Ei ollut helppoa palata takaisin kotiin ja huomata, että mikään ei ollutkaan muuttunut.
Mutta vielä vaikeampaa oli palata takaisin lastenkotiin tahtomattaan.
Kun ei tiennyt mihin edes halusi, kun ei tiennyt mitä kannattaisi tehdä.
Kun tuntui siltä että ei voinut muuta kuin mennä jonnekin, ihan minne vaan, ja tappaa itsensä.
Ei ollut rahaa karata uudestaan, ei ollut paikkaa mihin mennä, eikä ollut ketään lastenkodin ulko puolella, joka mua olisi huolinut.
Tottakai, nuori kaunis tyttö, joka näytti ikäistään vanhemmalta, hyvä kroppa ja puheen lahja annettu, olisin tottakai voinut karata, liftata, iskeä kundeja ja elää niiden kanssa, joka yö joku uusi.
Olihan mulla hesassa yxi vähän tuttu, joka varmasti olisi huolinut mut sen luokse, mutta hey, kuten sanoin, mitenkäs raha?
Kotona mutsin kanssa oli mennyt joskus hyvin, joskus huonosti, mutta nyt, kaikki oli ollut täydellisen epätäydellistä.
Ei ollut päivää jolloin mä en olisi itkenyt, tai yötä jolloin mä en olisi ajatellut itsemurhaa, karkaamista, katoamista, aineita,...ihan mitä vain että pääsisin pois.
Mä en tiennyt miksi, mutta mutsi inhosi mua.
Se ei selvästi halunnut mua sinne pilaamaan selvästi kirkasta tulevaisuutta, ja mä olin aina ollut ahne, itseään täynnä oleva pikku prinsessa.
Enpä tuota tiedä...
Faijasta en tiennyt...se osoitti selvää rakkautta lastaan kohtaan, mutta silti mä olin niin yksin...
Faija ei ollut ikinä mulle mitään muuta kuin ihminen joka oli jättänyt mut kun olin ollut pieni tyttö.
Mä en ikinä olisi äitiini enää yhteydessä.!
Se huora oli pettänyt mut pahimmiten koko maailmassa.
Mulla ei ollut enää äitiä.
Mulla ei ikinä ollut äitiä, mutta mä en uskonut menettäväni mahdollisuutta äidin saamiseen...
Kaiken lisäksi...ne oli vienyt multa ainoan ihmisen jota mä olin rakastanut...
Tonin.
Toni oli...22vuotias...nuoren tytön isä, entinen perheen isä, ja nyt... ei mitään... Mulle siis...ja varmasti itselleen...
musta tuntuu että mä haluaisin puhua jollekin ihmiselle, jutella ja kertoa munm tunteista, saada jostain edes apua...Saada Toni takasin...jos mä saisin sen...edes mahdollisuuden sen kanssa olemiseen, mä en enää tekisi näin...
Mutta mä teen koko ajan, samassa putkessa, ajatellen, että pian mä kuitenkin kuolen.
Mihin mä muka kuolisin?
Mä idiootti vain tappaisin itseni, mutta mitä väliä sillä nyt sitten olisi???
Kukaan ei todellisuudessa halua itselleen mitään pahaa, mutta muista viis.
...ei tota voi ymmärtää...
Mutta vielä vaikeampaa oli palata takaisin lastenkotiin tahtomattaan.
Kun ei tiennyt mihin edes halusi, kun ei tiennyt mitä kannattaisi tehdä.
Kun tuntui siltä että ei voinut muuta kuin mennä jonnekin, ihan minne vaan, ja tappaa itsensä.
Ei ollut rahaa karata uudestaan, ei ollut paikkaa mihin mennä, eikä ollut ketään lastenkodin ulko puolella, joka mua olisi huolinut.
Tottakai, nuori kaunis tyttö, joka näytti ikäistään vanhemmalta, hyvä kroppa ja puheen lahja annettu, olisin tottakai voinut karata, liftata, iskeä kundeja ja elää niiden kanssa, joka yö joku uusi.
Olihan mulla hesassa yxi vähän tuttu, joka varmasti olisi huolinut mut sen luokse, mutta hey, kuten sanoin, mitenkäs raha?
Kotona mutsin kanssa oli mennyt joskus hyvin, joskus huonosti, mutta nyt, kaikki oli ollut täydellisen epätäydellistä.
Ei ollut päivää jolloin mä en olisi itkenyt, tai yötä jolloin mä en olisi ajatellut itsemurhaa, karkaamista, katoamista, aineita,...ihan mitä vain että pääsisin pois.
Mä en tiennyt miksi, mutta mutsi inhosi mua.
Se ei selvästi halunnut mua sinne pilaamaan selvästi kirkasta tulevaisuutta, ja mä olin aina ollut ahne, itseään täynnä oleva pikku prinsessa.
Enpä tuota tiedä...
Faijasta en tiennyt...se osoitti selvää rakkautta lastaan kohtaan, mutta silti mä olin niin yksin...
Faija ei ollut ikinä mulle mitään muuta kuin ihminen joka oli jättänyt mut kun olin ollut pieni tyttö.
Mä en ikinä olisi äitiini enää yhteydessä.!
Se huora oli pettänyt mut pahimmiten koko maailmassa.
Mulla ei ollut enää äitiä.
Mulla ei ikinä ollut äitiä, mutta mä en uskonut menettäväni mahdollisuutta äidin saamiseen...
Kaiken lisäksi...ne oli vienyt multa ainoan ihmisen jota mä olin rakastanut...
Tonin.
Toni oli...22vuotias...nuoren tytön isä, entinen perheen isä, ja nyt... ei mitään... Mulle siis...ja varmasti itselleen...
musta tuntuu että mä haluaisin puhua jollekin ihmiselle, jutella ja kertoa munm tunteista, saada jostain edes apua...Saada Toni takasin...jos mä saisin sen...edes mahdollisuuden sen kanssa olemiseen, mä en enää tekisi näin...
Mutta mä teen koko ajan, samassa putkessa, ajatellen, että pian mä kuitenkin kuolen.
Mihin mä muka kuolisin?
Mä idiootti vain tappaisin itseni, mutta mitä väliä sillä nyt sitten olisi???
Kukaan ei todellisuudessa halua itselleen mitään pahaa, mutta muista viis.
...ei tota voi ymmärtää...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pistää miettimään omaa elämääni.. Eikä se ole oikeasti kaukana tosta.
Todella kaunista, niin surullisen kaunista.. :)
Vaikea lapsuus. Pieni pipo ja liian vähän leluja, ja sepeliä hiekkalaatikossa. On se elämä niin vaikeaa, ilman sitäkin, että erehtyy aina lukemaan näitä puhekielellä parissa minuutissa kirjoiteltuja, lievästi angstisia tekstinpätkiä, jotka unohtuvat heti, kun viimeinen lause loppuu.
kiitos vaan, tollasta tekstiä on ihan yhtä mukava saada, kuin mitä tahansa muutakin.
Aina kun ei voi onnistua! :)