minusta. On ylpeä, itseriittoinen, röyhkeä jne, muuten kohtelias, lempeä, liiankin kiltti. Jaksot vaihtelevat vähintään kuukausittain. Miteä minun pitäisi tehdä. Olen kerran ottanut sairauden puheeksi, mutta silloin vasta myrsky nousi. Minähän se mielenvikainen olen...

Joko yrität saada hänet hoitoon tai sitten on pakko erota, koska kulutat tuolla tavoin itsesi loppuun. Itse olen myöskin bipo, mutta olin avoliitossa hoitamattoman bipon kanssa ja se traumatisoi minut pahasti. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, ja henkinen jaksaminen loppuu. Älä päästä itseäsi siihen pisteeseen. Yritä puhua hänelle silloin, kun hän on ns. normaalissa tilassa. Sano suoraan, että lähdet lätkimään, jos hän ei tee asioille mitään. Äläkä päästä tilannetta siihen, että hän jättää sinut varoittamatta toisen naisen vuoksi. Niin ei tietenkään välttämättä käy, mutta meille useille on käynyt, jos paha mania vie miehen mennessään. Voimia!

Avopuolisollani on todettu bibo noin 7 vuotta sitten. Me tapasimme 5 vuotta sitten. Olemme kihloissa, rakennettu talo ja neli jalkainen karva pallo.

Elämämme/elämäni on yhtä vuoristorataa. Välillä en käsitä miten menin tähän vuoristorataan, vaikka tiesin mikä sairaus miehelläni oli. Jotenkin olin vaan niin naiivi ja tavallaan uskoin pystyväni parantamaan hänet. En silloin tiennyt sairaudesta kaiken sen minkä tiedän tänään.

Juuri nyt on menossa huono kausi. En ole itsessäni aikaisemmin syksyisin ja talvisin huomannut suurempia muutoksia, mutta tänä vuonna on ollut yhtä helvettiä. Juuri tänään on sellainen päivä kun voisin huutaa ja raivota kun koko kroppa tärisee vihasta.

Huonot päivät meillä tarkoittaa zombie maista välinpitämättömyyttää ja makaamista. Syytä makaamiselle ja nukkumiselle ei ole, ennen kuin vihdoin viimein saan hänet ylös sängynpohjalta ja hän alkaa puhumaan ja kertomaan mikä painaa.

Lääkkeinä tällä hetkellä Cymbalta 60mg (viikko sitten laskettu 90mg'sta, koska tunsi itsensä tunteettomaksi eikä seksihaluja ole ollut kuukausiin)
Lisäksi on Lito ja yöksi Doxal.
Aloitti viime vuonna elokuussa sähköshokki (ETC) hoidot. Toimivat hienosti meillä 5 kerran sarjoissa, noin joka toinen kuukausi otettuina. Nyt valitettavasti psykiatri vaihtui TK:ssa ja nykyinen psykiatri ei halua näitä enään antaa niin usein kuin aikaisemmin. Kunpa ymmärtisivät mitä sellainen "uutinen" tarkoittaa minulle täällä kotona...

Ihana saada kertoa.

Hei ankisliv! Olen bipon puoliso 20v jo. Todella kiinnostaa tuo sähköhoito!!!! Kerro heti lisää! Miehelläni (meillä) ongelma kun ei löydy sopivaa lääkitystä. Maniat pahenee vuosivuodelta. Diagnoosi 10v sitten. Mutta bipoillu jo 10v ennen diagnoosia, ainaskin. Itse sitä meltä että alle 20v jo hypomaanisia kausia selkeesti ollut.
Kyllä lääkkeet jonkin verran auttaa, varsinkin alussa ja sitten teho hiipuu. Nyt seroguel maksimi annoksina ja mieli heittelee miten sattuu kuiteskin.
Pahinta tässä sairaudessa perheen kannalta meillä on ollut juuri agressiivisuus, viha, riidanhalu, syyttely ja syytökset, tunnekylmyys, liioittelu joka asiassa, ja se että on todella yksin kun mania iskee voimalla se on niiin raskasta. Silloin minä olen syy ihan kaikkeen ja hänellä EI TOD ole maniaa vaan mulla on! `sinä sinä sinä..` Ounou sellasta se on kertakerran jälkeen.
Aikaisemmin hän petti paljon naisten kanssa ja käyttäytyi holtittomasti seksin suhteen. Mutta ei ole koskaan ollut jättämässä minua. Päinvastoin.
On hyviäkin aikoja olemassa ja silloin ollaan sovittu säännöt mite toimitaan kun mania iskee.

Hei pipulina! Kiva kuulla että pystyy elämään yhdessä myös sinun tilanteessa. Meillä ei mania kausia kovin usein eikä ne silloinkaan ole mitään kovin pahoja. Tai sitten elämme jonkinlaisessa mania vaiheessa koko ajan, kun mieliala heittelee miten sattuu.
ETC hoidot tuli mukaan kun uusia lääkkeitä ei enään ollut. Joka lääkkeen vaihdon jälkeen meni pari viikkoa ennen kuin huomasi muutosta parempaan. Sitten oltiin onnessamme vielä n 3 viikkoa jonka jälkeen oli syöksylaskua.
Olin netistä lukenut ETC hoidoista ja mieheni innostui niistä. Olin kuitenkin kovasti niitä vastaan, sillä sivuvaikutuksena on muistin menetystä. Kun lopulta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi, psykiatri suostui niitä antamaan.
Hoito mieheni kohdalla menee näin:
Aamulla kl 8 mielenterveys vastaanotolle. Verenpaine mittausta jonka jälkeen leikkaus osastolle. Siellä annetaan tarvittaessa rauhoittavia ja sen päälle nukuts. Nukutus on ainakin mieheni kohdalla vain pari minuttia.
Sähköä antaessa potilas saa epilepsia kohtauksen. Kohtauksen on kestettävä vähintään 10 sek jotta hoitoa voidaan sanoa onnistuneeksi.
Kun potilas on herännyt hän palaa takaisin vastaanotolle. Kello 14 puhuttuaan psykiatrin kanssa hän saa lähteä kotia. Autoa ei saa ajaa!
Ainakin oma ukko on todella energinen loppu päivän, ihan kuin olisi ylikierroksilla samalla kun pää on hieman sekaisin, eivätkä kaikki edellisen päivän tapahtumat ole täysin tiedossa. Muisti häiriöt menevät kuitenkin ohi jo seuraavana päivänä.
Muistihäiriöt joita itse pelkäsin eniten koko hoidossa olivat sittenkin ne parhaimmat puolet. Ennen mieheni ei päässyt sängystä sen takia että oli jäänyt miettimään jotain asiaa joki oli sattunut jo vuosia sitten. Nyt hän ei enään muista niitä asioita sillä tavalla että ne ahdistaisivat häntä. Hän itse sanoo "että ne jäivät ensimmäisen hoidon jälkeen leikkaushuoneeseen nukutuksen mukana".
Aito energisyys, innostus ja onnellisuus näkyy vasta n. parin viikon kuluttua hoito sarjan päätyttyä. Hoito sarja menee niin, että 1. maanantai, 2 torstai, 3 tiistai, 4 perjantai, 5 maanantai. 12 hoitoa per sarja on kuulemma maksimi, ainakin meidän tk:lla.
Yksi hoito kuukaudessa ei toiminut meillä, päättyi siihen että sain viedä hänet viikoksi osastolle etsimään elämän kipinää.
Suosittelen hoitoa kaikille! Pienet muistihäiriöt lähi päivinä hoidon jälkeen on niin pieni ongelma kun vertaa siihen minkälaista meidän kaikkien läheisten elämä muuten on. Meille kaikille se rauhan nobeli kuuluu...
Tulihan tästäkin päivästä taas vähän parempi.

Heippa, meitsi on ja olen aivan finaalissa..
Nyt jokin ihmevaihe menossa..

Mä vain: niin olin minäkin eilen aamuna. Etsin netistä mitä rupeen tekeen talon kanssa jos pakkaan laukkuni. Jotenkin jouduin tälle sivulle ja sai hetken lukea muiden elämästä ja kertoa omastaan, niin johan helpotti.
Kerro sinäkin missä menette, varmaan löytyy joku joka voi helpottaa sinunkin oloa!

Tattis tosta sähköhoitokokemuksesta. Olen jo aiemmin aikoinaan kuullut siitä, päässyt vain unholaan. Katsotaan mitä ovat mieltä täällä pikku kaupungissa lekurit siitä.
Tossa aiemmin kun kerroin näistä seksi jutuista niin ne ovat selvitetty terapian ja kaiken muun mahdolisen keinoin.. Enkä ole myöskään antanut mennä pelkästään sairauden piikkiin niitä juttuja. Kuka tietää ehkä `terveenäkin`olisi toiminut samoin.
Meillä ei toimi sairauteen vetominen enää pätkääkään kun hönöillään.
Itsekin ihmettelen usein että mitä HELV...mä teen tässä suhteessa, karkuuuuun ja äkkiä!! :) MUt joteskin sitä tarraa niihin hyviin hetkiin, kyllä viihdytäänkin yhdessä mutta kyllä myös inhotaan vihataan ällötäänkin..
En tiedä miten kauan tässä olen, millon tulee vika tikki. Olin noin 6v sitten eroamassa todenteolla, silloin tuli muutos bipon asenteeseen ja lupautui sitoutumaan kaikkinensa että tauti pysyisi hallinnassa. Koen kyllä usein itseni omaishoitajaksi. Valtava määrä on PITÄNYT hakea ja löytää itse tietoa ihan kaikesta. Puolisollani on ykköstyypin bipo. Sen vielä sanon kaikille bipoa sairastava voi vaikuttaa sairauteensa jos haluaa ja myöntää sairautensa ja uskoo läheistänsä.

Ei se nyt aina ole ihan noin yksinkertaista. Entäs jos läheiset kieltää sairauden, niin kuin minun tapauksessani? Eikä lääkäri määrää oikeita lääkkeitä ja muutenkin vähättelee kaikkia oireita. Ei ole ihan helppoja asioita. Onneksi elän yksin, niin ei kenenkään tarvitse kestää mielialojani.

Moro Neppiskeppis! Ääkh annoinko kuvan että helppoa ollut :O Ei taatusti ole yksinkertaista koskaan.. Just tosta lääkäri ja lääke asiasta tarkoitin mm kun sanoin että pitänyt ottaa itse selvää ja hakea tietoa mahd paljon. Ei olisi mitään tullut muuten. Nytkin tuosta sähköhoidosta otetaan kaikki mahollinen selvää ennenkuin lääkärille/hoitajalle siitä puhutaan.
Tosi kurjaa että sinulla on huono lääkäri, pitäs osata olla niin vaativa että saa oikenlaista kohtelua ja hoitoa, olen oppinut huomaamaan.
On varmasti rankkaa ilman läheisten tukea. Miksiköhän kieltävät asian? Onko sinulla muita sukulaisia joilla sama diagnoosi? Useinhan tämä kulkee suvussa väkevästi. Miehenikin suvussa tämä on tabu vaikka siellä usea tapaus. Siitä ei vaan puhuta, huooohhh.. en käsitä. Eihän sitä kaikille tarvitse toitottaa mutta kyllä tieto helpottaa, ja nuortenkin on hyvä tietää että tällainen riski on olemassa, geeneissä. Mekin jouduimme ihan alusta kaikki käymään läpi ja opettelemaan asiat vaikka mieheni kahdella sisaruksella oli jo diadgnoosit. Ei sanaakaan tullut apua. Minä aina kiusallanikin puhun asiasta ja kyselen vointeja kahvipöydässäkin :D siis sukulaisten kesken.

Enpä tiedä seuraako kukaan tätä sivu enään, mutta tunnenpa vaan että Nyt on pakko päästää häyryjä!
Torstaina mieheni kävi psykologilla. Ilmoitti haluavansa ETC-hoidon. Vastaus: Psykiatri antaa niitä taas 6 kuukauden päästä. Haluan vaihtaa lääkkeet niihin joita söin vuosia ja jotka silloin toimivat. Vastaus: Psykiatri on sitä mieltä, että jos tilanne jatkuu vielä kuukauden voimme sitten pohtia lääkkeiden vaihtoa.
MITÄ HE*VETTIÄ?! 5kk takana huonoa olo, 3 kk lähes yhtä jaksoista helvettiä, MUTTA ODOTETAAN VIELÄ KUUKAUSI JA KATSOTAAN SITTEN?!?! Käry nousi päästä. Päätin odottaa viikonlopun yli jospa löytäisin syyn psykiatrin päätökselle. En löytänyt.

Maanataina soitto mielenterveys vastaanotolle ja pyysi saada puhua psykiatrin kanssa. Ei onnistu - ei ota vastaan puheliuta. Pyysin psykologilla. Soita puoli 1 ja 1 välillä.
Soitan puoli 1. En, psykologilla ei nyt ole aikaa, hän sittaa sinulle kello 2.
Puoli 4 en kärsi enään odottaa, soitan sinne uudestaan. Valitettavasti psykologi ei kerkeä enään tänään soittaa. Pyydän sähköposti osoitetta, en saa. En kuitenkaan ole tyhmä, tiedänhän sentään hänen nimen ja missä hän on töissä. Niinpä [email protected] käyttöön. Vuodatin hänelle kaikki tunteeni ja kyseenalaistin päätöksen jonka psykiatri oli tehnyt. Heti perään soittaa psykologi. Kaikelle oli kuulemma lääketieteellinen syy, vaikka ei sen enempää osannut syita selittää. Kertoi että hänellä on psykiatrin kanssa palaveri keskviviikko aamuna, jonka jälkeen soittaa minulle.

Keskiviikkona puoli 4 soitan ja pyydän puhu psykologin kanssa. Ei onnaa. Hän soittaa takaisin myöhemmin. Oli sähköpostini "ansiosta" varannut miehelleni aika psykiatrille ensi viikoksi. Lääkkeitä ei kuulemma edelleenkään vaihdeta. Kiitti ihan hirveesti! Kerroin että voi ensi viikkoon mennessä etsiä hoito paikan miehelleni, koska lähden itse sitä seuraavalla viikolla työmatkalle, enkä voi jättää häntä yksin kotia.

Nyt olisi hakusessa yksityinen psykiatri, tai edes JOKU lääkäri jota kiinnostaisi edes 5 minutti kuunnella ja auttaa!!! Huom, psykiatri on tavannut mieheni 5 x 10min, psykologi 2 kertaa. Nämä ihmiset päättävät asioista jotka meillä tarkoittaa elämää tai kuolemaa. Eikö heitä tunnu kiinnostavan mikään. Viime tapaamisella psykiatri oli sitä mieltä että mieheni tulisi käydä päivittäin lenkillä. Vastasin, mutta kun hän ei pääse sängystä ylös edes! "Näyttäähän tuo tossa istuvan" sain vastaukseksi. Psykologin mielestä mieheni tulisi ottaa vastaan sairasloma paperit jotka hän hänelle haluaisi kirjoittaa - jotta hän voisi rauhassa maata kotona eikä tarvitse miettiä rahaa, kun sitähän tulee kotona maatessa siinä tapauksessa.
MENEE JÄRKI!

Hei taas kaikille!
Täällä alkaa näkyä hieman valoa tunnelin päässä taas.
Tiistaina käytiin yksityisellä lääkärillä, siellä vierähti 2 tuntia. (Totesin tunnin jälkeen, että makso mitä makso, nyt vaikuttaa lupaavalta).
Saimme Venlafaxin (Efexor) 250mg reseptin. Lääkäri oli todella miellyttävä ja miehenikin tuntui luottavan häneen. Lääkäri todellakin otti hänet tosissaan, eikä vähätellyt yhtäkään ongelmaa millään tavalla.
Keskiviikolle olimme saaneet ajan tk:n psykiatrille.
Yllättäen psykiatri otti nokkiinsa koska olimme menneet yksityiselle ennen kuin hän oli mielestään hoitanut mieheni valmiiksi. Milloinka hänellä oli tarkoitus alkaa hoitaan?
No, tyrmäsi reseptin ja oli sitä mieltä että mieheni tulisi syödä 225mg venlafaxinia. Sitä onkin testattu noin 8 vuotta sitten, tuloksena zombie.
Pitkän kädenväännön jälkeen psykiatri luovutti, mutta päätti että venlafaxinin, liton, thyroxinin ja doxalin rinnalle pistetään vielä ketipinor 3 x 25mg. Jo 1 x 25mg on ollut liikaa miehelleni ja seuraava päivä on mennyt täydessä tokkurassa, ihan kuin paha krapula. Tällaisia sivuvaikutuksia ketipinorilla ei kuulemma voinut olla. Onko muilla kokemuksia??
No. Kotia lähettiin loppuenlopuksi ketipinor reseptillä ja sillä yritetään oikoa unirytmiä joka on mennyt ihan nurin näiden kuukausien aikana.

Todellakin, ainoa keino saada apua on uhata vahingoittaa itseensä tms. Päätimme nyt, että psykologilla käydään tk:ssa, lääkkeet hoidetaan yksityisellä.

Tämän paska kauden alussa päätin, että tämä sairaus ei voi hallita minun mielialaa ja sitä mitä minä teen. Välillä on ollut todella vapauttavaa aamulla lähteä töihin, katsoa kun toinen makaa samassa paikassa jossa se tulee olemaan kunnes tulen kotia takaisin, lukita ovet, hypätä autoon ja lähteä muualle. Olen jopa aloittanut uudestaan harrastuksia joita jätin ennen, kun oli huono omatunto lähteä ja jättää toinen.

"Jättää sitä yksin" josta kirjoitin aikaisemmin. Tarkoitin ehkä lähinnä sitä, että minun on vaikeaa lähteä päiviksi pois kun tiedän että toinen voi huonosti. Tavallaan minulla on jonkin lainen kontrolli, kun tiedän että menen työpäivän jälkeen kotia, teen ruuan ja saan hänet sängystä ylös. Kun lähden päiviksi pois, ei ole ketään joka sitä patistaa ja pakottaa sängystä ylös. Silloin hänellä ei ole minkäänlaisia rutiineja. Ehkä kuulostaa sekavalta kun hetken olen sitä mieltä että en välitä, ja seuraava lause on jo että en pysty päästään irti. No, ehkä joku ymmärtää :) Nyt on ainakin parempi mieli :)

tekee samanlaisen olon. Tai ainakin väsyttää ihan sairaasti ja olo on vaan ihan pihalla. En syö enää ja kokeiluksi jäi vaan. Mulla on masennus, ei kaksisuuntaista.

Minulle tosi raskasta on ollut se, että masennusjaksoina minä saan kyllä olla miehen tukena ja olen aina ollutkin. Mutta kun mania tulee, niin miestä ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka minulla menee tai olenko edes olemassa. Minulle miehen masennusta ei ole läheskään niin raskasta kestää kuin hänen maniaa. Nyt kun aurinko taas alkaa paista, niin taitaa mies lähteä lentoon. Ei ole enää köyhä eikä kipeä.

Jos puoliso pettäisi, tuhoaisi talouden ja kohteisi huonosti, niin minä jättäisin hänet halvaantumisesta, syövästä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä huolimatta. Kyse on siitä, voiko sairaudella selittää parisuhdetta rikkovia tekoja? Jos käytös ei ole oman persoonallisuuden hallinnassa, niin eikö silloin ole kyse holhottavasta henkilöstä? Toisaalta taas, jos henkilö on itsellinen aikuinen, eli vastuussa teoistaan, niin miksi moista käytöstä tulisi sietää?

Kirjoitin viestin vastaukseksi yllä oleviin kirjoituksiin, joissa kuvaillaan sitä, miten puoliso tukeutuu masennuksessa, mutta viittaa kintaalla ja on ilkeä maniassa. Sietäisinkö? Luultavasti en. "We teach people, how to treat us" (Dr. Phil) Jos tämä tekee minusta kylmän ihmisen, niin sitten olen kylmä ihminen.

Siinä olet toki oikeasssa, että muutaman esimerkin perusteella ei voi tuomita kaikkia. Jos sairaus on hallinnassa ja em. käytöstä ei esiinny, niin sittenhän asiat ovat ok.

Tämän ketjun tarkoituksenahan ei ollut että tänne tullaan kertomaan mitä meidän bipo puolisoiden tulisi tehdä ja ei tulisi tehdä. Minua ei kiinnosta tietää jonkun mielipidettä siihen, kuinka hullu olen kun aikoinaan valitsin puolison joka sairastui bipoon. Jos haluan tulla tänne purkamaan meidän tämän hetkisestä tilannetta ja lukea siitä miten muilla menee, en todellakaan halua lukea kommentteja siitä miten hulluja nämä bipot ja niiden puolisot on. Puoli tutut ihmiset katsovat meitä jo tarpeeksi vinoon.
Koittakaa nyt pitää ketju ensimmäisen viestin mukaisena.

Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Ei ole bipona kovin kivaa katsoa sellaista juttua, että kaikki olisimme niin huonoja ihmisiä, ettemme ansaitse rakkautta itsellemme. Kukaan meistä ei tätä hirveää sairautta valinnut. Typerää tulla tänne arvostelemaan. Miten yleensäkin jonkun toisen elämä kiinnostaa noin kamalan paljon. Jokainen pitäköön huolen omasta elämästään. Asioita voi myös ihmetellä ihan omassa päässään, eikä tulla tänne niitä laukomaan. Jokainen fiksu ihminen sen tajuaa. Voimia sinulle, Ankisliv!

Siis taas löyty yks tyyppi, jonka mielestä keskustelupalstalla ei pitäis keskustella. Ite sais vain olla ja valittaa, mutta muut ei sais sanoa sellaisia mielipiteitä, jotka ei itteä miellytä.

Toi oli paras: "jokainen pitäköön huolen omasta elämästään". Kun lukee noita kertomuksia, niin tulee sellainen olo, että bipot nimenomaan EIVÄT pidä huolta omasta elämästään.

No, mutta mitäpä se minua haittaisi. Teen kujhhten ehdotit. Viis veisaan muiden ongelmista ja sanon näkemiin!

Sellaisilta joilla ei ole tietoa tai kokemusta sairaudesta voi odottaa juuri kyseisenlaisia kommentteja. Kyllä se vaan niin on,että mania jakson aikana tehtyjä asioita ei vain voi sairastunut kontrolloida..ei puheita eikä tekoja. Oma maailmankuva vääristyy ja luulee olevansa paremmassa kunnossa kuin ikinä. Varmasti moni bibo katuu tekemisiään maniasta päästyään.. Siksi tätä kaksisuuntaista sanotaan sairaudeksi ja oikeasti ,ei tuomita, kuka meistä haluaisi sairastua.
Tyttäreni sairastaa tätä..nopeasti vaihtuvaa..kyllä se kärsimys myös hänelle on kova ja mietteet miksi minusta tuli tälläinen? Miksi teen näin,kun en ennekään tehnyt? ja tieto,että koskaan ei ns.parane. Toivoa voi,että hyvä jakso kestäisi pitkään,mutta huomisesta kukaan ei tiedä....

Kaikki kertomasi kuuluu taudinkuvaan.

Onneksi terveet ei tee koskaan mitään väärin. ♥ Kyllä täällä voisi kertoa rehellisen tarinan, mutta ketä kiinnostaa se tylsä bipo, joka ei tee juuri mitään ihmeellistä? Hypon aikana on kyllä päässä kaikenlaisia juttuja, mutta eipä ulkopuoliset niitä huomaa. Ja onhan se tosi, että meillä II-tyypin bipoilla elämä on varmasti helpompaa. Mielestäni se on ihan normaalia, että meille tulee tarve puolustella itseämme, jos emme sovi teidän kuvaamiin piirteisiin. Monet kun kuvittelevat, että kaikki on samanlaisia. Jopa minun on vaikeaa kuvitella, minkälainen on maanikko, koska en itse "kohella menemään" tai mitään muutakaan. Olen paljon tekemisissä bipojen kanssa päivittäin ja heihin verrattuna olen sangen tylsä, jos näin voidaan sanoa. Jospa se mania on sitten se ratkaiseva osatekijä, en tiedä.

Minun puolisolla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö sekamuotoinen jakso. Todella vaikeata. Mielialat hänellä vaihtelee laidasta laitaan päivän aikana. Ei tahdo pysyä hänen mukanaan. On todella vaikea katsoa läheltä kun ihminen on niin väsynyt että nukahtaa pystyyn. Mutta jokin pakottava tarve saa hänet vain olemaan hereillä. Samaan aikaan hän on aivan muissa maailmoissa ja ei tunnista edes ystävää. Aamulla hän ei muista yön tapahtumia. Tämä on kamalaa katsoa vierestä.

Itselläni tulee sellainen olo että ei uskalla sanoa mitään eikä keskustella mistään kun hän ärsyyntyy kovasti. Hän on päivittäin kovin ahdistunut ja omissa oloissaan.

Missä elämänne menee tänä päivänä?
Lyhyesti kerrottuna, minun on aivan eri raiteilla, elänyt elämääni vuoden yksinään sen jälkeen kun tämä bipo-mies sekosi oikein pahasti.

Vaikka siihen aikaan inhosin kaikkia jotka kirjoittelivat sen mitä minäkin aioin seuraavaksi kirjoittaa, on se minun tämän päivän todellisuus: En koskaan uskonut pystyväni olemaan onnellinen! Kaija Koon sanoin, kaunis, rietas, onnellinen.

Samaa mieltä, ankisliv! Itse olen myös eronnut biposta puoli vuotta sitten, ja jo nyt huomaan, kuinka elämä alkaa helpottaa! Toki hän kiusaa minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta silti tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa 12 vuoteen oman elämäni herra! En anna hänen kohdella itseäni enää miten sattuu, minunkin elämäni on arvokas! En halua sitä tuhlata aikuisen paijaamiseen, sillä minun on ensisijaisesti hoidettava lapseni ja turvattava heille täysipainoinen ja tasapainoinen lapsuus ja läsnäoleva äiti.

Olen samaa mieltä myös monen kanssa, että bipo on sairas ihminen ja sairauden piikkiin voi laittaa kamalia tekoja. Tämän vuoksi itsekin jaksoin aina ymmärtää ja antaa anteeksi, sillä onhan hän välillä maailman kiltein ihminen. Mutta pakkohan hänen on olla, korvatakseen kaiken sen pahan, mitä on tehnyt minua kohtaan!! Jokaisen aikuisen on kuitenkin loppupeleissä otettava vastuu itsestään, ja minä tein sen eroamalla miehestäni - voimavarani eivät enää riittäneet hänen ja lasten hoitoon. Aikuisena minulla on velvollisuus lapsiani kohtaan. Jos tilanne olisi jatkunut, niin minun olisi pitänyt mennä hoitoon - kuka sitten olisi hoitanut lapsiamme?
Jokainen toimii voimavarojensa mukaan, mutta kaikkea ei tarvi kestää. Jokainen elämä on arvokas lahja, myös bipon puolison.

Minä vasta kevään aikana tutustuin mieheen jolle on diagnosoitu bipo. ja nyt sitten sen "oireet" näkyvät (kai). Vaaleanpunaisista pilvistä ollaan tultu kyllä nopeasti alemmas,mies on etäinen ja lopettanut yhteyden pidon lähes kokonaan.Aijemmin oli todella aktiivinen ja maalaili kuvia taivaan rantaan,olin kuulemma parasta ja erinlaisinta mitä hänelle on tapahtunut,enkä enää oikein tiedä missä mennään.
Tuttavani sairastaa myös kaksisuuntaista ja ystävänä/tukihenkilönä,tämän kaltaset oikuttelut on kyllä osittain tuttuja.
Voinhan tietty olla että miestä ei vaan enää kiinnosta ja ei ole pokkaa vain sitä minulle sanoa,mutta toisaalta taas joku tunne sanoo takaraivossa että nyt tarvitaan sitä aikaa ja etäisyyttä.
Sitä hän itsekkin sanoi kun viimeksi pari päivää sitten puhuttiin..- "kun sinä et vielä tunne minua kunnolla,en aina vaan pysty ottamaan yhteyttä" jne..
Sillon pitäisi pysyä sitten kait etäällä hänestä.
Tää on vaikeeta,ja helposti ajateltuna voisin jättää hänet taakseni ja mennä menojani,mutta kun ei sekään ole enää niin helppoa.
Hän oli rehellinen taudistaan heti aluksi ja ensimmästä kertaa elämässä tuntuu että löysin sieluni toisen puoliskon,ei edes lapseni isä (ei bipo) ole tuntunut aikoinaan näin oikealta. Toisaalta epävarmuuskin hiipii mieleen että ihastuinko illuusioon. Kiitos hyvästä ketjusta!!!!.Sain omille ajatuksilleni hieman tukea ja näkökantoja. Kumpa sais vielä oikean vastauksen sille mitä mun pitäs tehdä.Vai tiedänkö jo vastauksen mutta en halua myöntää sitä itselleni. :/

Taidat tietää:)
Minustakin tuntui että löysin sieluni toisen puoliskon ja todella rakastuin illuusioon.
Se oli niin hienoa,etten sellasta tunnetta ollut koskaan tuntenut.
Siitä naimisiin ja tietenkin lapsi myös.Joka on minulle kaikkein tärkein asia.
Äkkiä tuli arki ja sairaus kuvaan....minä,lapsi ja lapset...ei hänelle mitään merkanneet.
Ei ole muuta kun hänen elämä ja hänen asiat ja hänen menot jne.
Maniat,syvät ja pitkät masennukset,ilkeily,puhumattomuus,empatia puute,sohvalla makaaminen...sitä tämä on ollut.
Pitännyt lähteä ajoissa pois suhteesta,nyt se hankalampaa,kunto mennyt vauhdilla alas,tervitsee apua kaikessa.En enään meinaa jaksaa tätä.
Ja tässä yhteiskunnassa,tuo avun saanti on erittäin vaikeaa.Ihmistä vaan pompotetaan paikasta toiseen,kaikki sanoo,että asialle täytyy kotain tehdä,vaan tahoa ei löydy mistään...

Vuosi vierähtänyt bipo-miehen kanssa ja kaikenlaista koettu. Minusta tuntuu taas päinvastoin siltä, että nämä tuulet ja tuiverrukset ovat enemmänkin vahvistaneet sitä rakkauden tunnetta. Ainoastaan toisinaan tulevat tunnekylmät-hetket, jolloin kaivetaan esiin kaikki minun ennen suhdettamme tehdyt virheet esiin, ovat aiheuttaneet pahaa mieltä, mutta ohitan ne sujuvasti ja jatkan elämääni. Ja mies hetken jankkaamisen jälkeen unohtaa ne itsekin. Pari pahempaa masennus-jaksoa on ollut, mutta niistä olen oppinut sen, mitkä asiat saavat miehen paremmalle tuulelle ja pois omasta masentuneesta maailmasta ja edes hieman avautumaan. Lääkkeenä Lamictal, jonka ottamisesta huolehdin minä - mieheltä itseltään kun se silloin tällöin unohtui. Lääkkeen lisäksi foolihappoa, b-vitamiinia ja talvelle d-vitamiinia. Unirytmiä olen vahvistanut pysymään oikeassa huolehtimalla säännöllisestä vuorokausirytmistä ja melatoniinilla on hiljalleen korvattu ketipinor. Alkoholia mies käyttää n. kerran kuukaudessa, mutta se ei ole käytetyillä määrillä aiheuttanut ongelmaa.
Minusta parisuhde bipon kanssa on haastavaa, mutta hei - niin ovat olleet ne kaksi aiempaakin parisuhdettani ja niissä vastapuolena oli "terve" ihminen. Rakastan ja tunnen itseni rakastetuksi. Olemme keskustelleet hyvinä hetkinä siitä, mitä hän tuntee hypomanian tai masennuksen alkaessa oireilemaan ja nämä keskustelut ovat avanneet minulle hieman sitä, mitä mies kokee sairauden eri jaksoilla ja miten minun kannattaa noihin asioihin suhtautua. Tämä on helpottanut huomattavasti. Lisäksi minua ovat suuresti auttaneet keskustelupalstat, joissa olen lukenut toisten kokemuksia ja nyt päätin itsekin kirjoittaa.
Minusta tuntuu, että ongelmamme ovat väistyneet pitkälti siitä syystä, että mies on tajunnut voivansa luottaa minuun niin huonossa kuin hyvässäkin. En pakene, lähde ja karkaa vaikka hän makaisi sohvalla ja solvaisi minua kuinka. Menen tuolloin hetkeksi tekemään jotakin asiaa yksikseni/ystävieni kanssa ja saatuani itseni raiteilleni, menen miehen luokse ja jaksan suhtautua asioihin jotenkin etäisesti. Juttuihin ei kannata mennä mukaan eikä niitä kannata ottaa kovin henkilökohtaisesti vaikka ne juuri minua koskevatkin. Tiedän, mitä hän minusta oikeasti ajattelee ja luotan häneen. Välillä hän vain menee eri sfääreihin ja huutelee korkeammalta oksalta poistaakseen omaa pahaa mieltään tms.
Voin olla aivan hakusessa parisuhteeni, oman itseni ja koko bipouden kanssa, mutta en koe tätä parisuhdetta mitenkään erityisen hankalaksi tms tämän pienen poikkeavuuden takia.
Minä rakastan tuota miestä ja hän rakastaa minua - kaikkine vikoineen ja vikoineni. Meistä kumpikaan ei ole täydellinen (hänen "poikkeavuudelleen" on nimi), mutta olemme löytäneet toisemme ja oman tapamme tallata tätä polkuamme eteenpäin.
Minusta mieheni on hurjan vahva, kun jaksaa taistella sairautensa kanssa, sillä hetkeäkään en sitä osaa kadehdi. Ei varmasti ole mukavaa tuntea puristavaa ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta saatika sitä fiilistä, joka tulee niiden ilkeiden hetkien jälkeen.
Kaikki te bipot ja bipojen kanssa elävät: löytäkää oma tapanne elää, toivottavasti löydätte sen yhdessä, koska elämä toisen kanssa on paljon antoisampaa kuin yksin.
En halua antaa yltiöpositiivistä kuvaa omasta itsestäni tai parisuhteestani, mutta en myöskään pysty antamaan siitä mitenkään kamalaa kuvaa. Meillä on omat hankaluutemme, mutta hankaluudet voittaa löytämällä omat voimavaransa ja omat tapansa selviytyä.

bibo ja minä, on hienoa, että osaat eritellä tunteitasi ja antaa miehesi pahojen sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. on hienoa, että miehesi hoitaa tietoisesti sairauttaan, ehkä se auttaa sinua jaksamaan. Haluan vaan sanoa, että muista pitää itsestäsi huolta ja ympäröi itsesi ystävillä ja ihmisillä, jotka rakastavat ja tukevat sinua. Sillä jossain vaiheess voi olla (toivottavasti ei!!!), että miehesi jättää lääkkeet, kun luulee voivansa omin nokkinensa hoitaa sairauttaan ja pystyvänsä elää ilman lääkkeitä ja asianmukaista hoitoa. Silloin sinun jaksamisesi mitataan, toden teolla.

Itse jaksoin 12 vuotta tukea ja kuunnella miestäni ja ymmärtää hänen mielialamuutoksiaan. Rakastin ja rakastan häntä edelleen täysillä, hän osaa ilmaista tunteensa minua kohtaan juuri niin, että se koskettaa minua syvemmältä kuin mikään muu täss maailmassa. Toisaalta hän voi olla niin julma, ei vaan sanojensa vaan myös tekojensa takia - vain hänen asiansa ja tekemisensä ovat tärkeitä, kuten joku juuri mainitsi. Hän pettää/ kohtelee julmasti ilman syvempiä tunnontuskia, kun "vahingossa mokasi kännissä" tai kun hän "on sairas". Hän luulee, että minä annan heti anteeksi hänen mokansa, eli hän ei aidosti edes varmasti kadu tekojaan. Hän silti odottaa, että hän voi purkaa aina pahan olonsa minuun eikä kunnioita minun toiveitani ja minun pahaa oloaan koskaan. Hän ei kestä minua heikkona, vaan minun pitää aina olla vahva, jopa hänen puolestaan.

Hän toisaalta mairittelee minua juuri niillä asioilla, joiden tietää minua hivelevän ja jotka juuri kolahtavan oikeaan kohtaan. Hänen on pakko tehdä näin, sillä niin hän tietää saavansa minut pauloihinsa taas, Hänen kanssaan on mahtava keskustella, mutta vain asioista, jotka häntä aidosti kiinnostavat. Pahinta on, että hän ei hoida itseään ja tuntuu, että näiden vuosien varrella käyttäytyminen on mennyt huonompaan suuntaan. Tämän vuoksi en enää jaksanut...

Muista siis pitää huoli siitä, että sinulla on tukiverkko kunnossa. Muista pitää huolta itsestäsi, sillä sinun ei tarvi olla aina se osapuoli, joka ymmärtää ja jaksaa kantaa toisen huolet. Parisuhde on kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Toki kaikilla ihmisillä on ongelmansa, mutta kyllä bipon kanssa eläminen vie vahvemmaltakin voimat. Varsinkin, kun toinen on sairaudentunnoton..

Toki omasta jaksamisesta täytyy pitää huoli. Kirjoituksestani varmasti saa käsityksen, että olen maailmanpelastaja-elkein lähtenyt liikenteeseen ja valmis uhraamaan oman eloni toisen hyvinvoinnin eteen, jotta saisin omalle mitättömyydelleni merkityksen... ;) Näin asia ei ole. Rakastuin mieheen ja ystävyyden kautta aloimme seurustelemaan. Parin kuukauden yhdessäolon jälkeen sain kuulla diagnoosista. Eikä se maailmaani järkyttänyt, aloin vain etsimään aiheesta tietoa.
Ensimmäiset kerrat, jolloin mies hakemalla haki menneisyydestäni epäkohtia ja teki niistä oksettavia yksityiskohtia, jollaisia kukaan hänen tuntemansa nainen ei pystyisi tekemään, olivat kamalia. Menin aluksi siihen lankaan ja pidin hetken itseäni kamalana ihmisenä, sillä nuo muutamat asiat olivat sellaisia, joista en omassa elämässäni ole ylpeä, mutta jotka eivät toisten silmissä todellakaan kovin kamalia ole. Parin päivän päästä mies pyysi anteeksi ja keskustelimme asiasta. Tajusin, että merkityksellistä ei ole se, mitä minä olen tehnyt tai ollut vaan se, että tuona pimeänä hetkenä tämä rakas ihminen haluaa vain satuttaa minua. Ja nämä hetket ovat jo aikojen saatossa lientyneet tai sitten minä en enää kiinnitä niihin huomiota.
Mies ei ole minua koskaan pettänyt ja tätä en koskaan häneltä tulisi ymmärtämäänkään. Enkä ymmärrä, miksi kukaan pettää toista "sairauden" nimissä. Maaninen tai hypomaaninen käytös näkyy enemmänkin oman egon kasvamisena, johon liittyy tuo mahtipontinen käytös ja toisten "vähättely".

Hei, kiva että tälläsiä palstoja löytyy. Itselle todettu vasta muutamapäivä sitten tämä sairaus. Helpottavaa on ainoastaan on se, että sillä on nyt nimi ja osaan tutkia asioita. Termeja en tiedä, vaiheita en tiedä, tiedän vaan sen millanen itte olen ollut.
En oikeestaan tiedä, koska tämä on alkanut, voi olla että oon jo sairastanut 10 vuotta. Itse olen jotenkin ajattelu niin, että mä olen vain tällänen ääripääihminen..masennun moneksi viikoksi ja sitten elämä taas jatkuu. En tietystikkään pidä itsestäni mm. ton tuuliviirisyyden takia. Voi olla, että se on yks asia mitä olen aina vihannu ittessäni. En tiedä.
Masennusvaiheessa en siedä elää...Elämänhalu nollassa, mennyt ja tuleva pelottaa/ahdistaa, itkettää, en halua vastuuta, haluan nukkua etten tuntisi, välillä mietin myös itsemurhaa(vaikkakin sitä en koskaan tekis),kaikki mitä ikinä oon tehnyt ja tulen tekemään, tuntuu paskalta/mitättömältä ja äärimmäisen rumalta, itseinho on katossa.
Kun tämä kausi on ohi, on olo taas super energinen, mukava, sosiaalinen, estämätön, en murehdi menneitä, en tulevaa, kokoajan pitää olla tekemistä, törsään vaatteisiin yhtenä päivänä satoja euroja ja näitä vaatteita en edes muista enää kotiin saavuttaessa. Seksuaaliset halut kohoaa, onneksi en kumminkaan harrasta irtosuhteita tai petä. Olen tyytyväinen itteeni ulkonäöllisesti ja näen peilistä hyviä asioita, en niitä "vikoja"
Tykkään tosta "rakastan maailmaa" -vaiheesta, miksi en pitäs? :) Olen aina ollut ujo, epävarma ja säikky. Noina päivinä, tunnen jotenkin niin, millanen haluaisinkin olla. Törsäystä ja hyperaktiivisuutta lukuunottamatta.

Voin kertoa omasta näkökulmasta asioita, mitä esimerkiksi parisuuhteessa olen tehnyt, ainoastaan ne asiat, mitä muistan tehteeni/sanoneeni. Jotenki tossa masennusvaiheessa muistikin sumenee(?). Seurustelin vajaan vuoden verran, suhteessa oli tietysti muitakin ongelmia alusta asti, jotenka en töysin voi niistä omaa sairauttani syyttää.
Pahoina päivinä, päästin kaiken pahan ulos. Iskin kaikkiin niihin kohtiin, mikä oli arkaa, tai mikä ärsytti. Annoin palaa kunnolla, loukkasin, arvostelin, jankkasin, määräsin, ärsytin. Seuraavana päivänä itkin, raivosin, pelkäsin. Sitä seuraavana olin kun uusi ihminen. Kaikki oli hyvin.
NIin, ainakin mun mielestä. En jotenkaan ikinä ymmärtäny sitä kumppanin osaa siin asiassa. Jotenkin aattelin että sekin unohtaa ne kaikki nälvimiset ja loukkaukset, koska mäkin olin ne jo unohtanu. Koska en oikeasti muista edes niitä kaikkea. Jotenkin sen ajattelin niin, että toinen ymmärtää. Mut miks ihmeessä ymmärttäis, koska itekkään en sitä tee, en mä ymmärrä itteäni. Jos katsois toistepäin asiaa, että olisinko ite kaltaiseni ihmisen kanssa, niin vastaus olis että EN.
Oon käyttäny niin paljon henkistä väkivaltaa exääni kohtaan, että oikeesti ihmettelen että miten ihmeessä hän on jaksanut niinkin kauan.
Exäni sanoja lainatakseni "Parhaillaan sinä oot kyllä niin suloinen" ja toisinaan nii helvetin paha ihminen.
Olen jokakerta pyytänyt anteeksi ja itkenyt kun en tiedä mikä mulla on tai mikä mua vaivaa tms. Mutta jossain vaiheessa se anteeks-sana menettää merkityksen, kun loukattu on jo liikaa.
Olen iloinen siitä, että exä osasi lähteä ja päästä irti musta. Ittelläni seon vielä vähän vaikeeta. Kun mietin, että oisko asiat paremmin, jos en olis sairas.

Kun tämän diagnoosin kuulin, alko taas koko elämänkaari avautumaan, saamaan selvyyttä ikuiseen kysymykseen että miks olen tällänen, vaikken haluaisi olla? Enhän sitä vielä tietysti tiedäkään. Oon iloinen myös siitä, että sain tähän nyt apua, eikä taas passittettu lääkärinvastaanotolta kotiin masennusrespetin kera, vaan kerrankin otettiin tosissaan. Oon toiveikas siitä että parannun, kunhan jaksan käydä terapiassa (hyvinä päivinä "minussahan ei ole mitään vikaa") ja olen maltillinen oikeiden lääkkeiden löytämisessä.

En kyllä tiedä, että ketä tälläsen kanssa haluais joskus elämän jakaa. Se vähän surettaa, mutta koitan elää tässä päivässä silti. Nyt olen yksin, enkä toivottavasti loukkaa enää ketää niin pahasti :)

Jos jollain on suositella aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, tai omia kokemuksia jakaa tai ihan mitä vaan aiheeseen liittyvää, oisin erittäin kiinnostunu niistä kuulemaan. Tutkimusmatkalla ollaan!

Pitää kyllä näin "taviksena" todeta, että ei varmaan kovin tasapainoista käytöstä ole itselläkään, mutta omaa käytöstään ja persoonaa on hyvin vaikea objektiivisesti arvioida. PMS oireet tekevät minusta hirviön ja siinä saa bipo-mieskin kyytiä, kun hormoonit jylläävät enkä varmasti jää sanoissani toiseksi tuossa tilanteessa. Ehkä ainoa selkeä ero on se, että täydellistä tunnekylmyyttä en tunnista itsessäni.
Oma mieheni on ollut vuosikausia ilman pysyvää parisuhdetta - naisia kyllä on riittänyt manioiden aikana enemmän kuin haluan edes ajatella. Haluttomuutta esiintyy toisinaan, mutta sitä nyt esiintyy meillä jokaisella terveydentilasta riippumatta. Ehkä bipot reagoivat asiaan sitten voimakkaammin, jos halut maniassa ovat niin valtaisat kuin luetuista tarinoista olen ymmärtänyt..?!
Syyllistyin itse alussa siihen, että jokainen MINUN mielestä epäystävällinen ja -korrekti sana tai teko oli sairauden syytä. Mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Tämä meneekin jo ketjun pääaiheen ulkopuolelle. Haluan kuitenkin tämän jälkiviisaana todeta; Miksi joku saa loukata, solvata, haukkua jopa käydä käsiksi sairauden nimessä?
Miksi kaikki pahat asiat voidaan selittää sairaudella?
En vaan ymmärrä edes itseäni miten pystyin vuosia elää sitä elämää; alussa nielemistä, ajatella samaan aikaa muita iloisia asioita, odottaa hattarapilvi päiviä, myöhemmin nieleminen jatkui itkulla, kotoa pois lähtemistä, ylitöitä ja vielä enemmän ylitöitä ihan vaan ettei tarvitse olla kotona. Lopuksi saada oikein kunnolla turpaan törkeänä pahoinpitelynä samalla kun huudetaan omaa pahaa oloaan jota, JOPA SITÄ, oikeudessa yritetään selittää sairaudella "Kun mä vaan voin niin huonosti just sillon". Ja paskat.

Lähtekää ja etsikää itsellenne uusi parempi elämä, älkää nielkö enempää paskaa ja älkää ikinä sen jälkeen itkekö solvauksien tai haukkujen takia. Kuka oikeasti ansaitsee kuunnella niitä loukkaavia sanoja?
Parisuhteen tulee olla kahden aikuisen ihmisen välinen suhde. Parisuhde ei ole sama kuin hoivasuhde. Kaikkea sitä jälkiviisaana oppii.

peli on menetetty etkö tajua. Nimi UUSI NAINEN!

Juu, tämä on kyllä raastavaa! Ei oikein tiedä, että kääntäisikö selän rakkaimmalle ihmiselle vai ei? Omaa asuntoa tässä pitää varmaan alkaa etsimään. Tänään hän mm. haukkui minut ja kertoi vihaavansa minua.. että sellaista!

Kiitos tuesta :D

Täällä myös bibon puoliso. Olemme sis naimisissa.Helppoa ei ole elää hänen kanssaan! Nyt, kun hänen raivoamisensa on todella alkanut pelottaa lapsia, myös minua, olen pian katselemassa asuntoa. Ei halua lapsille niin turvatonta ilmapiiriä. Eilen riita alkoi siitä, kun halusin koiramme yöksi sisälle häkistään, koska yöt alkavat olla jo kylmiä. Mies sanoi, että "sitä rakkia ei siälle nyt tuoda". Kysyin, että pitäisikö koiran olla sielä 20 asteen pakkasellakin, johon mies, että "kyllä". Sanoin sitten että miten voi olla noin kylmä ja sydämmetön, pitää eläimiäkin ajatella.Siitä mies sitten raivostui, kun "olin niin kamala akka" ja "kaivoin verta nenästäni". Heitteli paistinpannua, josta lensi vedet matolle. Minä lasten kanssa makuuhuoneessa, jonne mies tuli huutamaan:"Pitikö alkaa v.......a". Nuo miehen raivoamiset alkaa yleensä aivan mitättömistä asioista, tai sellaisista mistä normaalit ihmiset yleensä keskustelisivat yhdessä, eikä toinen alkaisi suunnattomasti raivoamaan. Kääntää asiat aina itseensä, että hän on taas saanut niin kestää kaikkenlaista ja sitten auotaan päätä. Aina minä ja minä. Miehellä on myös alkoholi-ongelma. En myöskään luota mieheen täysin, on pari kertaa jäänyt kiinni "nainen etsii miestä" palstaa katsomasta. Mitä naimisissa oleva mies sellaisia palstoja katselee! Miehen hypomania on ilmennyt päättömänä tavaroiden osteluna, mm.videokameroita makaa hyllyillä aikamoinen määrä. Tuntuu, että mies vihaa naisia: hyvin herkästi pikkuriidan alettua alkaa puhua:S.......n ämmä" tyylillä. Sitten se toinen puoli, kun "käyttäydyn hyvin", mies puhuu tyyliin:yötä rakas, kiitos rakas ruuásta" ym. Sitten pikkuriidan alettua tyyli muuttuu ja mies näyttää oikean minänsä.

Lisäyksenä vielä, että mies ei syö lääkkeitään (Ketipinor) ja koira on tähän asti ollut talvet sisällä ja tulee olemaan edelleen:=)

Hei!
Olen seurutellut kaksi kuukautta bibo miehen kanssa. Hän on nelikymppinen ja sairastanut jo vuosia. Hän kertoi heti sairaudestaan, johon hänellä on hyvä lääkitys. En oikein pitänyt sairautta minään, ennen kuin muutamia päiviä sitten. Yhdessä vuorokaudessa kaikki muuttui. Illalla kaikki oli hyvin, mutta seuraavana päivänä hänestä ei kuulunut enää mitään. Näin on jatkunut (vasta) kolme päivää, ja nämä vuorokaudet ovat olleet piiiiitkät. Netistä olen sairautta päivät pitkät "opiskellu"t, ja jotenkin aiva kamala sairaus, mitä muiden kokemuksista olen lukenut.
Asumme erillämme. Minulla on avain mieheni luo. Hädissäni kun olin, menin sinne avaimillani, koska hänestä ei ollut kuulunut päivään mitään, toisin kuin tavallisesti. Siellä hän makasi, oli todella väsynyt ja ahdistunut. Ja niin hän tekee edelleen, jo kolmatta päivää. Yhteen viestiini hän on vastannut ihan asiallisesti, muihin ei mitään.
Mitä minun pitäisi tehdä? Annanko hänen olla, vai yritänkö väkisin auttaa, mitä hän ei todennäköisesti halua. En halua ahdistaa häntä enempää teoillani? Kauanko tämä masennusjakso voi noin pahana kestää, että ei voi edes puhua ja nähdä? Mitä hän ajattelee?
Suhteemme on ollut hyvä ja rakastamme toisiamme paljon.
Onko jollain kokemusta? - Kiitos

Mun miehellä on noita tuommoisia masennuksia, yleensä viikonlopun saattaa olla eristyksissä muista ihmisistä (tontillamme olevassa hallissa), hän myös kaljoittelee tällaisina päivinä. Ei halua nähdä ketään, annan hänen olla, koska hän on silloin minulle myös hyvin ilkeä, mutta teidän tapauksessa ei taida niin olla. Onko lääkitys sitten oikeasti hyvä ja ottaa varmasti ne lääkkeensä?

Mun miehelläkin on AINA stressiä, tuntuu ettei hän pysty elämään stressitöntä elämää. Hän ei syö Ketipinor lääkkeitään, oli jättänyt ne vain hetken syötyään, hänellä on ollut bibo diagnoosi noin 2v. Minun pitäisi ojentaa lääkkeet hänelle joka ilta, että säännöllisesti söisi. Niin pitää kai alkaa tekemään. Hyvä, jos masennus on alkanut miehelläsi helpottaa.

Minä tutustuin komeaan ja mukavaan mieheen. Ei kertonut sairastavansa. Meillä on yhteisiä tuttuja, kukaan ei kertonut että hän sairastaa. Ihmettelin, kun hänestä ei ollut kuulunut moneen päivään mitään. Soitin, laitoin viestiä, ei mitään. Kunnes kuulin, että hän oli saattanut itsensä narun jatkoksi. Sitten alkoi kyllä tutut kertomaan, että hänellä oli tämä sairaus. Tuntuu aivan hirvittävältä. Miksi en huomannut mitään?

Voi, kamalaa..Ei ollut mitenkään sinun vikasi. Hänelle oli varmaankin iskenyt masennusjakso rankasti päälle. Sitä ei aina päälle päin näe, varsinkin, jos oli ehkä maaninen tavatessaan sinut? Minun mieheni on joskus vuosia sitten yrittänyt itsemurhaa auton pakokaasulla,heräsi kuin ihmeen kaupalla ja sai aivo-infarktin, mistä kyllä toipui. Emme silloin vielä tunteneet. Hän on minullekkin uhkaillut monesti tekevänsä itsemurhan. Minunkin mieheni osaa hyvin esittää ulospäin jotain muuta, vaikka olisi sisimmässään masentunut, on kyllä silloin monesti vihainen ja aggressiivinen, tai sitten eristäytyy.

Hei!

Ajattelin kirjoittaa tänne ja kysyä mielipiteitä ja neuvoja. Epäilen, että avomiehelläni saattaisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Tänä aikana mieheni on ollut välillä masentunut. Viime keväänä kävi psykologilla puhumassa masennuksesa ja ahdistuksesta, mutta vain puhumassa, mitään lääkkeitä ei määrätty. Ei myöskään ollut täysin samalla aaltopituudella psykologin kanssa. Viimeisen kahden vuoden aikana ja edelleen mieheni mielialat vaihtelevat nopeastikin, on joko todella hyvällä tuulella, huomaavainen, kiltti, kaikinpuolin todella ihana mies, tai sitten masenunut, ahdistunut, näköalaton ja toivoton. Noihin masennuspäiviin/kausiin liittyy myös vahvasti syytteleminen, johon olen nyt toden teolla herännyt. Mieheni syyttää minua siitä, että ostamamme asunto ei ollutkaan hyvä, ja minun tulisi joko remontoida se oikeanlaiseksi tai myydä se. Ja nimenomaan minun yksin, hän on tilanteeseen syytön. Hän on sanonut monille tutuillemme, että minä huijasin hänet ostamaan asuntomme, vaikka minun mielestämme päätös oli yhteinen.

Huomaan, että olen alkanut pikkuhiljaa uskoa mieheni syytöksiin, ja olenkin välillä jo ottanut myyntikuvat asunnostamme ja välillä taas (miehen senhetkisen mielipiteen mukaan) etsinyt remonttitietoa ja -tarvikkeita. Nyt on kuitenkin mitta alkanut täyttymään. En enää haluaisi edes tulla töistä kotiin kiukuttelevan miehen luo. En jaksa enää pelätä joka päivä, millä tuulella hän tänään tulee töistä kotiin. Ero on ollut viime aikoina monesti mielessä. Kuitenkin edelleen jostain syystä haluaisin yrittää, ja ajattelen että jossain siellä ilkeyden alla on se ihana mies, johon aikoinaan rakastuin.

Halusin kai kysyä, mitä mieltä olette? Voisiko kyseessä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö vai "vain" tavallinen masennus? Mistä hakea apua, mistä aloittaa? En usko, että kukaan pelkän asunnon takia noin masentuisi, joten taustalla täytyy olla muutakin. En myöskään usko että asunnon vaihto hänelle mieleiseen ratkaisi tilannetta pidemmän päälle.

Kiitos jos joku vastaa, tai jaksaa tämän sepustukseni lukea. Helpotti jo vähän, kun sai tänne avautua.

Varaa itse aika psykologille. Miettikää näitä asioita siellä. Jos vielä tuntuu että jaksat jatkaa elämää hänen kanssaan, varaa uusi aika miehellesi tälle samalle psykologille. Silloin hänellä on miehestäsi "taustatietoja" joita miehesi itse ei osaa kertoa. Vaihtoehtoisesti, varaa aika miehellesi uudelle psykologille, mene mukaan ja kerro paikanpäällä nämä taustatiedot joita miehesi ei osaa itsestään kertoa. Ne on asioita joita hän ei välttämättä itse edes huomaa, esim. mielialavaihtelut ja mitä niiden aikana tapahtuu.

Koita jaksaa, tai jätä elämäsi itsesi parantamiselle.

Keväällä 2017 kustannusosakeyhtiö Reuna julkaisee Marjo Ojalammin kirjoittaman kirjan: Elävän leski - Kun psykoosi hautaa rakastetun. Teos perustuu kirjoittajan lähes kymmenen vuoden päiväkirjoihin, joita hän kirjoitti puolisonsa pahimpina depressio ja maanisina kausina.
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriön sairastuneet ovat jo kirjoittaneet useita kirjoja kokemuksistaan, mutta heidän kumppaninsa ei vielä tietääkseni yhtäkään, joten odotan innolla tätä kirjaa. Vaikka tietenkin jokaisen kokemus on omanlaisensa, yhteisiä piirteitä varmasti löytyy. Kirjat ja muu vertaistuki on mainioita läheisen selviytymisessä.

Kommentoin nyt tähän vanhaan ketjuun omia kokemuksia. 4 vuotta olen bipo miehen kanssa ollut ja puoli vuotta sitten muutettiin yhteen. Ennen nähtiin vain sillointällöin joten näiden jaksojen kestäminen oli helpompaa niinkuin poissa silmistä poissa mielestä. Tällä hetkellä miehelläni on sekamuotoinen jakso käynnissä ja on minulle henkisesti erittäin raskasta, hänen osaltaan jatkuvia harhaluuloja, masennusta ja maniaa sekaisin. Seksi haluja ei hänellä ole ainakaan minun kanssani, hakuhistoriassa kyllä pornotähtien nimiä haettuna. Silloin seksiä on kun minä teen aloitteen, mutta on sekin vaan sellaista, että toisesta huomaa, että ei ole yhtään mukana. Itse tarvitsen läheisyyttä, mutta sitäkään ei ole ellen vaan itse mene siihen kainaloon makaamaan, halaan ja pussaan ja lohdutan, iloitsen hänen asioistaan, mutta se halikaan ei tunnu halilta vaan se tuntuu vaan kylmältä…Olen epäillyt (tai hän on saanut minut epäilemään) omaa mielenterveyttäni, tuntuu kuin olisin hullu ja vaativa kun haluan läheisyyttä, seksiä tai keskusteluita. Olen onnellinen kuitenkin, että hän puhuu minulle tuntemuksistaan, mutta tällä hetkellä olo on kuin olisin vain kämppis ja terapeutti, sillä kiitos minun huolenpidostani on vaan yhtäkkinen tiuskimisen ja syyttely. Mikä saa minut jäämään on se, että tiedän kuitenkin, että se mies on vielä siellä johon rakastuin, hellä, kiltti ja huolehtivainen. Alkaa vaan olla voimat todella lopussa ja kärsin itse keskivaikeasta masennuksesta, joten nämä asiat tuntuvat extra raskailta. Onneksi lupasi nyt soittaa lääkäriin ja hankkia lääkityksen, toivon vain saavani mieheni takaisin enkä kokea jatkuvaa vihaa ja sääliä ja omanarvon puutetta. Yritän myös olla kärsivällinen ja koen syyllisyyttä, että en voi vain hymyillä ja olla normaalisti tämän tiuskimisen jälkeen, sillä anteeksi pyyntöä on turha odottaa, ehkä muutaman kuukauden päästä taas kun mieli on tasaantunut hänellä. Mietin mihin meninkään sotkeutumaan, mutta samaan aikaan yritän ymmärtää, että se ei ole hänen vikansa.

N 31

Kaikki ihmiset on tavalla tai toisella sairaita, jopa ne poliisit, lääkärit ja kansanedustajat. Kannattaa vain katsella päältä ja valita sellainen jonka kanssa jaksaa niin kauan kunnes itse taas muuttuu ja ei halua tuota vanhaa heilaa!