Aihe

hei täällä kakssuuntasen puoliso....

uninuhru

hei löytyykö täältä muitakin kakssuuntasen kumppaneita????? nyt olisin vertaitukea vailla, enkä tiedä mistä sitä löytää....

85

3682

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • yks läheinen

      Ainakin mielenterveysyhdistykset tarjoavat erilaisia ryhmiä... täällä taitaa olla enimmäkseen " kaksisuuntaisten uhreja" joilta ei saa kyllä kummoista vertaistukea.

      Itse en ole kaksisuuntaista sairastavan kumppani mutta muu läheinen kylläkin.

      On myös bipolaari keskustelu ryhmiä netissä, tosin ovat aikas hiljaisia siks en laita edes linkkejä.

      • 13+19

        Onko kellään kokemuksia sellasesta lekurista kun arvilommi?


    • wwwilma

      Täällä olis eräs kakssuuntasen avopuoliso :) olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia, milläista elämä on bipoa sairastavan ihmisen kanssa.

      • näin meillä

        Aviossa 28 vuotta, molemmat vielä alta viisikymppisiä ja kaksi aikuista lasta sekä eka lapsenlapsi syntyi tänä vuonna, siinä taustani. Miehellä alkoi 2008 keväällä aikamoinen vauhtikausi, hurjia ylinopeuksia(aina ennen tarkka nopeusrajoitusten noudattamisesta) kuntoilu meni ihan älyttömyyksiin, yöunet jäi muutamaan tuntiin, seksihaluja vaikka muille jakaa, ilmeni valehtelua ja kärysi pettämisestä.

        Olin eroamassa, mutta mieheni ylipuhui minut, lupaamalla haketua hoitoon, minkä sitten tekikin. Mies putosi masennukseen, tuli välinpitämättömyyttä, tunnekylmyyttä, päättämättömyyttä. Aluksi miestäni hoidettiin keskivaikeana masennuksena, mutta aika pian diagnoosi tarkentui ja todettiin biboksi. Mieheni pyynnöstä sain myös keskustella psykiatrin kanssa mieheni sairaudesta. Mies kävi tiivit jaksot pykiatrin vastaanotolla ja vielä useammin psykologin juttusilla ja sai lääkityksen.

        Itse läpi kävin pettämistä sekä miehen sairastumista, kyllä se välillä ihan helvettiä oli, yhtään kaunistelematta. Pikkuhiljaa, se vieras mies meiltä katosi ja tilalle tuli se oma rakas, suoraselkäinen, hellä ja huomaavainen mies. Ero oli usein todella lähellä, mutta aina sitä jotenkin selvittiin eteenpäin. Koskaan, ei milloinkaan mieheni minua olisi minua pettänyt, jos ei olisi sairastunut. Niin paljon miehessäni on kuitenkin munaa, että sen eron olisi ottanut eikä olisi mitään säätänyt selkäni takana.

        Nyt, on tasaista hyvää arkea. Välillä tuntuu, että mieheni yrittää kovasti paikata sitä, mitä tuli rikottua maniassa. Surettaa, miten paljon hän kokee syyllisyyttä tapahtuneesta... Säännöllinen elämän rytmi on erittäin tärkeä ja siitä hän pitää hyvin kiinni. Tiedän, että hänen täytyy hyvin paljon rakastaa minua, vaikka ne tunteet välillä hukassa ovat olleet. Bibona hänen olisi ollut huomattavasti helpompi lähteä kuin jäädä, mutta pysyi silti.

        Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, enkä sitä murehdi liikoja. Itselleni tulee kyyneleet silmiin, kun seuraan miten lapsenlapsesta on tullut silmäterä, hellii ja huolehtii niin kuin aikanaan omista lapsistaan. Ei se olisi ollut mahdollista vuonna 2008...


      • upeaa
        näin meillä kirjoitti:

        Aviossa 28 vuotta, molemmat vielä alta viisikymppisiä ja kaksi aikuista lasta sekä eka lapsenlapsi syntyi tänä vuonna, siinä taustani. Miehellä alkoi 2008 keväällä aikamoinen vauhtikausi, hurjia ylinopeuksia(aina ennen tarkka nopeusrajoitusten noudattamisesta) kuntoilu meni ihan älyttömyyksiin, yöunet jäi muutamaan tuntiin, seksihaluja vaikka muille jakaa, ilmeni valehtelua ja kärysi pettämisestä.

        Olin eroamassa, mutta mieheni ylipuhui minut, lupaamalla haketua hoitoon, minkä sitten tekikin. Mies putosi masennukseen, tuli välinpitämättömyyttä, tunnekylmyyttä, päättämättömyyttä. Aluksi miestäni hoidettiin keskivaikeana masennuksena, mutta aika pian diagnoosi tarkentui ja todettiin biboksi. Mieheni pyynnöstä sain myös keskustella psykiatrin kanssa mieheni sairaudesta. Mies kävi tiivit jaksot pykiatrin vastaanotolla ja vielä useammin psykologin juttusilla ja sai lääkityksen.

        Itse läpi kävin pettämistä sekä miehen sairastumista, kyllä se välillä ihan helvettiä oli, yhtään kaunistelematta. Pikkuhiljaa, se vieras mies meiltä katosi ja tilalle tuli se oma rakas, suoraselkäinen, hellä ja huomaavainen mies. Ero oli usein todella lähellä, mutta aina sitä jotenkin selvittiin eteenpäin. Koskaan, ei milloinkaan mieheni minua olisi minua pettänyt, jos ei olisi sairastunut. Niin paljon miehessäni on kuitenkin munaa, että sen eron olisi ottanut eikä olisi mitään säätänyt selkäni takana.

        Nyt, on tasaista hyvää arkea. Välillä tuntuu, että mieheni yrittää kovasti paikata sitä, mitä tuli rikottua maniassa. Surettaa, miten paljon hän kokee syyllisyyttä tapahtuneesta... Säännöllinen elämän rytmi on erittäin tärkeä ja siitä hän pitää hyvin kiinni. Tiedän, että hänen täytyy hyvin paljon rakastaa minua, vaikka ne tunteet välillä hukassa ovat olleet. Bibona hänen olisi ollut huomattavasti helpompi lähteä kuin jäädä, mutta pysyi silti.

        Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, enkä sitä murehdi liikoja. Itselleni tulee kyyneleet silmiin, kun seuraan miten lapsenlapsesta on tullut silmäterä, hellii ja huolehtii niin kuin aikanaan omista lapsistaan. Ei se olisi ollut mahdollista vuonna 2008...

        Todella hieno ja puhutteleva kirjoitus. Tästä pitäisi kaikkien ottaa oppia eikä turhia ruikuttaa:-)


    • kjl

      Olen tässä tilanteessa. Ottaa voimille, kun tuntuu ettei voi koskaan olla varma mistään. Nyt kumppanilla on sentään vihdoin toimiva lääkitys, joka on pitänyt maniat kurissa. Sivuoireena lääkitys on tosin vienyt häneltä seksihalut lähes kokonaan, että ojasta allikkoon.

      • näin meillä

        Totta, niin totta! Toisinaan saa kyllä repiä sitä voimaa jostain, että selvitään. Tunnistan "oireet". Koettu on nekin. Eipä sitä muut ymmärrä, kuin ne jotka näiden asioiden kanssa päivittäin tahivat enemmän tai vähemmän päivästä riippuen.


      • näin meillä

        Lueskelin vastauksia, joita on tullut ja ilmeisesti tämän seksihalujen kadottamisen- ongelman kansssakaan, emme me bibon puolisot ole yksin. Niin monimuotoisia voivat ongelmat olla, mitä bibous tuo mukanaan.

        Kyllä, sitä enemmän ja vähemmän on kuin Liisa ihmemaassa, ihmetellen ja kummstellen, kooten palasia ja murusia jaksaakseen eteenpäin. Tosin, ainakin miehessäni on niin paljon hyvää, että sekin osaltaan auttaa jaksamaan.

        Olisi mukava kuulla miten olette tämän haluttomuuden kanssa menetelleet? Miten kauan on kestänyt? Itselleni oli kova paikka miehen haluttomuus, kun itse oli juuri saanut miehen pettämisen jälkeen päänsä jotenkin kursittua, niin sitten lääkkeet veivät seksihalut samoin masennus sekä pettämisestä seuranut syyllisyys.

        Tällä hetkellä mennään niin, että seksiä on silloin tällöin, läheisyyttä, hellimistä ja halailua sitäkin enemmän, se oli sellaista, mistä en suostu tinkimään ja se on mennyt miehelle "perille". Aluksi heiman väkinäisesti, mutta mies huomasi, miten tärkeää läheisyys minulle on, niin siitä tuli spontaanimpaa ja nyt huomaan, että mieskin ilahtuu suukosta ja halailusta. Tosin korostan usein ettei tarkoitus ole vonkata, ettei mene syyllistämiseksi. Syyllistämistä olen varonut, mutta hyvin helposti mies kokee sen syyllistämiseksi, jos otan asian esille. Joten siinäkin suhteessa asia on hakala.

        Toki olen mielissäni tästä tilanteesta, mutta seksi kuitenkin kuuluu parisuhteeseen ja sillä on oma merkityksensä.


      • Tuiskutuuli
        näin meillä kirjoitti:

        Lueskelin vastauksia, joita on tullut ja ilmeisesti tämän seksihalujen kadottamisen- ongelman kansssakaan, emme me bibon puolisot ole yksin. Niin monimuotoisia voivat ongelmat olla, mitä bibous tuo mukanaan.

        Kyllä, sitä enemmän ja vähemmän on kuin Liisa ihmemaassa, ihmetellen ja kummstellen, kooten palasia ja murusia jaksaakseen eteenpäin. Tosin, ainakin miehessäni on niin paljon hyvää, että sekin osaltaan auttaa jaksamaan.

        Olisi mukava kuulla miten olette tämän haluttomuuden kanssa menetelleet? Miten kauan on kestänyt? Itselleni oli kova paikka miehen haluttomuus, kun itse oli juuri saanut miehen pettämisen jälkeen päänsä jotenkin kursittua, niin sitten lääkkeet veivät seksihalut samoin masennus sekä pettämisestä seuranut syyllisyys.

        Tällä hetkellä mennään niin, että seksiä on silloin tällöin, läheisyyttä, hellimistä ja halailua sitäkin enemmän, se oli sellaista, mistä en suostu tinkimään ja se on mennyt miehelle "perille". Aluksi heiman väkinäisesti, mutta mies huomasi, miten tärkeää läheisyys minulle on, niin siitä tuli spontaanimpaa ja nyt huomaan, että mieskin ilahtuu suukosta ja halailusta. Tosin korostan usein ettei tarkoitus ole vonkata, ettei mene syyllistämiseksi. Syyllistämistä olen varonut, mutta hyvin helposti mies kokee sen syyllistämiseksi, jos otan asian esille. Joten siinäkin suhteessa asia on hakala.

        Toki olen mielissäni tästä tilanteesta, mutta seksi kuitenkin kuuluu parisuhteeseen ja sillä on oma merkityksensä.

        Lääkärille kannattaa sanoa, että haluaa sellaiset lääkkeet, jotka eivät vie halua ja kykyä. Niitä on olemassa, mutta eivät usein ehkä ole lääkärin valikoimassa ensimmäisenä.

        Mulla esim. vaihdettiin masennuslääke Voxraan, jolla ei ole vaikutusta seksiin. Aiempi sisälsi fluoksitiinia (Seronil), joka teki täysin tunnottomaksi ja haluttomaksi.

        Ketipinorin olen omin päin hiljalleen laskenut niin alas kuin mahdollista, jotta se ei väsytä liikaa ja sitä kautta vaimenna tarpeita.


    • pippuri

      Täällä ja yks bibon puoliso. Elämä on yhtä vuoristorataa. kjl tuo on niin tuttua.
      Koitetaan vaan porskuttaa eteenpäin.

    • hermo riekale

      Minä olen myös. Mikä on tuo lääkitys, joka vie
      seksihalut? Onko muita pahoja vaikutuksia ?

      • Buenos Aires

        Samoin kiinnostaisi kuulla, minkä niminen lääke on kyseessä.


      • kaksisuuntaa
        Buenos Aires kirjoitti:

        Samoin kiinnostaisi kuulla, minkä niminen lääke on kyseessä.

        Itse olen kaksisuuntainen mies ja söin suurta annosta Ketipinoria. Siitä seurasi aikoinaan sellainen yli vuoden kestänyt selibaatti kun en ollut yhtään kiinnostunut.

        Ei nyt tuota lääkettä kannata välttämättä leimata, sillä ne vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin ja myös annoksen suuruus vaikuttaa paljon. Semmoinen yli 800 mg Ketipinoria illassa vei minulta seksihalut kokonaankin paikoin, mutta nyt kun on "vain" 300 mg, niin ei ole siitä mitään ongelmaa siinä suhteessa.

        Lähinnä ongelma tuntuu olevan noissa se, että ton tyyppisiä lääkkeitä herkästi syötetään suuria annoksia "varmuuden vuoksi" jos on yhtään "kovempaa sairaustaustaa" (minulla esim. psykoottisuutta) ja ne sitten sivuvaikutusten kautta häiritsevät elämää mahdollisesti paljonkin. Julkisella puolella voivat olla kovin nihkeitä etsimään sitä vähintä haittaa aiheuttavaa lääkettä, jos vaan löytyy jokin toimiva, joten pitää olla itsepintainen ja oma-aloitteinen, jos haluaa niihin akuuttivaiheen jälkeen vaikuttaa.


    • Miten selviän?

      Heips!
      Seurustelen erään todella äärimmäisyyteen menevän herrasmiehen kanssa, mutta suhde on yhtä vuoristorataa. Kun menoa ja vauhtia riittää ja alkoholi maistuu, minä tipun kelkasta pois. Tämän jälkeen ollaan hiljaa hissukseen ns. normaalia arkipäivää, kunnes taas päättömästi vauhtiin. Pelkään, että mies pettää minua, mutta hän väittää toista. Ja kaikki, mitä tekee menovaiheessa, johtuu kuulemma minusta. On ylpeä, itseriittoinen, röyhkeä jne, muuten kohtelias, lempeä, liiankin kiltti. Jaksot vaihtelevat vähintään kuukausittain. Miteä minun pitäisi tehdä. Olen kerran ottanut sairauden puheeksi, mutta silloin vasta myrsky nousi. Minähän se mielenvikainen olen...

    • katjusha7676

      Joko yrität saada hänet hoitoon tai sitten on pakko erota, koska kulutat tuolla tavoin itsesi loppuun. Itse olen myöskin bipo, mutta olin avoliitossa hoitamattoman bipon kanssa ja se traumatisoi minut pahasti. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, ja henkinen jaksaminen loppuu. Älä päästä itseäsi siihen pisteeseen. Yritä puhua hänelle silloin, kun hän on ns. normaalissa tilassa. Sano suoraan, että lähdet lätkimään, jos hän ei tee asioille mitään. Äläkä päästä tilannetta siihen, että hän jättää sinut varoittamatta toisen naisen vuoksi. Niin ei tietenkään välttämättä käy, mutta meille useille on käynyt, jos paha mania vie miehen mennessään. Voimia!

    • ankisliv

      Avopuolisollani on todettu bibo noin 7 vuotta sitten. Me tapasimme 5 vuotta sitten. Olemme kihloissa, rakennettu talo ja neli jalkainen karva pallo.

      Elämämme/elämäni on yhtä vuoristorataa. Välillä en käsitä miten menin tähän vuoristorataan, vaikka tiesin mikä sairaus miehelläni oli. Jotenkin olin vaan niin naiivi ja tavallaan uskoin pystyväni parantamaan hänet. En silloin tiennyt sairaudesta kaiken sen minkä tiedän tänään.

      Juuri nyt on menossa huono kausi. En ole itsessäni aikaisemmin syksyisin ja talvisin huomannut suurempia muutoksia, mutta tänä vuonna on ollut yhtä helvettiä. Juuri tänään on sellainen päivä kun voisin huutaa ja raivota kun koko kroppa tärisee vihasta.

      Huonot päivät meillä tarkoittaa zombie maista välinpitämättömyyttää ja makaamista. Syytä makaamiselle ja nukkumiselle ei ole, ennen kuin vihdoin viimein saan hänet ylös sängynpohjalta ja hän alkaa puhumaan ja kertomaan mikä painaa.

      Lääkkeinä tällä hetkellä Cymbalta 60mg (viikko sitten laskettu 90mg'sta, koska tunsi itsensä tunteettomaksi eikä seksihaluja ole ollut kuukausiin)
      Lisäksi on Lito ja yöksi Doxal.
      Aloitti viime vuonna elokuussa sähköshokki (ETC) hoidot. Toimivat hienosti meillä 5 kerran sarjoissa, noin joka toinen kuukausi otettuina. Nyt valitettavasti psykiatri vaihtui TK:ssa ja nykyinen psykiatri ei halua näitä enään antaa niin usein kuin aikaisemmin. Kunpa ymmärtisivät mitä sellainen "uutinen" tarkoittaa minulle täällä kotona...

      Ihana saada kertoa.

    • pipulina:)

      Hei ankisliv! Olen bipon puoliso 20v jo. Todella kiinnostaa tuo sähköhoito!!!! Kerro heti lisää! Miehelläni (meillä) ongelma kun ei löydy sopivaa lääkitystä. Maniat pahenee vuosivuodelta. Diagnoosi 10v sitten. Mutta bipoillu jo 10v ennen diagnoosia, ainaskin. Itse sitä meltä että alle 20v jo hypomaanisia kausia selkeesti ollut.
      Kyllä lääkkeet jonkin verran auttaa, varsinkin alussa ja sitten teho hiipuu. Nyt seroguel maksimi annoksina ja mieli heittelee miten sattuu kuiteskin.
      Pahinta tässä sairaudessa perheen kannalta meillä on ollut juuri agressiivisuus, viha, riidanhalu, syyttely ja syytökset, tunnekylmyys, liioittelu joka asiassa, ja se että on todella yksin kun mania iskee voimalla se on niiin raskasta. Silloin minä olen syy ihan kaikkeen ja hänellä EI TOD ole maniaa vaan mulla on! `sinä sinä sinä..` Ounou sellasta se on kertakerran jälkeen.
      Aikaisemmin hän petti paljon naisten kanssa ja käyttäytyi holtittomasti seksin suhteen. Mutta ei ole koskaan ollut jättämässä minua. Päinvastoin.
      On hyviäkin aikoja olemassa ja silloin ollaan sovittu säännöt mite toimitaan kun mania iskee.

    • ankisliv

      Hei pipulina! Kiva kuulla että pystyy elämään yhdessä myös sinun tilanteessa. Meillä ei mania kausia kovin usein eikä ne silloinkaan ole mitään kovin pahoja. Tai sitten elämme jonkinlaisessa mania vaiheessa koko ajan, kun mieliala heittelee miten sattuu.
      ETC hoidot tuli mukaan kun uusia lääkkeitä ei enään ollut. Joka lääkkeen vaihdon jälkeen meni pari viikkoa ennen kuin huomasi muutosta parempaan. Sitten oltiin onnessamme vielä n 3 viikkoa jonka jälkeen oli syöksylaskua.
      Olin netistä lukenut ETC hoidoista ja mieheni innostui niistä. Olin kuitenkin kovasti niitä vastaan, sillä sivuvaikutuksena on muistin menetystä. Kun lopulta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi, psykiatri suostui niitä antamaan.
      Hoito mieheni kohdalla menee näin:
      Aamulla kl 8 mielenterveys vastaanotolle. Verenpaine mittausta jonka jälkeen leikkaus osastolle. Siellä annetaan tarvittaessa rauhoittavia ja sen päälle nukuts. Nukutus on ainakin mieheni kohdalla vain pari minuttia.
      Sähköä antaessa potilas saa epilepsia kohtauksen. Kohtauksen on kestettävä vähintään 10 sek jotta hoitoa voidaan sanoa onnistuneeksi.
      Kun potilas on herännyt hän palaa takaisin vastaanotolle. Kello 14 puhuttuaan psykiatrin kanssa hän saa lähteä kotia. Autoa ei saa ajaa!
      Ainakin oma ukko on todella energinen loppu päivän, ihan kuin olisi ylikierroksilla samalla kun pää on hieman sekaisin, eivätkä kaikki edellisen päivän tapahtumat ole täysin tiedossa. Muisti häiriöt menevät kuitenkin ohi jo seuraavana päivänä.
      Muistihäiriöt joita itse pelkäsin eniten koko hoidossa olivat sittenkin ne parhaimmat puolet. Ennen mieheni ei päässyt sängystä sen takia että oli jäänyt miettimään jotain asiaa joki oli sattunut jo vuosia sitten. Nyt hän ei enään muista niitä asioita sillä tavalla että ne ahdistaisivat häntä. Hän itse sanoo "että ne jäivät ensimmäisen hoidon jälkeen leikkaushuoneeseen nukutuksen mukana".
      Aito energisyys, innostus ja onnellisuus näkyy vasta n. parin viikon kuluttua hoito sarjan päätyttyä. Hoito sarja menee niin, että 1. maanantai, 2 torstai, 3 tiistai, 4 perjantai, 5 maanantai. 12 hoitoa per sarja on kuulemma maksimi, ainakin meidän tk:lla.
      Yksi hoito kuukaudessa ei toiminut meillä, päättyi siihen että sain viedä hänet viikoksi osastolle etsimään elämän kipinää.
      Suosittelen hoitoa kaikille! Pienet muistihäiriöt lähi päivinä hoidon jälkeen on niin pieni ongelma kun vertaa siihen minkälaista meidän kaikkien läheisten elämä muuten on. Meille kaikille se rauhan nobeli kuuluu...
      Tulihan tästäkin päivästä taas vähän parempi.

      • ankisliv

        Lisäyksenä vielä, että hoitoja aloittaessa psykiatri sanoi että joillekin potilaille riittää se yksi hoito sarja jonka jälkeen voivat olla vuosia vain lääkityksellä. Mutta, kuten miehelläni, jos aikaisemmin on ollut vaikeaa löytää sopivaa lääkettä tarvitaan useampi hoito sarja.


    • Mä vain

      Heippa, meitsi on ja olen aivan finaalissa..
      Nyt jokin ihmevaihe menossa..

    • ankisliv

      Mä vain: niin olin minäkin eilen aamuna. Etsin netistä mitä rupeen tekeen talon kanssa jos pakkaan laukkuni. Jotenkin jouduin tälle sivulle ja sai hetken lukea muiden elämästä ja kertoa omastaan, niin johan helpotti.
      Kerro sinäkin missä menette, varmaan löytyy joku joka voi helpottaa sinunkin oloa!

    • pipulina:):)

      Tattis tosta sähköhoitokokemuksesta. Olen jo aiemmin aikoinaan kuullut siitä, päässyt vain unholaan. Katsotaan mitä ovat mieltä täällä pikku kaupungissa lekurit siitä.
      Tossa aiemmin kun kerroin näistä seksi jutuista niin ne ovat selvitetty terapian ja kaiken muun mahdolisen keinoin.. Enkä ole myöskään antanut mennä pelkästään sairauden piikkiin niitä juttuja. Kuka tietää ehkä `terveenäkin`olisi toiminut samoin.
      Meillä ei toimi sairauteen vetominen enää pätkääkään kun hönöillään.
      Itsekin ihmettelen usein että mitä HELV...mä teen tässä suhteessa, karkuuuuun ja äkkiä!! :) MUt joteskin sitä tarraa niihin hyviin hetkiin, kyllä viihdytäänkin yhdessä mutta kyllä myös inhotaan vihataan ällötäänkin..
      En tiedä miten kauan tässä olen, millon tulee vika tikki. Olin noin 6v sitten eroamassa todenteolla, silloin tuli muutos bipon asenteeseen ja lupautui sitoutumaan kaikkinensa että tauti pysyisi hallinnassa. Koen kyllä usein itseni omaishoitajaksi. Valtava määrä on PITÄNYT hakea ja löytää itse tietoa ihan kaikesta. Puolisollani on ykköstyypin bipo. Sen vielä sanon kaikille bipoa sairastava voi vaikuttaa sairauteensa jos haluaa ja myöntää sairautensa ja uskoo läheistänsä.

    • neppiskeppis

      Ei se nyt aina ole ihan noin yksinkertaista. Entäs jos läheiset kieltää sairauden, niin kuin minun tapauksessani? Eikä lääkäri määrää oikeita lääkkeitä ja muutenkin vähättelee kaikkia oireita. Ei ole ihan helppoja asioita. Onneksi elän yksin, niin ei kenenkään tarvitse kestää mielialojani.

    • pipulina:O

      Moro Neppiskeppis! Ääkh annoinko kuvan että helppoa ollut :O Ei taatusti ole yksinkertaista koskaan.. Just tosta lääkäri ja lääke asiasta tarkoitin mm kun sanoin että pitänyt ottaa itse selvää ja hakea tietoa mahd paljon. Ei olisi mitään tullut muuten. Nytkin tuosta sähköhoidosta otetaan kaikki mahollinen selvää ennenkuin lääkärille/hoitajalle siitä puhutaan.
      Tosi kurjaa että sinulla on huono lääkäri, pitäs osata olla niin vaativa että saa oikenlaista kohtelua ja hoitoa, olen oppinut huomaamaan.
      On varmasti rankkaa ilman läheisten tukea. Miksiköhän kieltävät asian? Onko sinulla muita sukulaisia joilla sama diagnoosi? Useinhan tämä kulkee suvussa väkevästi. Miehenikin suvussa tämä on tabu vaikka siellä usea tapaus. Siitä ei vaan puhuta, huooohhh.. en käsitä. Eihän sitä kaikille tarvitse toitottaa mutta kyllä tieto helpottaa, ja nuortenkin on hyvä tietää että tällainen riski on olemassa, geeneissä. Mekin jouduimme ihan alusta kaikki käymään läpi ja opettelemaan asiat vaikka mieheni kahdella sisaruksella oli jo diadgnoosit. Ei sanaakaan tullut apua. Minä aina kiusallanikin puhun asiasta ja kyselen vointeja kahvipöydässäkin :D siis sukulaisten kesken.

    • ankisliv

      Enpä tiedä seuraako kukaan tätä sivu enään, mutta tunnenpa vaan että Nyt on pakko päästää häyryjä!
      Torstaina mieheni kävi psykologilla. Ilmoitti haluavansa ETC-hoidon. Vastaus: Psykiatri antaa niitä taas 6 kuukauden päästä. Haluan vaihtaa lääkkeet niihin joita söin vuosia ja jotka silloin toimivat. Vastaus: Psykiatri on sitä mieltä, että jos tilanne jatkuu vielä kuukauden voimme sitten pohtia lääkkeiden vaihtoa.
      MITÄ HE*VETTIÄ?! 5kk takana huonoa olo, 3 kk lähes yhtä jaksoista helvettiä, MUTTA ODOTETAAN VIELÄ KUUKAUSI JA KATSOTAAN SITTEN?!?! Käry nousi päästä. Päätin odottaa viikonlopun yli jospa löytäisin syyn psykiatrin päätökselle. En löytänyt.

      Maanataina soitto mielenterveys vastaanotolle ja pyysi saada puhua psykiatrin kanssa. Ei onnistu - ei ota vastaan puheliuta. Pyysin psykologilla. Soita puoli 1 ja 1 välillä.
      Soitan puoli 1. En, psykologilla ei nyt ole aikaa, hän sittaa sinulle kello 2.
      Puoli 4 en kärsi enään odottaa, soitan sinne uudestaan. Valitettavasti psykologi ei kerkeä enään tänään soittaa. Pyydän sähköposti osoitetta, en saa. En kuitenkaan ole tyhmä, tiedänhän sentään hänen nimen ja missä hän on töissä. Niinpä etunimi.sukunimi@mhso.fi käyttöön. Vuodatin hänelle kaikki tunteeni ja kyseenalaistin päätöksen jonka psykiatri oli tehnyt. Heti perään soittaa psykologi. Kaikelle oli kuulemma lääketieteellinen syy, vaikka ei sen enempää osannut syita selittää. Kertoi että hänellä on psykiatrin kanssa palaveri keskviviikko aamuna, jonka jälkeen soittaa minulle.

      Keskiviikkona puoli 4 soitan ja pyydän puhu psykologin kanssa. Ei onnaa. Hän soittaa takaisin myöhemmin. Oli sähköpostini "ansiosta" varannut miehelleni aika psykiatrille ensi viikoksi. Lääkkeitä ei kuulemma edelleenkään vaihdeta. Kiitti ihan hirveesti! Kerroin että voi ensi viikkoon mennessä etsiä hoito paikan miehelleni, koska lähden itse sitä seuraavalla viikolla työmatkalle, enkä voi jättää häntä yksin kotia.

      Nyt olisi hakusessa yksityinen psykiatri, tai edes JOKU lääkäri jota kiinnostaisi edes 5 minutti kuunnella ja auttaa!!! Huom, psykiatri on tavannut mieheni 5 x 10min, psykologi 2 kertaa. Nämä ihmiset päättävät asioista jotka meillä tarkoittaa elämää tai kuolemaa. Eikö heitä tunnu kiinnostavan mikään. Viime tapaamisella psykiatri oli sitä mieltä että mieheni tulisi käydä päivittäin lenkillä. Vastasin, mutta kun hän ei pääse sängystä ylös edes! "Näyttäähän tuo tossa istuvan" sain vastaukseksi. Psykologin mielestä mieheni tulisi ottaa vastaan sairasloma paperit jotka hän hänelle haluaisi kirjoittaa - jotta hän voisi rauhassa maata kotona eikä tarvitse miettiä rahaa, kun sitähän tulee kotona maatessa siinä tapauksessa.
      MENEE JÄRKI!

      • Yksi vaimo

        Voi sua ja mua! Tiedän just miltä susta tuntuu! Läheisille tämä sairaus on yhtä helvettiä,kun apuahan tähän sairauteen ei meinaa löytää mistään!!! Olisinkin sanonut,että soita mielenterveystoimistoon,mutta niinhän olit tehnyt..

        Mieheni on sairastanut kaksisuuntaista jo vuosia. Ainoa keino miten apua voi saada,on jos puhuu itsetuhoajatuksista tai ylipäänsä pelosta mitä voi tapahtua!! Muistaa huomauttaa,että kuka ottaa vastuun kuolemantapauksessa jos hoitoon ei kerran pääse?! Ehkä vähän liioitellen (jos ei muu auta). Ehkäpä tämä sairaus on hoitohenkilökunnallekkin vaikea..en tiedä, mutta kyllä tässä sairastuu itsekkin. Onko miehesi muuten valmis lähtemään sairaalahoitoon, siis suostuuko?

        Mieheni on viimeisimmän maniajakson jälkeen ( kesti 4,5 kk) ollut masentunut PAHASTI kohta 9kk!!!!! Makaa tai istuu, ei puhu, ei osallistu mihinkään. Juuri ja juuri käy väkisin töissä. Minua ei ole hänelle edes olemassa..Tähän sairauteenhan ei ole olemassa mitään ns. nopeaa vippaskonstia millä paranisi. Ja lääkkeiden vaihdot voi ehkä auttaa..mutta pitkällä aikajaksolla.

        Aika lailla olen itse toivoni menettänyt. Elän yksin tässä avioliitossa! Mutta mieheni ei suostu edes hakemaan enää apua! Eli jos miehesikin haluaa muutosta asioihin, sinnikkäästi yhteyttä sinne mielenterveystoimistoon ja vaatikaa apua!! Tiedän niin mitä elämäsi on..kovasti paljon voimia sinulle ja muista ettet voi elää vain miestäsi varten. Tuntui niin hurjalta,kun sanoit, "ettei voi jättää yksin.." Paitsi,että niinhän minäkin teen...:)


    • ankisliv

      Hei taas kaikille!
      Täällä alkaa näkyä hieman valoa tunnelin päässä taas.
      Tiistaina käytiin yksityisellä lääkärillä, siellä vierähti 2 tuntia. (Totesin tunnin jälkeen, että makso mitä makso, nyt vaikuttaa lupaavalta).
      Saimme Venlafaxin (Efexor) 250mg reseptin. Lääkäri oli todella miellyttävä ja miehenikin tuntui luottavan häneen. Lääkäri todellakin otti hänet tosissaan, eikä vähätellyt yhtäkään ongelmaa millään tavalla.
      Keskiviikolle olimme saaneet ajan tk:n psykiatrille.
      Yllättäen psykiatri otti nokkiinsa koska olimme menneet yksityiselle ennen kuin hän oli mielestään hoitanut mieheni valmiiksi. Milloinka hänellä oli tarkoitus alkaa hoitaan?
      No, tyrmäsi reseptin ja oli sitä mieltä että mieheni tulisi syödä 225mg venlafaxinia. Sitä onkin testattu noin 8 vuotta sitten, tuloksena zombie.
      Pitkän kädenväännön jälkeen psykiatri luovutti, mutta päätti että venlafaxinin, liton, thyroxinin ja doxalin rinnalle pistetään vielä ketipinor 3 x 25mg. Jo 1 x 25mg on ollut liikaa miehelleni ja seuraava päivä on mennyt täydessä tokkurassa, ihan kuin paha krapula. Tällaisia sivuvaikutuksia ketipinorilla ei kuulemma voinut olla. Onko muilla kokemuksia??
      No. Kotia lähettiin loppuenlopuksi ketipinor reseptillä ja sillä yritetään oikoa unirytmiä joka on mennyt ihan nurin näiden kuukausien aikana.

      Todellakin, ainoa keino saada apua on uhata vahingoittaa itseensä tms. Päätimme nyt, että psykologilla käydään tk:ssa, lääkkeet hoidetaan yksityisellä.

      Tämän paska kauden alussa päätin, että tämä sairaus ei voi hallita minun mielialaa ja sitä mitä minä teen. Välillä on ollut todella vapauttavaa aamulla lähteä töihin, katsoa kun toinen makaa samassa paikassa jossa se tulee olemaan kunnes tulen kotia takaisin, lukita ovet, hypätä autoon ja lähteä muualle. Olen jopa aloittanut uudestaan harrastuksia joita jätin ennen, kun oli huono omatunto lähteä ja jättää toinen.

      "Jättää sitä yksin" josta kirjoitin aikaisemmin. Tarkoitin ehkä lähinnä sitä, että minun on vaikeaa lähteä päiviksi pois kun tiedän että toinen voi huonosti. Tavallaan minulla on jonkin lainen kontrolli, kun tiedän että menen työpäivän jälkeen kotia, teen ruuan ja saan hänet sängystä ylös. Kun lähden päiviksi pois, ei ole ketään joka sitä patistaa ja pakottaa sängystä ylös. Silloin hänellä ei ole minkäänlaisia rutiineja. Ehkä kuulostaa sekavalta kun hetken olen sitä mieltä että en välitä, ja seuraava lause on jo että en pysty päästään irti. No, ehkä joku ymmärtää :) Nyt on ainakin parempi mieli :)

      • Yksi vaimo

        Moi! Hyvä,että pääsitte yksityiselle ja kiva kuulla,että oli onnistunut reissu. Ymmärsin täysin mitä tarkoitat "yksin jättämisellä". Tekstisi kuulostaa ihan siltä kuin olisin itse sen kirjoittanut.

        Mulla on käynyt samoin,että omat harrastukset jääneet. Menen töistä kotiin ja yritän saada mieheeni jotain eloa. Olen kotona kaikki illat,koska en raaski jättää sitä yksin makaamaan, mutta taidanpa yrittää aloittaa harrastukseni uudestaan..
        Kiitos ankisliv.


    • Mulle ketipinor

      tekee samanlaisen olon. Tai ainakin väsyttää ihan sairaasti ja olo on vaan ihan pihalla. En syö enää ja kokeiluksi jäi vaan. Mulla on masennus, ei kaksisuuntaista.

    • ;

      Minulle tosi raskasta on ollut se, että masennusjaksoina minä saan kyllä olla miehen tukena ja olen aina ollutkin. Mutta kun mania tulee, niin miestä ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka minulla menee tai olenko edes olemassa. Minulle miehen masennusta ei ole läheskään niin raskasta kestää kuin hänen maniaa. Nyt kun aurinko taas alkaa paista, niin taitaa mies lähteä lentoon. Ei ole enää köyhä eikä kipeä.

      • kuutamolla :)

        Meillä ja sama juttu.Mania jakso on aivan kamala.Pelkkää pilvissä eloa hänellä,aivan päättömiä takoja.Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu,olen hänelle ihan ilmaa,paitsi että jaksaa olla todella ilkeä minua ja perhettä kohtaan.Loukkaa ja vinoilee tosi julmalla tavalla.
        Vaan kun masennus kausi alkaa...ja sitä kestää,nyt esim mennyt yli vuosi jo.On hän aivan poissa kuviosta.Töissä käy jotenkin,makaa,syö ja käy tupakalla yhtenään.Seksi haluja ei ole yhtään.Ja perheelle ei läsnä milläänlailla.Vaikka välillä yrittää,kun oikeen patistan.Joskus tuntuu,että senkin tekee vain pakon edessä.Jaksamista on,kun yksin perhettä pyörittää,ja on lapselle äiti sekä isä..ja kaikkea siltä väliltä.Pitäisi ottaa itselleen aikaa..vaan todella hankalaa,kun lapsen vahdiksi hänestä ei ole.Kovaa tämä elämä on,kyllä sitä miettii aina.että miksi tähän kaikkeen suostuu...


      • 1hmettelija
        kuutamolla :) kirjoitti:

        Meillä ja sama juttu.Mania jakso on aivan kamala.Pelkkää pilvissä eloa hänellä,aivan päättömiä takoja.Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu,olen hänelle ihan ilmaa,paitsi että jaksaa olla todella ilkeä minua ja perhettä kohtaan.Loukkaa ja vinoilee tosi julmalla tavalla.
        Vaan kun masennus kausi alkaa...ja sitä kestää,nyt esim mennyt yli vuosi jo.On hän aivan poissa kuviosta.Töissä käy jotenkin,makaa,syö ja käy tupakalla yhtenään.Seksi haluja ei ole yhtään.Ja perheelle ei läsnä milläänlailla.Vaikka välillä yrittää,kun oikeen patistan.Joskus tuntuu,että senkin tekee vain pakon edessä.Jaksamista on,kun yksin perhettä pyörittää,ja on lapselle äiti sekä isä..ja kaikkea siltä väliltä.Pitäisi ottaa itselleen aikaa..vaan todella hankalaa,kun lapsen vahdiksi hänestä ei ole.Kovaa tämä elämä on,kyllä sitä miettii aina.että miksi tähän kaikkeen suostuu...

        Luettuani näitä kirjoituksia en voi ymmärtää, miten kukaan voi olla parisuhteessa bipon kanssa. Itse miellän parisuhteen nimenomaan kahden aikuisen, omista teoistaan täysin vastuussa olevan ihmisen suhteeksi. Jos toinen on tilassa, jossa hän ei ole vastuussa teoistaan, eli ns. sairaus puhuu, niin mielestäni kyseessä ei ole parisuhde, vaan hoivasuhde.

        Hoivasuhteita ihmisellä on useita elämässä, suhde lapsiin ja suhde vanhempiin, silloin kun he ovat vanhoja. Parisuhde on kuitenkin vain yhteen ihmiseen (tai pitäisi olla) ja siksi sen muuttuminen hoivasuhteeksi tuntuu kohtuuttomalta. Ymmärrän kyllä, että ihmiset sairastuvat monenlaisiinkin tauteihin elämässään, esim. syöpään. Mutta syöpäpotilaskin on vastuussa omista teoistaan, eikä voi kuitata pettämistä, järjetöntä rahankäyttöä tai tunnekylmyyttä sairaudellaan.


      • jannicaC
        1hmettelija kirjoitti:

        Luettuani näitä kirjoituksia en voi ymmärtää, miten kukaan voi olla parisuhteessa bipon kanssa. Itse miellän parisuhteen nimenomaan kahden aikuisen, omista teoistaan täysin vastuussa olevan ihmisen suhteeksi. Jos toinen on tilassa, jossa hän ei ole vastuussa teoistaan, eli ns. sairaus puhuu, niin mielestäni kyseessä ei ole parisuhde, vaan hoivasuhde.

        Hoivasuhteita ihmisellä on useita elämässä, suhde lapsiin ja suhde vanhempiin, silloin kun he ovat vanhoja. Parisuhde on kuitenkin vain yhteen ihmiseen (tai pitäisi olla) ja siksi sen muuttuminen hoivasuhteeksi tuntuu kohtuuttomalta. Ymmärrän kyllä, että ihmiset sairastuvat monenlaisiinkin tauteihin elämässään, esim. syöpään. Mutta syöpäpotilaskin on vastuussa omista teoistaan, eikä voi kuitata pettämistä, järjetöntä rahankäyttöä tai tunnekylmyyttä sairaudellaan.

        No periaatteessa ne voi kyllä kuitata sairaudella, koska sitä se sairaus tekee. Maaninen ihminen ei kykene itseään estämään, koska kuvittelee olevansa täysin terve. Tietenkin tuon manian jälkeen pitäisi vastuu kantaa ja korjata tekonsa jotenkin. Mutta ei se tuossa vaiheessa usein mikään hoivasuhde sentään ole. Monet maanikot menee omia menojaan. Masennuksessa se saattaa muuttuakin hoivasuhteeksi, mutta miksi niin monet siihen suostuvat? Sitä ihmettelen itsekin, vaikka bipo olenkin. Tuntuu, ettei kaikki bipot ota vastuuta sairaudestaan. Ja varsinkin jos on puoliso, joka passaa edestä ja takaa, niin se ei edes ole hyvä asia. Itse en halua missään nimessä, että puoliso hoivaisi minua. Olen aikuinen ihminen ja pidän huolen itsestäni.

        On silti väärin sanoa, ettet ymmärrä miksi joku on suhteessa kenenkään bipon kanssa. Ota huomioon, että meitä on erilaisia. Jos muutamat tyypit heittäytyvät toisen hoidettavaksi, niin se ei tarkoita, että me kaikki olisimme sellaisia. Itse en pura esim. masennustani toisiin ihmisiin. Sitä varten on olemassa psykiatrit, psyk.sairaanhoitajat, psykologit ja terapeutit. Masennuksista huolimatta olen aina väkisin hoitanut omat asiani, koska en koskaan kehtaisi jäädä toisten hoidettavaksi. Äläkä viitsi leimata meitä kaikkia joksikin toisten helmoissa roikkuviksi "lapsiksi", jotka tarvitsevat jatkuvasti huolenpitoa.

        Tavallaan olet kyllä kylmä ajatuksissasi. Mitäs jos puoliso halvaantuu tai jotain muuta? Etkö ole valmis pitämään hänestä huolta?


    • 1hmattelija

      Jos puoliso pettäisi, tuhoaisi talouden ja kohteisi huonosti, niin minä jättäisin hänet halvaantumisesta, syövästä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä huolimatta. Kyse on siitä, voiko sairaudella selittää parisuhdetta rikkovia tekoja? Jos käytös ei ole oman persoonallisuuden hallinnassa, niin eikö silloin ole kyse holhottavasta henkilöstä? Toisaalta taas, jos henkilö on itsellinen aikuinen, eli vastuussa teoistaan, niin miksi moista käytöstä tulisi sietää?

      Kirjoitin viestin vastaukseksi yllä oleviin kirjoituksiin, joissa kuvaillaan sitä, miten puoliso tukeutuu masennuksessa, mutta viittaa kintaalla ja on ilkeä maniassa. Sietäisinkö? Luultavasti en. "We teach people, how to treat us" (Dr. Phil) Jos tämä tekee minusta kylmän ihmisen, niin sitten olen kylmä ihminen.

      Siinä olet toki oikeasssa, että muutaman esimerkin perusteella ei voi tuomita kaikkia. Jos sairaus on hallinnassa ja em. käytöstä ei esiinny, niin sittenhän asiat ovat ok.

      • JannicaC

        Ihminen voi pettää ja tuhota talouden ilman kaksisuuntaista mielialahäiriötäkin. Tietenkin tuossa tapauksessa on suhteesta lähdettävä, jos bipo ei edes halua maniaan mitään hoitoa. Joillain on se ihme tapa, että haluavat olla maniassa. Itse pelkään jo hypomaniaakin, koska en halua olla tilassa, jossa en pysty ehkä kontrolloimaan itseäni. Ei kenenkään tarvitse katsella, jos toinen pettää koko aika tai on ilkeä eikä edes hae apua niihin asioihin. Kyllähän sillä sairaudella ne asiat pystyy selittämään, mutta kuinka kauan sitä pitäisi sitten kestää, jos toinen osapuoli ei halua hoitaa maniaa. Mielestäni tuollaiset tapaukset saattavat mennä sairauden taakse ja näin saavat kaikki tekemisensä anteeksi kerta toisensa jälkeen, kun kumppanit vain selittelevät niiden olevan sairauden aiheuttamaa. En minä ainakaan haluaisi kumppanilleni tuollaista elämää. En minäkään sietäisi sitä, että masennuksessa viedään toisen voimat ja tukeudutaan, kun taas maniassa ei kumppanilla ole merkitystä. Tosin sekin on sairauden tuoma asia monesti. Itse en halua edes masennuksessa tukeutua toiseen, koska en aio olla kenenkään riippakivenä. Puolisoni ei voi masennustani hoitaa millään tavalla.

        Onhan maaninen ihminen tavallaan holhottava, mutta ei kumppanin holhottava. Sehän tässä juuri mättää, ettei maanista ihmistä saada hoitoon, että mania saataisiin kuriin. Se olisi terveydenhuollon tehtävä. Ei kumppani voi olla mikään huolehtija. Olen itse huolentinut eksästäni useita vuosia ja se traumoineen pamautti päälle monen vuoden pahan masennuksen, joten kannattaa tosiaan miettiä sitä omaa jaksamistaan. Varsinkin jos on lapsia. Kenenkään lapsen ei tarvitse katsella ikuisuuksia epävakaata elämää, jossa toinen vanhemmista sekoilee jatkuvasti.

        Minua pisti silmään se fakta, että olin tällaisella kaksisuuntaisille tarkoitetussa oireidenhallintaryhmässä ja siellä toitotettiin koko aika läheisten vastuusta. Siis että läheisten pitäisi koko aika kytätä meidän mielialoja, kirjata niitä, ottaa yhteyttä lääkäriin, muistuttaa lääkkeistä yms. Niitä juttuja oli vaikka kuinka paljon. Minulla menisi hermo, jos joku läheinen alkaisi holhoamaan tuolla tavalla. Heillä on omakin elämä elettävänä. Valitettavasti vain niitäkin tapauksia löytyy, jotka laittavat toiset huolehtimaan kaikista asioistaan. Onko se sitten ihminen omaa luonnetta vai ei. Siihen en osaa vastata. Kamalaa kuitenkin.


    • ankisliv

      Tämän ketjun tarkoituksenahan ei ollut että tänne tullaan kertomaan mitä meidän bipo puolisoiden tulisi tehdä ja ei tulisi tehdä. Minua ei kiinnosta tietää jonkun mielipidettä siihen, kuinka hullu olen kun aikoinaan valitsin puolison joka sairastui bipoon. Jos haluan tulla tänne purkamaan meidän tämän hetkisestä tilannetta ja lukea siitä miten muilla menee, en todellakaan halua lukea kommentteja siitä miten hulluja nämä bipot ja niiden puolisot on. Puoli tutut ihmiset katsovat meitä jo tarpeeksi vinoon.
      Koittakaa nyt pitää ketju ensimmäisen viestin mukaisena.

    • Joukahainen_N

      Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Ei ole bipona kovin kivaa katsoa sellaista juttua, että kaikki olisimme niin huonoja ihmisiä, ettemme ansaitse rakkautta itsellemme. Kukaan meistä ei tätä hirveää sairautta valinnut. Typerää tulla tänne arvostelemaan. Miten yleensäkin jonkun toisen elämä kiinnostaa noin kamalan paljon. Jokainen pitäköön huolen omasta elämästään. Asioita voi myös ihmetellä ihan omassa päässään, eikä tulla tänne niitä laukomaan. Jokainen fiksu ihminen sen tajuaa. Voimia sinulle, Ankisliv!

    • vgvv

      Siis taas löyty yks tyyppi, jonka mielestä keskustelupalstalla ei pitäis keskustella. Ite sais vain olla ja valittaa, mutta muut ei sais sanoa sellaisia mielipiteitä, jotka ei itteä miellytä.

      Toi oli paras: "jokainen pitäköön huolen omasta elämästään". Kun lukee noita kertomuksia, niin tulee sellainen olo, että bipot nimenomaan EIVÄT pidä huolta omasta elämästään.

      No, mutta mitäpä se minua haittaisi. Teen kujhhten ehdotit. Viis veisaan muiden ongelmista ja sanon näkemiin!

      • Joukahainen_N

        Kyllä täällä saa keskustella. Asiallinen keskustelu on silti eri asia, kuin leimata kaikki bipot hirviöiksi ja haukkua meidät pystyyn. Tai haukkua bipon kanssa elävä ihminen hulluksi. En ole koskaan tällä palstalla valittanut, joten mihin mahdat vedota kirjoituksessasi? Minä ainakin pidän täysin huolen omasta elämästäni. Siksi en ymmärrä, että miksi joitain toisia kiinnostaa niin kauheasti kaikkien bipojen elämä tai niiden, jotka meidän kanssamme elävät. Ankisliv pyysi, että ketju jatkuu aloituksen mukaisena, joten miksi et kunnioita hänen pyyntöään? Taas piti väkisin tulla loukkaamaan jotain bipoa tänne. En tosiaan ymmärrä tuollaista toimintaa. Teki bipo tällä palstalla mitä tahansa, niin aina joku "terve" tulee ilkeilemään. Voi sitten miettiä, että kuka se hirviö olikaan. Mielipiteensä voi kirjoittaa kunnioittavasti. Osaatko sen?


    • Äit

      Sellaisilta joilla ei ole tietoa tai kokemusta sairaudesta voi odottaa juuri kyseisenlaisia kommentteja. Kyllä se vaan niin on,että mania jakson aikana tehtyjä asioita ei vain voi sairastunut kontrolloida..ei puheita eikä tekoja. Oma maailmankuva vääristyy ja luulee olevansa paremmassa kunnossa kuin ikinä. Varmasti moni bibo katuu tekemisiään maniasta päästyään.. Siksi tätä kaksisuuntaista sanotaan sairaudeksi ja oikeasti ,ei tuomita, kuka meistä haluaisi sairastua.
      Tyttäreni sairastaa tätä..nopeasti vaihtuvaa..kyllä se kärsimys myös hänelle on kova ja mietteet miksi minusta tuli tälläinen? Miksi teen näin,kun en ennekään tehnyt? ja tieto,että koskaan ei ns.parane. Toivoa voi,että hyvä jakso kestäisi pitkään,mutta huomisesta kukaan ei tiedä....

      • Väsynyt ystävä

        Onko bibo-miehelle normaalia käytöstä toisten haukkuminen, aliarvioiminen, mollaaminen (mm ulkonäöstä, painosta), itsensä kehuminen, leuhkiminen (vaikka ei edes aihetta), runsas kaljoittelu, ei maksa kaikkia laskujaan kerralla (vie rahat mielummin lähiö-bubiin), käy kyllä töissä, mutta vp juodaan, murjottaa päiväkausia, ei ota yhteyttä, on "akkamainen" oikuttelija. Pettäminenkin on jo tapahtunut, sen annoin anteeksi. Välillä sitten ollaan niin minusta riippuvaisia, iteketään ja surkutellaan itseään.
        Olen seurustellut mieheni kanssa monta vuotta, ja kaikkea tätä on ollut, nyt taas framilla. Tiedän hänen diagnoosinsa, mutta onko vain kyllästynyt minuun ja siksi agressiivinen ja ilkeä, vai kuuluuko taudin kuvaan?


      • ankisliv
        Väsynyt ystävä kirjoitti:

        Onko bibo-miehelle normaalia käytöstä toisten haukkuminen, aliarvioiminen, mollaaminen (mm ulkonäöstä, painosta), itsensä kehuminen, leuhkiminen (vaikka ei edes aihetta), runsas kaljoittelu, ei maksa kaikkia laskujaan kerralla (vie rahat mielummin lähiö-bubiin), käy kyllä töissä, mutta vp juodaan, murjottaa päiväkausia, ei ota yhteyttä, on "akkamainen" oikuttelija. Pettäminenkin on jo tapahtunut, sen annoin anteeksi. Välillä sitten ollaan niin minusta riippuvaisia, iteketään ja surkutellaan itseään.
        Olen seurustellut mieheni kanssa monta vuotta, ja kaikkea tätä on ollut, nyt taas framilla. Tiedän hänen diagnoosinsa, mutta onko vain kyllästynyt minuun ja siksi agressiivinen ja ilkeä, vai kuuluuko taudin kuvaan?

        Kyllä se kuuluu taudin kuvaan, omalla miehelläni oli ennen meidän seurustelua kaljoittelu.
        Ajoi sitten kerran supermiehenä kännissä ojaan, ja siitähän sitten pääsi A-klinikalle, jossa sai apua antabuksesta mania kausiksi kun kalja yleensä maistui erinomaiselta.
        Nykyään kun ylikierroksilla mennään niin hän on maailman paras kaikessa, kukaan muu ei osaa mitään! Töitä voisi tehdä vaikka vuorokauden ympäri, joka kauppa reissulta kantautuu uusia työkaluja täyttämään kaappeja, välillä osto maniana vaatteet joita ei itse koskaan muuten ostelisi.

        Kun kierrokset taas laskeneet, laskeneet paljon, olisi mieheni saanut meidät karhuttavaksi jo monesta laskusta. Millään kun ei ole väliä, niin laskut nyt ainakin saa jäädä. Kun ei maistu ruoka eikä tupakka, on turha odottaa mitään muutakaan.

        Onko tämä viimeinen puolivuotta teidän mielestä ollut raskaampi kuin viime vuonna? Olen tässä pienessä päässäni miettinyt, olisiko pitkä syksy ja lumettomuus siihen syynä? Tuntuu ainakin siltä, että näin pitkä tämä alamäki ei ole ennen ollut... No. Kun lumet tuli, oli jo aika miettiä kevättä ja mitä se taas herättää pienessä bipo päässä...


    • bipon exä

      Kaikki kertomasi kuuluu taudinkuvaan.

      • ottakaa_selvää

        Joillain kuuluu joo, ei kuitenkaan kaikilla. Pitäkää se hyvät ihmiset mielessä. Älkääkä unohtako sitä faktaa, että suurimmalla osalla bipoista on myös persoonallisuushäiriöitä yms.


      • twisted_mind

        Kuuluu taudinkuvaan? Mielenkiintoista. Minulla ei sitten taida ollakaan kaksisuuntaista, kun en ole ollenkaan tuollainen. Jes, olen parantunut!


      • Bipon akka jo vuosia
        twisted_mind kirjoitti:

        Kuuluu taudinkuvaan? Mielenkiintoista. Minulla ei sitten taida ollakaan kaksisuuntaista, kun en ole ollenkaan tuollainen. Jes, olen parantunut!

        Voidaan kyllä sanoa että kuuluu taudinkuvaan, varmasti suurimmalla osalla bipja on noita samoja kujeita. Jos sinulla ei ole niin, hyvä, mutta se ei tarkoita etteikö kuulu tautiin.
        Eikö se ole niin, että poikkeus vahvistaa säännön. Kyllä tämäkin ketju on vahvasti tuonut esille ne oireet mitä bipoilla on, ja aikalailla ovat toistensa kaltaisia. Ja sekin kuuluu taudinkuvaan että bipot itse kieltävät oireensa ja vähättelevät niitä ja toiset vaan puhuvat paskaa jos muuta väittävät....


      • ottakaa_selvää
        Bipon akka jo vuosia kirjoitti:

        Voidaan kyllä sanoa että kuuluu taudinkuvaan, varmasti suurimmalla osalla bipja on noita samoja kujeita. Jos sinulla ei ole niin, hyvä, mutta se ei tarkoita etteikö kuulu tautiin.
        Eikö se ole niin, että poikkeus vahvistaa säännön. Kyllä tämäkin ketju on vahvasti tuonut esille ne oireet mitä bipoilla on, ja aikalailla ovat toistensa kaltaisia. Ja sekin kuuluu taudinkuvaan että bipot itse kieltävät oireensa ja vähättelevät niitä ja toiset vaan puhuvat paskaa jos muuta väittävät....

        Jaah, no olemme netissä, joten minun ei tarvitse kieltää tai vähätellä mitään, koska kukaan ei tunne minua. En voi menettää kasvojani täällä millään tavalla. Kieltäminen ei muutenkaan auta yhtään mitään, ei minua eikä toisia ihmisiä. Haluan kunnollista hoitoa sairauteeni, ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan. Olen täältä ihan tarpeeksi lukenut kauhujuttu siitä, minkälainen maaninen ihminen voi olla pahimmillaan. Ja varsinkin päihteet pilaavat vielä enemmän kaiken. Bipojen kannattaisi pysyä hyvin kaukana niistä. Harmittaa vaan, että monien bipojen käytöksen vuoksi monet syrjii sitten meitä, jotka emme ole tuollaisia. No, ei mahda mitään. En pysty aikuisille ihmisille takomaan järkeä päähän. Kyllä tuntemani bipot ainakin keskenää puhuu totuuksia asioista, mutta eivät ehkä sitten muille.


      • Bipon akka ja vuosia
        ottakaa_selvää kirjoitti:

        Jaah, no olemme netissä, joten minun ei tarvitse kieltää tai vähätellä mitään, koska kukaan ei tunne minua. En voi menettää kasvojani täällä millään tavalla. Kieltäminen ei muutenkaan auta yhtään mitään, ei minua eikä toisia ihmisiä. Haluan kunnollista hoitoa sairauteeni, ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan. Olen täältä ihan tarpeeksi lukenut kauhujuttu siitä, minkälainen maaninen ihminen voi olla pahimmillaan. Ja varsinkin päihteet pilaavat vielä enemmän kaiken. Bipojen kannattaisi pysyä hyvin kaukana niistä. Harmittaa vaan, että monien bipojen käytöksen vuoksi monet syrjii sitten meitä, jotka emme ole tuollaisia. No, ei mahda mitään. En pysty aikuisille ihmisille takomaan järkeä päähän. Kyllä tuntemani bipot ainakin keskenää puhuu totuuksia asioista, mutta eivät ehkä sitten muille.

        Hienoa sinulta.
        Tajuaisipa oma miehenikin tuon saman. Vaikka on diagnoosi, keiltää sairautensa, ryyppää, ei syö lääkkeitään, ei halua hoitaa tautiaan. Lääkkeet kuulemma tekee käveleväksi kuolleeksi. Olen yrittänyt puhua, että kävisi lääkärillä ja kokeilisi erilaisia lääkkeitä. No hän kuulemma pärjää ilman, ja minusta meno on välillä liian julmaa, mutta itse ei sitä tajua. Jos yritän puhua ongelmistä alkaa meuhaaminen että "mikä sua vaivaa, kerro vittu että, mikä sulla on ongelmana" (siis minulla, ei hänellä)
        Alkaa minun takki olla tyhjä.


      • ottakaa_selvää
        Bipon akka ja vuosia kirjoitti:

        Hienoa sinulta.
        Tajuaisipa oma miehenikin tuon saman. Vaikka on diagnoosi, keiltää sairautensa, ryyppää, ei syö lääkkeitään, ei halua hoitaa tautiaan. Lääkkeet kuulemma tekee käveleväksi kuolleeksi. Olen yrittänyt puhua, että kävisi lääkärillä ja kokeilisi erilaisia lääkkeitä. No hän kuulemma pärjää ilman, ja minusta meno on välillä liian julmaa, mutta itse ei sitä tajua. Jos yritän puhua ongelmistä alkaa meuhaaminen että "mikä sua vaivaa, kerro vittu että, mikä sulla on ongelmana" (siis minulla, ei hänellä)
        Alkaa minun takki olla tyhjä.

        Olen pahoillani puolestasi, ja myöskin miehesi puolesta. Eipä tätä sairautta ole helppo myöntää itselleen. Lääkkeet tosiaan saattavat tehdä zombieksi, mutta niitä tosiaan on niin paljon erilaisia, että saattaa löytyä sopivat itselle. Monet meistä on kuitenkin ne sopivat lääkkeet löytänyt. Itse jopa pelkään niin paljon maanista olotilaa, etten edes sellaiseen halua. Eikä se masennuskaan mitään hienoa ole. Mielummin elää suhteellisen tasapainoista ja normaalia elämää. Ilmeisesti miehesi tarvitsisi jonkinlaisen herätyksen tähän maailmaan. Jotenkin en voi ymmärtää, ettei miehesi näe omaa tilaansa. Ehkä kieltäminen on sitten niin kovaa, ettei sen vuoksi tajua, missä oikein mennään. Tuolla menolla hän voi päätyä vielä laitoshoitoon. Niin se useimmilla menee, jos sairaus on liian kauan hoitamatta ja ruokkii sitä vielä alkoholilla. Kyllä se pää jossain vaiheessa sanoo stop.

        Eniten minua ottaa tuossa päähän se, ettei hän ajattele ollenkaan sinun tunteitasi. Jos olisin suhteessa, niin haluaisin ehdottomasti pitää itseni kunnossa, ettei rakkain ihminen joudu kärsimään turhaan. Enkä halua olla mikään taakka kenellekään. Tsemppiä teille kovasti, ja toivottavasti miehesi saa jonkun herätyksen vähitellen! Hänenkin elämänsä parantuisi huomattavasti, jos myöntäisi asiat itselleen.


      • Äkkälä
        Bipon akka jo vuosia kirjoitti:

        Voidaan kyllä sanoa että kuuluu taudinkuvaan, varmasti suurimmalla osalla bipja on noita samoja kujeita. Jos sinulla ei ole niin, hyvä, mutta se ei tarkoita etteikö kuulu tautiin.
        Eikö se ole niin, että poikkeus vahvistaa säännön. Kyllä tämäkin ketju on vahvasti tuonut esille ne oireet mitä bipoilla on, ja aikalailla ovat toistensa kaltaisia. Ja sekin kuuluu taudinkuvaan että bipot itse kieltävät oireensa ja vähättelevät niitä ja toiset vaan puhuvat paskaa jos muuta väittävät....

        Olen bipon akan kanssa samaa mieltä. Täysin :)
        Väsynyt ystävän tarina on todella tuttu (ainaskin) ykkös bipon läheisille. Ihan sanasta sanaan.

        Mutta ei kaikki esim juo lainkaan ja silti selvinpäin toheltaa menemään ihan samalla lailla. Ja sama diagnoosi. Kaikki ei käy vieraissa, muuten samaa rataa..

        Kaikki ketjut tästä aiheesta on ihan samankaltaisia. Yhtään poikkeavaa tarinaa ei ole vielä vastaan tullut. Samat kieltäjät, syyttäjät, suuttujat ja tosi tarinat täällä pyörii eri kirjoittajien lähettäminä. Tosiaan, yksi hypomaanikon kirjoitus oli ihan mahtava kun kertoi niin harvinaisen rehellisesti sairaudestaan.

        Väsynyt ystävä: Kuvaamasi"akkamainen" oikuttelija osuu niin nappiin tietyssä vaiheessa. Dramatiikkaa (överi sellaista) ei bipon perheestä puutu jos sairaus ei ole balanssissa. Oli kyse miehestä tai naisesta.


    • muskettisoturiN

      Onneksi terveet ei tee koskaan mitään väärin. ♥ Kyllä täällä voisi kertoa rehellisen tarinan, mutta ketä kiinnostaa se tylsä bipo, joka ei tee juuri mitään ihmeellistä? Hypon aikana on kyllä päässä kaikenlaisia juttuja, mutta eipä ulkopuoliset niitä huomaa. Ja onhan se tosi, että meillä II-tyypin bipoilla elämä on varmasti helpompaa. Mielestäni se on ihan normaalia, että meille tulee tarve puolustella itseämme, jos emme sovi teidän kuvaamiin piirteisiin. Monet kun kuvittelevat, että kaikki on samanlaisia. Jopa minun on vaikeaa kuvitella, minkälainen on maanikko, koska en itse "kohella menemään" tai mitään muutakaan. Olen paljon tekemisissä bipojen kanssa päivittäin ja heihin verrattuna olen sangen tylsä, jos näin voidaan sanoa. Jospa se mania on sitten se ratkaiseva osatekijä, en tiedä.

      • Bipolla tai ilman

        Kyllä ns terveetkin tekevät asioita väärin, mutta tämä ketju kertookin bipoista, ja ongelmista ja asioista heidän kanssa.


    • vaikeaa on

      Minun puolisolla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö sekamuotoinen jakso. Todella vaikeata. Mielialat hänellä vaihtelee laidasta laitaan päivän aikana. Ei tahdo pysyä hänen mukanaan. On todella vaikea katsoa läheltä kun ihminen on niin väsynyt että nukahtaa pystyyn. Mutta jokin pakottava tarve saa hänet vain olemaan hereillä. Samaan aikaan hän on aivan muissa maailmoissa ja ei tunnista edes ystävää. Aamulla hän ei muista yön tapahtumia. Tämä on kamalaa katsoa vierestä.

      Itselläni tulee sellainen olo että ei uskalla sanoa mitään eikä keskustella mistään kun hän ärsyyntyy kovasti. Hän on päivittäin kovin ahdistunut ja omissa oloissaan.

    • ankisliv

      Missä elämänne menee tänä päivänä?
      Lyhyesti kerrottuna, minun on aivan eri raiteilla, elänyt elämääni vuoden yksinään sen jälkeen kun tämä bipo-mies sekosi oikein pahasti.

      Vaikka siihen aikaan inhosin kaikkia jotka kirjoittelivat sen mitä minäkin aioin seuraavaksi kirjoittaa, on se minun tämän päivän todellisuus: En koskaan uskonut pystyväni olemaan onnellinen! Kaija Koon sanoin, kaunis, rietas, onnellinen.

    • corazon2

      Samaa mieltä, ankisliv! Itse olen myös eronnut biposta puoli vuotta sitten, ja jo nyt huomaan, kuinka elämä alkaa helpottaa! Toki hän kiusaa minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta silti tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa 12 vuoteen oman elämäni herra! En anna hänen kohdella itseäni enää miten sattuu, minunkin elämäni on arvokas! En halua sitä tuhlata aikuisen paijaamiseen, sillä minun on ensisijaisesti hoidettava lapseni ja turvattava heille täysipainoinen ja tasapainoinen lapsuus ja läsnäoleva äiti.

      Olen samaa mieltä myös monen kanssa, että bipo on sairas ihminen ja sairauden piikkiin voi laittaa kamalia tekoja. Tämän vuoksi itsekin jaksoin aina ymmärtää ja antaa anteeksi, sillä onhan hän välillä maailman kiltein ihminen. Mutta pakkohan hänen on olla, korvatakseen kaiken sen pahan, mitä on tehnyt minua kohtaan!! Jokaisen aikuisen on kuitenkin loppupeleissä otettava vastuu itsestään, ja minä tein sen eroamalla miehestäni - voimavarani eivät enää riittäneet hänen ja lasten hoitoon. Aikuisena minulla on velvollisuus lapsiani kohtaan. Jos tilanne olisi jatkunut, niin minun olisi pitänyt mennä hoitoon - kuka sitten olisi hoitanut lapsiamme?
      Jokainen toimii voimavarojensa mukaan, mutta kaikkea ei tarvi kestää. Jokainen elämä on arvokas lahja, myös bipon puolison.

    • pirkkunen

      Minä vasta kevään aikana tutustuin mieheen jolle on diagnosoitu bipo. ja nyt sitten sen "oireet" näkyvät (kai). Vaaleanpunaisista pilvistä ollaan tultu kyllä nopeasti alemmas,mies on etäinen ja lopettanut yhteyden pidon lähes kokonaan.Aijemmin oli todella aktiivinen ja maalaili kuvia taivaan rantaan,olin kuulemma parasta ja erinlaisinta mitä hänelle on tapahtunut,enkä enää oikein tiedä missä mennään.
      Tuttavani sairastaa myös kaksisuuntaista ja ystävänä/tukihenkilönä,tämän kaltaset oikuttelut on kyllä osittain tuttuja.
      Voinhan tietty olla että miestä ei vaan enää kiinnosta ja ei ole pokkaa vain sitä minulle sanoa,mutta toisaalta taas joku tunne sanoo takaraivossa että nyt tarvitaan sitä aikaa ja etäisyyttä.
      Sitä hän itsekkin sanoi kun viimeksi pari päivää sitten puhuttiin..- "kun sinä et vielä tunne minua kunnolla,en aina vaan pysty ottamaan yhteyttä" jne..
      Sillon pitäisi pysyä sitten kait etäällä hänestä.
      Tää on vaikeeta,ja helposti ajateltuna voisin jättää hänet taakseni ja mennä menojani,mutta kun ei sekään ole enää niin helppoa.
      Hän oli rehellinen taudistaan heti aluksi ja ensimmästä kertaa elämässä tuntuu että löysin sieluni toisen puoliskon,ei edes lapseni isä (ei bipo) ole tuntunut aikoinaan näin oikealta. Toisaalta epävarmuuskin hiipii mieleen että ihastuinko illuusioon. Kiitos hyvästä ketjusta!!!!.Sain omille ajatuksilleni hieman tukea ja näkökantoja. Kumpa sais vielä oikean vastauksen sille mitä mun pitäs tehdä.Vai tiedänkö jo vastauksen mutta en halua myöntää sitä itselleni. :/

    • puoliso1

      Taidat tietää:)
      Minustakin tuntui että löysin sieluni toisen puoliskon ja todella rakastuin illuusioon.
      Se oli niin hienoa,etten sellasta tunnetta ollut koskaan tuntenut.
      Siitä naimisiin ja tietenkin lapsi myös.Joka on minulle kaikkein tärkein asia.
      Äkkiä tuli arki ja sairaus kuvaan....minä,lapsi ja lapset...ei hänelle mitään merkanneet.
      Ei ole muuta kun hänen elämä ja hänen asiat ja hänen menot jne.
      Maniat,syvät ja pitkät masennukset,ilkeily,puhumattomuus,empatia puute,sohvalla makaaminen...sitä tämä on ollut.
      Pitännyt lähteä ajoissa pois suhteesta,nyt se hankalampaa,kunto mennyt vauhdilla alas,tervitsee apua kaikessa.En enään meinaa jaksaa tätä.
      Ja tässä yhteiskunnassa,tuo avun saanti on erittäin vaikeaa.Ihmistä vaan pompotetaan paikasta toiseen,kaikki sanoo,että asialle täytyy kotain tehdä,vaan tahoa ei löydy mistään...

      • oli lähdettävä

        oli vaikeaa lähteä suhteesta, jossa välillä oli niin hyvä. tunsin myös löytäneeni sielunkumppanin. mutta kaikki se paha oli minulle liikaa enkä jaksanut. hän ei myöntänyt hoidon tarvettaan vaan minö olin aina syyllinen kaikkeen.
        pikkuhiljaa olo helpottaa ja alan nähdä maailmaa jälleen normaalin silmin.
        parisuhteessa tarvitaan kaksi. eikä parisuhde ole hoivasuhde.
        voimia meille kaikille!


    • bipo ja minä

      Vuosi vierähtänyt bipo-miehen kanssa ja kaikenlaista koettu. Minusta tuntuu taas päinvastoin siltä, että nämä tuulet ja tuiverrukset ovat enemmänkin vahvistaneet sitä rakkauden tunnetta. Ainoastaan toisinaan tulevat tunnekylmät-hetket, jolloin kaivetaan esiin kaikki minun ennen suhdettamme tehdyt virheet esiin, ovat aiheuttaneet pahaa mieltä, mutta ohitan ne sujuvasti ja jatkan elämääni. Ja mies hetken jankkaamisen jälkeen unohtaa ne itsekin. Pari pahempaa masennus-jaksoa on ollut, mutta niistä olen oppinut sen, mitkä asiat saavat miehen paremmalle tuulelle ja pois omasta masentuneesta maailmasta ja edes hieman avautumaan. Lääkkeenä Lamictal, jonka ottamisesta huolehdin minä - mieheltä itseltään kun se silloin tällöin unohtui. Lääkkeen lisäksi foolihappoa, b-vitamiinia ja talvelle d-vitamiinia. Unirytmiä olen vahvistanut pysymään oikeassa huolehtimalla säännöllisestä vuorokausirytmistä ja melatoniinilla on hiljalleen korvattu ketipinor. Alkoholia mies käyttää n. kerran kuukaudessa, mutta se ei ole käytetyillä määrillä aiheuttanut ongelmaa.
      Minusta parisuhde bipon kanssa on haastavaa, mutta hei - niin ovat olleet ne kaksi aiempaakin parisuhdettani ja niissä vastapuolena oli "terve" ihminen. Rakastan ja tunnen itseni rakastetuksi. Olemme keskustelleet hyvinä hetkinä siitä, mitä hän tuntee hypomanian tai masennuksen alkaessa oireilemaan ja nämä keskustelut ovat avanneet minulle hieman sitä, mitä mies kokee sairauden eri jaksoilla ja miten minun kannattaa noihin asioihin suhtautua. Tämä on helpottanut huomattavasti. Lisäksi minua ovat suuresti auttaneet keskustelupalstat, joissa olen lukenut toisten kokemuksia ja nyt päätin itsekin kirjoittaa.
      Minusta tuntuu, että ongelmamme ovat väistyneet pitkälti siitä syystä, että mies on tajunnut voivansa luottaa minuun niin huonossa kuin hyvässäkin. En pakene, lähde ja karkaa vaikka hän makaisi sohvalla ja solvaisi minua kuinka. Menen tuolloin hetkeksi tekemään jotakin asiaa yksikseni/ystävieni kanssa ja saatuani itseni raiteilleni, menen miehen luokse ja jaksan suhtautua asioihin jotenkin etäisesti. Juttuihin ei kannata mennä mukaan eikä niitä kannata ottaa kovin henkilökohtaisesti vaikka ne juuri minua koskevatkin. Tiedän, mitä hän minusta oikeasti ajattelee ja luotan häneen. Välillä hän vain menee eri sfääreihin ja huutelee korkeammalta oksalta poistaakseen omaa pahaa mieltään tms.
      Voin olla aivan hakusessa parisuhteeni, oman itseni ja koko bipouden kanssa, mutta en koe tätä parisuhdetta mitenkään erityisen hankalaksi tms tämän pienen poikkeavuuden takia.
      Minä rakastan tuota miestä ja hän rakastaa minua - kaikkine vikoineen ja vikoineni. Meistä kumpikaan ei ole täydellinen (hänen "poikkeavuudelleen" on nimi), mutta olemme löytäneet toisemme ja oman tapamme tallata tätä polkuamme eteenpäin.
      Minusta mieheni on hurjan vahva, kun jaksaa taistella sairautensa kanssa, sillä hetkeäkään en sitä osaa kadehdi. Ei varmasti ole mukavaa tuntea puristavaa ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta saatika sitä fiilistä, joka tulee niiden ilkeiden hetkien jälkeen.
      Kaikki te bipot ja bipojen kanssa elävät: löytäkää oma tapanne elää, toivottavasti löydätte sen yhdessä, koska elämä toisen kanssa on paljon antoisampaa kuin yksin.
      En halua antaa yltiöpositiivistä kuvaa omasta itsestäni tai parisuhteestani, mutta en myöskään pysty antamaan siitä mitenkään kamalaa kuvaa. Meillä on omat hankaluutemme, mutta hankaluudet voittaa löytämällä omat voimavaransa ja omat tapansa selviytyä.

    • corazon2

      bibo ja minä, on hienoa, että osaat eritellä tunteitasi ja antaa miehesi pahojen sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. on hienoa, että miehesi hoitaa tietoisesti sairauttaan, ehkä se auttaa sinua jaksamaan. Haluan vaan sanoa, että muista pitää itsestäsi huolta ja ympäröi itsesi ystävillä ja ihmisillä, jotka rakastavat ja tukevat sinua. Sillä jossain vaiheess voi olla (toivottavasti ei!!!), että miehesi jättää lääkkeet, kun luulee voivansa omin nokkinensa hoitaa sairauttaan ja pystyvänsä elää ilman lääkkeitä ja asianmukaista hoitoa. Silloin sinun jaksamisesi mitataan, toden teolla.

      Itse jaksoin 12 vuotta tukea ja kuunnella miestäni ja ymmärtää hänen mielialamuutoksiaan. Rakastin ja rakastan häntä edelleen täysillä, hän osaa ilmaista tunteensa minua kohtaan juuri niin, että se koskettaa minua syvemmältä kuin mikään muu täss maailmassa. Toisaalta hän voi olla niin julma, ei vaan sanojensa vaan myös tekojensa takia - vain hänen asiansa ja tekemisensä ovat tärkeitä, kuten joku juuri mainitsi. Hän pettää/ kohtelee julmasti ilman syvempiä tunnontuskia, kun "vahingossa mokasi kännissä" tai kun hän "on sairas". Hän luulee, että minä annan heti anteeksi hänen mokansa, eli hän ei aidosti edes varmasti kadu tekojaan. Hän silti odottaa, että hän voi purkaa aina pahan olonsa minuun eikä kunnioita minun toiveitani ja minun pahaa oloaan koskaan. Hän ei kestä minua heikkona, vaan minun pitää aina olla vahva, jopa hänen puolestaan.

      Hän toisaalta mairittelee minua juuri niillä asioilla, joiden tietää minua hivelevän ja jotka juuri kolahtavan oikeaan kohtaan. Hänen on pakko tehdä näin, sillä niin hän tietää saavansa minut pauloihinsa taas, Hänen kanssaan on mahtava keskustella, mutta vain asioista, jotka häntä aidosti kiinnostavat. Pahinta on, että hän ei hoida itseään ja tuntuu, että näiden vuosien varrella käyttäytyminen on mennyt huonompaan suuntaan. Tämän vuoksi en enää jaksanut...

      Muista siis pitää huoli siitä, että sinulla on tukiverkko kunnossa. Muista pitää huolta itsestäsi, sillä sinun ei tarvi olla aina se osapuoli, joka ymmärtää ja jaksaa kantaa toisen huolet. Parisuhde on kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Toki kaikilla ihmisillä on ongelmansa, mutta kyllä bipon kanssa eläminen vie vahvemmaltakin voimat. Varsinkin, kun toinen on sairaudentunnoton..

    • bipo ja minö

      Toki omasta jaksamisesta täytyy pitää huoli. Kirjoituksestani varmasti saa käsityksen, että olen maailmanpelastaja-elkein lähtenyt liikenteeseen ja valmis uhraamaan oman eloni toisen hyvinvoinnin eteen, jotta saisin omalle mitättömyydelleni merkityksen... ;) Näin asia ei ole. Rakastuin mieheen ja ystävyyden kautta aloimme seurustelemaan. Parin kuukauden yhdessäolon jälkeen sain kuulla diagnoosista. Eikä se maailmaani järkyttänyt, aloin vain etsimään aiheesta tietoa.
      Ensimmäiset kerrat, jolloin mies hakemalla haki menneisyydestäni epäkohtia ja teki niistä oksettavia yksityiskohtia, jollaisia kukaan hänen tuntemansa nainen ei pystyisi tekemään, olivat kamalia. Menin aluksi siihen lankaan ja pidin hetken itseäni kamalana ihmisenä, sillä nuo muutamat asiat olivat sellaisia, joista en omassa elämässäni ole ylpeä, mutta jotka eivät toisten silmissä todellakaan kovin kamalia ole. Parin päivän päästä mies pyysi anteeksi ja keskustelimme asiasta. Tajusin, että merkityksellistä ei ole se, mitä minä olen tehnyt tai ollut vaan se, että tuona pimeänä hetkenä tämä rakas ihminen haluaa vain satuttaa minua. Ja nämä hetket ovat jo aikojen saatossa lientyneet tai sitten minä en enää kiinnitä niihin huomiota.
      Mies ei ole minua koskaan pettänyt ja tätä en koskaan häneltä tulisi ymmärtämäänkään. Enkä ymmärrä, miksi kukaan pettää toista "sairauden" nimissä. Maaninen tai hypomaaninen käytös näkyy enemmänkin oman egon kasvamisena, johon liittyy tuo mahtipontinen käytös ja toisten "vähättely".

    • Bipotyttö29v

      Hei, kiva että tälläsiä palstoja löytyy. Itselle todettu vasta muutamapäivä sitten tämä sairaus. Helpottavaa on ainoastaan on se, että sillä on nyt nimi ja osaan tutkia asioita. Termeja en tiedä, vaiheita en tiedä, tiedän vaan sen millanen itte olen ollut.
      En oikeestaan tiedä, koska tämä on alkanut, voi olla että oon jo sairastanut 10 vuotta. Itse olen jotenkin ajattelu niin, että mä olen vain tällänen ääripääihminen..masennun moneksi viikoksi ja sitten elämä taas jatkuu. En tietystikkään pidä itsestäni mm. ton tuuliviirisyyden takia. Voi olla, että se on yks asia mitä olen aina vihannu ittessäni. En tiedä.
      Masennusvaiheessa en siedä elää...Elämänhalu nollassa, mennyt ja tuleva pelottaa/ahdistaa, itkettää, en halua vastuuta, haluan nukkua etten tuntisi, välillä mietin myös itsemurhaa(vaikkakin sitä en koskaan tekis),kaikki mitä ikinä oon tehnyt ja tulen tekemään, tuntuu paskalta/mitättömältä ja äärimmäisen rumalta, itseinho on katossa.
      Kun tämä kausi on ohi, on olo taas super energinen, mukava, sosiaalinen, estämätön, en murehdi menneitä, en tulevaa, kokoajan pitää olla tekemistä, törsään vaatteisiin yhtenä päivänä satoja euroja ja näitä vaatteita en edes muista enää kotiin saavuttaessa. Seksuaaliset halut kohoaa, onneksi en kumminkaan harrasta irtosuhteita tai petä. Olen tyytyväinen itteeni ulkonäöllisesti ja näen peilistä hyviä asioita, en niitä "vikoja"
      Tykkään tosta "rakastan maailmaa" -vaiheesta, miksi en pitäs? :) Olen aina ollut ujo, epävarma ja säikky. Noina päivinä, tunnen jotenkin niin, millanen haluaisinkin olla. Törsäystä ja hyperaktiivisuutta lukuunottamatta.

      Voin kertoa omasta näkökulmasta asioita, mitä esimerkiksi parisuuhteessa olen tehnyt, ainoastaan ne asiat, mitä muistan tehteeni/sanoneeni. Jotenki tossa masennusvaiheessa muistikin sumenee(?). Seurustelin vajaan vuoden verran, suhteessa oli tietysti muitakin ongelmia alusta asti, jotenka en töysin voi niistä omaa sairauttani syyttää.
      Pahoina päivinä, päästin kaiken pahan ulos. Iskin kaikkiin niihin kohtiin, mikä oli arkaa, tai mikä ärsytti. Annoin palaa kunnolla, loukkasin, arvostelin, jankkasin, määräsin, ärsytin. Seuraavana päivänä itkin, raivosin, pelkäsin. Sitä seuraavana olin kun uusi ihminen. Kaikki oli hyvin.
      NIin, ainakin mun mielestä. En jotenkaan ikinä ymmärtäny sitä kumppanin osaa siin asiassa. Jotenkin aattelin että sekin unohtaa ne kaikki nälvimiset ja loukkaukset, koska mäkin olin ne jo unohtanu. Koska en oikeasti muista edes niitä kaikkea. Jotenkin sen ajattelin niin, että toinen ymmärtää. Mut miks ihmeessä ymmärttäis, koska itekkään en sitä tee, en mä ymmärrä itteäni. Jos katsois toistepäin asiaa, että olisinko ite kaltaiseni ihmisen kanssa, niin vastaus olis että EN.
      Oon käyttäny niin paljon henkistä väkivaltaa exääni kohtaan, että oikeesti ihmettelen että miten ihmeessä hän on jaksanut niinkin kauan.
      Exäni sanoja lainatakseni "Parhaillaan sinä oot kyllä niin suloinen" ja toisinaan nii helvetin paha ihminen.
      Olen jokakerta pyytänyt anteeksi ja itkenyt kun en tiedä mikä mulla on tai mikä mua vaivaa tms. Mutta jossain vaiheessa se anteeks-sana menettää merkityksen, kun loukattu on jo liikaa.
      Olen iloinen siitä, että exä osasi lähteä ja päästä irti musta. Ittelläni seon vielä vähän vaikeeta. Kun mietin, että oisko asiat paremmin, jos en olis sairas.

      Kun tämän diagnoosin kuulin, alko taas koko elämänkaari avautumaan, saamaan selvyyttä ikuiseen kysymykseen että miks olen tällänen, vaikken haluaisi olla? Enhän sitä vielä tietysti tiedäkään. Oon iloinen myös siitä, että sain tähän nyt apua, eikä taas passittettu lääkärinvastaanotolta kotiin masennusrespetin kera, vaan kerrankin otettiin tosissaan. Oon toiveikas siitä että parannun, kunhan jaksan käydä terapiassa (hyvinä päivinä "minussahan ei ole mitään vikaa") ja olen maltillinen oikeiden lääkkeiden löytämisessä.

      En kyllä tiedä, että ketä tälläsen kanssa haluais joskus elämän jakaa. Se vähän surettaa, mutta koitan elää tässä päivässä silti. Nyt olen yksin, enkä toivottavasti loukkaa enää ketää niin pahasti :)

      Jos jollain on suositella aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, tai omia kokemuksia jakaa tai ihan mitä vaan aiheeseen liittyvää, oisin erittäin kiinnostunu niistä kuulemaan. Tutkimusmatkalla ollaan!

    • bipo ja mies

      Pitää kyllä näin "taviksena" todeta, että ei varmaan kovin tasapainoista käytöstä ole itselläkään, mutta omaa käytöstään ja persoonaa on hyvin vaikea objektiivisesti arvioida. PMS oireet tekevät minusta hirviön ja siinä saa bipo-mieskin kyytiä, kun hormoonit jylläävät enkä varmasti jää sanoissani toiseksi tuossa tilanteessa. Ehkä ainoa selkeä ero on se, että täydellistä tunnekylmyyttä en tunnista itsessäni.
      Oma mieheni on ollut vuosikausia ilman pysyvää parisuhdetta - naisia kyllä on riittänyt manioiden aikana enemmän kuin haluan edes ajatella. Haluttomuutta esiintyy toisinaan, mutta sitä nyt esiintyy meillä jokaisella terveydentilasta riippumatta. Ehkä bipot reagoivat asiaan sitten voimakkaammin, jos halut maniassa ovat niin valtaisat kuin luetuista tarinoista olen ymmärtänyt..?!
      Syyllistyin itse alussa siihen, että jokainen MINUN mielestä epäystävällinen ja -korrekti sana tai teko oli sairauden syytä. Mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

    • ankisliv

      Tämä meneekin jo ketjun pääaiheen ulkopuolelle. Haluan kuitenkin tämän jälkiviisaana todeta; Miksi joku saa loukata, solvata, haukkua jopa käydä käsiksi sairauden nimessä?
      Miksi kaikki pahat asiat voidaan selittää sairaudella?
      En vaan ymmärrä edes itseäni miten pystyin vuosia elää sitä elämää; alussa nielemistä, ajatella samaan aikaa muita iloisia asioita, odottaa hattarapilvi päiviä, myöhemmin nieleminen jatkui itkulla, kotoa pois lähtemistä, ylitöitä ja vielä enemmän ylitöitä ihan vaan ettei tarvitse olla kotona. Lopuksi saada oikein kunnolla turpaan törkeänä pahoinpitelynä samalla kun huudetaan omaa pahaa oloaan jota, JOPA SITÄ, oikeudessa yritetään selittää sairaudella "Kun mä vaan voin niin huonosti just sillon". Ja paskat.

      Lähtekää ja etsikää itsellenne uusi parempi elämä, älkää nielkö enempää paskaa ja älkää ikinä sen jälkeen itkekö solvauksien tai haukkujen takia. Kuka oikeasti ansaitsee kuunnella niitä loukkaavia sanoja?
      Parisuhteen tulee olla kahden aikuisen ihmisen välinen suhde. Parisuhde ei ole sama kuin hoivasuhde. Kaikkea sitä jälkiviisaana oppii.

      • masis100

        Jep, minulla siis tilanne nyt tämä:

        Miehellä ollut vuoden ajan masennus ja siihen lääkitys. Meille syntyi toinen lapsi nyt keväällä ja sen jälkeen vastaavia oireita on ilmestynyt kuin jo vuosi sitten. Mieheni nukkuu, kiukuttelee, ei osallistu lapsien hoitoon, minä olen aina hankala, minä aiheutan aina riitaa, minussa on vika.. jne. Alkoholin kanssa hän on kuningas!! Pyysin häntä menemään lääkäriin, mutta sain vaan riidan ja syytökset niskaan.

        No sitten tuli ryyppyputki, paljastus uudesta naisesta.. minä ja lapset jäätiin kuin nalli kalliolle! Nyt hän kohtelee meitä kuin rottia.. eli siis kylmää kyytiä, kiusaamista, tunteettomuutta myös lapsia kohtaan, eli siis täysin järjetöntä menoa. Hänen kanssaan ei voi edes jutella, koska ainoastaan satuttaa minua.

        Kertokaapa viisaammat mitä tässä tilanteessa voin enää tehdä? Tuleeko tämä mies "järkiinsä" ja palaa kotiin häntä koipien välissä? Jäänkö odottamaan? On ilmeisesti käynyt lääkärissä, mutta onko diagnoosi taas väärä ja lääkkeet eivät tehoa. Haluaisin kuitenkin saada takaisin sen ihanan rakastavan mieheni. Käytös on aivan päinvastaista häneltä, en olisi voinut ikinä uskoa tätä.

        Olemme naimisissa ja meillä on pienet lapset, on paljon siis pelisssä. En haluaisi hänelle selkää kääntää, mutta jos hän asuu uuden rakkauden luona, niin ei tässä kovin kauan voi sydäntä repiä riekaleiksi.

        Mitä tehdä, miten tämä ihminen reagoi asioihin kun "tajuaa" tilanteen?


      • Rxfactor
        masis100 kirjoitti:

        Jep, minulla siis tilanne nyt tämä:

        Miehellä ollut vuoden ajan masennus ja siihen lääkitys. Meille syntyi toinen lapsi nyt keväällä ja sen jälkeen vastaavia oireita on ilmestynyt kuin jo vuosi sitten. Mieheni nukkuu, kiukuttelee, ei osallistu lapsien hoitoon, minä olen aina hankala, minä aiheutan aina riitaa, minussa on vika.. jne. Alkoholin kanssa hän on kuningas!! Pyysin häntä menemään lääkäriin, mutta sain vaan riidan ja syytökset niskaan.

        No sitten tuli ryyppyputki, paljastus uudesta naisesta.. minä ja lapset jäätiin kuin nalli kalliolle! Nyt hän kohtelee meitä kuin rottia.. eli siis kylmää kyytiä, kiusaamista, tunteettomuutta myös lapsia kohtaan, eli siis täysin järjetöntä menoa. Hänen kanssaan ei voi edes jutella, koska ainoastaan satuttaa minua.

        Kertokaapa viisaammat mitä tässä tilanteessa voin enää tehdä? Tuleeko tämä mies "järkiinsä" ja palaa kotiin häntä koipien välissä? Jäänkö odottamaan? On ilmeisesti käynyt lääkärissä, mutta onko diagnoosi taas väärä ja lääkkeet eivät tehoa. Haluaisin kuitenkin saada takaisin sen ihanan rakastavan mieheni. Käytös on aivan päinvastaista häneltä, en olisi voinut ikinä uskoa tätä.

        Olemme naimisissa ja meillä on pienet lapset, on paljon siis pelisssä. En haluaisi hänelle selkää kääntää, mutta jos hän asuu uuden rakkauden luona, niin ei tässä kovin kauan voi sydäntä repiä riekaleiksi.

        Mitä tehdä, miten tämä ihminen reagoi asioihin kun "tajuaa" tilanteen?

        Tarkastelkaa yhdessä miehenne lääkehistoriaa (lääkevaihdot ja -lisäykset, annoksen nostot/laskut) ja peilailkaa hänen käytöksensä muuttumista sen suhteen. Ehkä löydätte yhteyden.


      • bipon mies
        masis100 kirjoitti:

        Jep, minulla siis tilanne nyt tämä:

        Miehellä ollut vuoden ajan masennus ja siihen lääkitys. Meille syntyi toinen lapsi nyt keväällä ja sen jälkeen vastaavia oireita on ilmestynyt kuin jo vuosi sitten. Mieheni nukkuu, kiukuttelee, ei osallistu lapsien hoitoon, minä olen aina hankala, minä aiheutan aina riitaa, minussa on vika.. jne. Alkoholin kanssa hän on kuningas!! Pyysin häntä menemään lääkäriin, mutta sain vaan riidan ja syytökset niskaan.

        No sitten tuli ryyppyputki, paljastus uudesta naisesta.. minä ja lapset jäätiin kuin nalli kalliolle! Nyt hän kohtelee meitä kuin rottia.. eli siis kylmää kyytiä, kiusaamista, tunteettomuutta myös lapsia kohtaan, eli siis täysin järjetöntä menoa. Hänen kanssaan ei voi edes jutella, koska ainoastaan satuttaa minua.

        Kertokaapa viisaammat mitä tässä tilanteessa voin enää tehdä? Tuleeko tämä mies "järkiinsä" ja palaa kotiin häntä koipien välissä? Jäänkö odottamaan? On ilmeisesti käynyt lääkärissä, mutta onko diagnoosi taas väärä ja lääkkeet eivät tehoa. Haluaisin kuitenkin saada takaisin sen ihanan rakastavan mieheni. Käytös on aivan päinvastaista häneltä, en olisi voinut ikinä uskoa tätä.

        Olemme naimisissa ja meillä on pienet lapset, on paljon siis pelisssä. En haluaisi hänelle selkää kääntää, mutta jos hän asuu uuden rakkauden luona, niin ei tässä kovin kauan voi sydäntä repiä riekaleiksi.

        Mitä tehdä, miten tämä ihminen reagoi asioihin kun "tajuaa" tilanteen?

        Hei

        Näitä ketjuja lukemalla voit todeta asiallisista vastauksista, että mahdollisuuksia on yhtä monta kun on tapauksiakin.
        Meillä vaimoni palasi harharetkeltään takaisin ja olemme edelleen yhdessä, mutta jättihän tuo seikkailu arpensa, jotka eivät koskaan parane. Aikaa on kulunut tuosta nyt 2,5 vuotta. Olemme naimisissa ja meillä on 3 lasta. Voimia sinulle ja lapsille, tiedän valitettavasti tunteen.


      • oli lähdettävä

        Hienoa.
        Kiitos. Sanoistasi saan voimaa, jota tarvitsen kun olen jättänyt elämän miehen kanssa, joka ei mieleestään tarvinnut hoitoa ja miltei tuhosi minut.


    • vieläköroikut

      peli on menetetty etkö tajua. Nimi UUSI NAINEN!

      • Masis100

        Olipa kannustava kommentti, kiitos siitä! Onko muita vaihtoehtoja..??


    • Masis100

      Juu, tämä on kyllä raastavaa! Ei oikein tiedä, että kääntäisikö selän rakkaimmalle ihmiselle vai ei? Omaa asuntoa tässä pitää varmaan alkaa etsimään. Tänään hän mm. haukkui minut ja kertoi vihaavansa minua.. että sellaista!

      Kiitos tuesta :D

      • pakko se oli

        Hommaa asunto.
        Niin minäkin tein ja mujtin kaiken varalta toiseen maahankin...
        Nyt alkaa helpottamaan.


    • Minä vaan

      Täällä myös bibon puoliso. Olemme sis naimisissa.Helppoa ei ole elää hänen kanssaan! Nyt, kun hänen raivoamisensa on todella alkanut pelottaa lapsia, myös minua, olen pian katselemassa asuntoa. Ei halua lapsille niin turvatonta ilmapiiriä. Eilen riita alkoi siitä, kun halusin koiramme yöksi sisälle häkistään, koska yöt alkavat olla jo kylmiä. Mies sanoi, että "sitä rakkia ei siälle nyt tuoda". Kysyin, että pitäisikö koiran olla sielä 20 asteen pakkasellakin, johon mies, että "kyllä". Sanoin sitten että miten voi olla noin kylmä ja sydämmetön, pitää eläimiäkin ajatella.Siitä mies sitten raivostui, kun "olin niin kamala akka" ja "kaivoin verta nenästäni". Heitteli paistinpannua, josta lensi vedet matolle. Minä lasten kanssa makuuhuoneessa, jonne mies tuli huutamaan:"Pitikö alkaa v.......a". Nuo miehen raivoamiset alkaa yleensä aivan mitättömistä asioista, tai sellaisista mistä normaalit ihmiset yleensä keskustelisivat yhdessä, eikä toinen alkaisi suunnattomasti raivoamaan. Kääntää asiat aina itseensä, että hän on taas saanut niin kestää kaikkenlaista ja sitten auotaan päätä. Aina minä ja minä. Miehellä on myös alkoholi-ongelma. En myöskään luota mieheen täysin, on pari kertaa jäänyt kiinni "nainen etsii miestä" palstaa katsomasta. Mitä naimisissa oleva mies sellaisia palstoja katselee! Miehen hypomania on ilmennyt päättömänä tavaroiden osteluna, mm.videokameroita makaa hyllyillä aikamoinen määrä. Tuntuu, että mies vihaa naisia: hyvin herkästi pikkuriidan alettua alkaa puhua:S.......n ämmä" tyylillä. Sitten se toinen puoli, kun "käyttäydyn hyvin", mies puhuu tyyliin:yötä rakas, kiitos rakas ruuásta" ym. Sitten pikkuriidan alettua tyyli muuttuu ja mies näyttää oikean minänsä.

    • Minä vain

      Lisäyksenä vielä, että mies ei syö lääkkeitään (Ketipinor) ja koira on tähän asti ollut talvet sisällä ja tulee olemaan edelleen:=)

    • erja3

      Hei!
      Olen seurutellut kaksi kuukautta bibo miehen kanssa. Hän on nelikymppinen ja sairastanut jo vuosia. Hän kertoi heti sairaudestaan, johon hänellä on hyvä lääkitys. En oikein pitänyt sairautta minään, ennen kuin muutamia päiviä sitten. Yhdessä vuorokaudessa kaikki muuttui. Illalla kaikki oli hyvin, mutta seuraavana päivänä hänestä ei kuulunut enää mitään. Näin on jatkunut (vasta) kolme päivää, ja nämä vuorokaudet ovat olleet piiiiitkät. Netistä olen sairautta päivät pitkät "opiskellu"t, ja jotenkin aiva kamala sairaus, mitä muiden kokemuksista olen lukenut.
      Asumme erillämme. Minulla on avain mieheni luo. Hädissäni kun olin, menin sinne avaimillani, koska hänestä ei ollut kuulunut päivään mitään, toisin kuin tavallisesti. Siellä hän makasi, oli todella väsynyt ja ahdistunut. Ja niin hän tekee edelleen, jo kolmatta päivää. Yhteen viestiini hän on vastannut ihan asiallisesti, muihin ei mitään.
      Mitä minun pitäisi tehdä? Annanko hänen olla, vai yritänkö väkisin auttaa, mitä hän ei todennäköisesti halua. En halua ahdistaa häntä enempää teoillani? Kauanko tämä masennusjakso voi noin pahana kestää, että ei voi edes puhua ja nähdä? Mitä hän ajattelee?
      Suhteemme on ollut hyvä ja rakastamme toisiamme paljon.
      Onko jollain kokemusta? - Kiitos

    • Minä vain

      Mun miehellä on noita tuommoisia masennuksia, yleensä viikonlopun saattaa olla eristyksissä muista ihmisistä (tontillamme olevassa hallissa), hän myös kaljoittelee tällaisina päivinä. Ei halua nähdä ketään, annan hänen olla, koska hän on silloin minulle myös hyvin ilkeä, mutta teidän tapauksessa ei taida niin olla. Onko lääkitys sitten oikeasti hyvä ja ottaa varmasti ne lääkkeensä?

      • erja3

        Nyt olemme puhuneet hieman, ja hänkin kuulemma mieluiten olisi yksin, koska saattaa sanoa ilkeitä juttuja, mitä ei normaalisti sanoisi/tarkottaisi.
        Kyllä lääkitys on hänen mielestään kohdillaan, on vaan ollut stressiä kaikesta, niinkuin rahattomuus, työttömyys, saamattomuus jne.
        Masennus ei vielä täysin ohi, mutta olo on luullakseni hänellä jo hieman parempi. Aikamoista... On tässä mietittävää ja sulateltavaa itsellänikin!!!


    • Minä vain

      Mun miehelläkin on AINA stressiä, tuntuu ettei hän pysty elämään stressitöntä elämää. Hän ei syö Ketipinor lääkkeitään, oli jättänyt ne vain hetken syötyään, hänellä on ollut bibo diagnoosi noin 2v. Minun pitäisi ojentaa lääkkeet hänelle joka ilta, että säännöllisesti söisi. Niin pitää kai alkaa tekemään. Hyvä, jos masennus on alkanut miehelläsi helpottaa.

    • surusilmä

      Minä tutustuin komeaan ja mukavaan mieheen. Ei kertonut sairastavansa. Meillä on yhteisiä tuttuja, kukaan ei kertonut että hän sairastaa. Ihmettelin, kun hänestä ei ollut kuulunut moneen päivään mitään. Soitin, laitoin viestiä, ei mitään. Kunnes kuulin, että hän oli saattanut itsensä narun jatkoksi. Sitten alkoi kyllä tutut kertomaan, että hänellä oli tämä sairaus. Tuntuu aivan hirvittävältä. Miksi en huomannut mitään?

    • Minä vain

      Voi, kamalaa..Ei ollut mitenkään sinun vikasi. Hänelle oli varmaankin iskenyt masennusjakso rankasti päälle. Sitä ei aina päälle päin näe, varsinkin, jos oli ehkä maaninen tavatessaan sinut? Minun mieheni on joskus vuosia sitten yrittänyt itsemurhaa auton pakokaasulla,heräsi kuin ihmeen kaupalla ja sai aivo-infarktin, mistä kyllä toipui. Emme silloin vielä tunteneet. Hän on minullekkin uhkaillut monesti tekevänsä itsemurhan. Minunkin mieheni osaa hyvin esittää ulospäin jotain muuta, vaikka olisi sisimmässään masentunut, on kyllä silloin monesti vihainen ja aggressiivinen, tai sitten eristäytyy.

      • 3xkantanut

        Ei ne tee itsaria jotka uhkailee tekevänsä vaan ne jotka eivät puhu. Oli bipo tai ei.
        Bipoilla ja miksei normeillakin tuo sitä paljon puhuttua narsismia tai huomion hakua. Aloin laskemaan montako kaveria/sukulaista oon ollu saattamassa viimeiseen lepoon, siis oman käden kautta menneitä, tulos on niin monta etten kerro. Sen tiedän ettei heistä ollut kuin yhdellä diagnoosi bipoon.
        Rakkaudesta tai paremminkin sen menetyksestä on mennyt useita. Liian herkkiä ihmisiä tähän maailmaan.


    • 2suuntainen vai?

      Hei!

      Ajattelin kirjoittaa tänne ja kysyä mielipiteitä ja neuvoja. Epäilen, että avomiehelläni saattaisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Tänä aikana mieheni on ollut välillä masentunut. Viime keväänä kävi psykologilla puhumassa masennuksesa ja ahdistuksesta, mutta vain puhumassa, mitään lääkkeitä ei määrätty. Ei myöskään ollut täysin samalla aaltopituudella psykologin kanssa. Viimeisen kahden vuoden aikana ja edelleen mieheni mielialat vaihtelevat nopeastikin, on joko todella hyvällä tuulella, huomaavainen, kiltti, kaikinpuolin todella ihana mies, tai sitten masenunut, ahdistunut, näköalaton ja toivoton. Noihin masennuspäiviin/kausiin liittyy myös vahvasti syytteleminen, johon olen nyt toden teolla herännyt. Mieheni syyttää minua siitä, että ostamamme asunto ei ollutkaan hyvä, ja minun tulisi joko remontoida se oikeanlaiseksi tai myydä se. Ja nimenomaan minun yksin, hän on tilanteeseen syytön. Hän on sanonut monille tutuillemme, että minä huijasin hänet ostamaan asuntomme, vaikka minun mielestämme päätös oli yhteinen.

      Huomaan, että olen alkanut pikkuhiljaa uskoa mieheni syytöksiin, ja olenkin välillä jo ottanut myyntikuvat asunnostamme ja välillä taas (miehen senhetkisen mielipiteen mukaan) etsinyt remonttitietoa ja -tarvikkeita. Nyt on kuitenkin mitta alkanut täyttymään. En enää haluaisi edes tulla töistä kotiin kiukuttelevan miehen luo. En jaksa enää pelätä joka päivä, millä tuulella hän tänään tulee töistä kotiin. Ero on ollut viime aikoina monesti mielessä. Kuitenkin edelleen jostain syystä haluaisin yrittää, ja ajattelen että jossain siellä ilkeyden alla on se ihana mies, johon aikoinaan rakastuin.

      Halusin kai kysyä, mitä mieltä olette? Voisiko kyseessä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö vai "vain" tavallinen masennus? Mistä hakea apua, mistä aloittaa? En usko, että kukaan pelkän asunnon takia noin masentuisi, joten taustalla täytyy olla muutakin. En myöskään usko että asunnon vaihto hänelle mieleiseen ratkaisi tilannetta pidemmän päälle.

      Kiitos jos joku vastaa, tai jaksaa tämän sepustukseni lukea. Helpotti jo vähän, kun sai tänne avautua.

    • ankisliv

      Varaa itse aika psykologille. Miettikää näitä asioita siellä. Jos vielä tuntuu että jaksat jatkaa elämää hänen kanssaan, varaa uusi aika miehellesi tälle samalle psykologille. Silloin hänellä on miehestäsi "taustatietoja" joita miehesi itse ei osaa kertoa. Vaihtoehtoisesti, varaa aika miehellesi uudelle psykologille, mene mukaan ja kerro paikanpäällä nämä taustatiedot joita miehesi ei osaa itsestään kertoa. Ne on asioita joita hän ei välttämättä itse edes huomaa, esim. mielialavaihtelut ja mitä niiden aikana tapahtuu.

      Koita jaksaa, tai jätä elämäsi itsesi parantamiselle.

    • Kaksisuuntaisenpuoliso

      Keväällä 2017 kustannusosakeyhtiö Reuna julkaisee Marjo Ojalammin kirjoittaman kirjan: Elävän leski - Kun psykoosi hautaa rakastetun. Teos perustuu kirjoittajan lähes kymmenen vuoden päiväkirjoihin, joita hän kirjoitti puolisonsa pahimpina depressio ja maanisina kausina.
      Kaksisuuntaiseen mielialahäiriön sairastuneet ovat jo kirjoittaneet useita kirjoja kokemuksistaan, mutta heidän kumppaninsa ei vielä tietääkseni yhtäkään, joten odotan innolla tätä kirjaa. Vaikka tietenkin jokaisen kokemus on omanlaisensa, yhteisiä piirteitä varmasti löytyy. Kirjat ja muu vertaistuki on mainioita läheisen selviytymisessä.

    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Muusikko Pave Maijanen, 70, on kuollut

      "Talvella 2018 hän sai ALS-diagnoosin. Ensioireet hän huomasi syksyllä 2018. Tuolloin Maijanen alkoi tuntea kummallisia lihaskramppeja ja huomasi, ett
      Maailman menoa
      99
      4475