Hei! Ajattelin kirjoittaa tänne sen varmasti yleisimmän, eli oman tarinani tai ainakin palan siitä, millaista elämäni on ollut ja millaista se tällä hetkellä on.
Olen jo parin vuoden ajan kärsinyt milloin minkäkinlaisista psyykkisistä ongelmista, lähinnä masennuksesta ja pakko-oireista. Kun se kaikki alkoi, koin olevani vielä suhteellisen terve enkä oikeastaan pitänyt omituista oloani sairautena vaan jonain muuna, kasvamisena kenties. Sitten kaikki paheni ja paheni (tämä tapahtui ensimmäisenä vuotenani lukiossa). Olin todella onneton, minun ajatuksiisi ei oikeastaan mahtunut mitään muuta kuin ainaisia neurooseja ja sellaista yleistä ahdistuneisuutta, pelkotiloja ja harhaluuloja. Mitään näkyjä en nähnyt enkä ääniä kuullut, siitä en ole joutunut kärsimään. Kaikki kuitenkin huipentui kevään-2003 myötä, sain raivareita kotona ja heittelin irtaimistoa milloin maahan ja milloin jopa rakasta äitiäni päin. Ja sitten minut eräänä päivänä kesäloman alussa passitettiin lääkärille (kovan primitiivireaktion jälkeen) ja lääkäri ehdotti osastohoitoa. Ensin olin vähän yli viikon Peijaksen aikuistenosastolla, ja ensimmäinen viikko meni ihan hyvin. Sitten minut siirrettiin vointini vuoksi astetta "hurjemmalle" osastolle, jossa minut lääkittiin lähes tiedostamattomaksi. Sen jälkeen tuli taas siirto, tällä kertaa nuortenosasolle. Ja siellä vietin sitten sellaiset viisi kuukautta. Elämäni kamalin kesä, ei sellaista toivoisi kenellekään. Rupesin viiltelemään, enkä kyseisestä harrastuksesta ole vieläkään päässyt eroon. (tosin kesällä ei oikein parani ranteisiin viillellä, ne arvet kun eivät ole kivaa katseltavaa) Minulle kokeiltiin erilaisia lääkkeitä siellä osastolla, ja lopuksi päädyttiin kahteen samaan aikaan käytettävään lääkkeeseen. Nämä ovat melkoisen väsyttäviä palleroita, juuri silloin kun ne on ottanut, on olo mitä unisin. Kuitenkin se hälvenee päivän myötä. Haluaisin kuitenkin lopettaa mokomat kokonaan, sillä en koe niistä olevan juurikaan apua. En ole kykenevä ajattelemaan tosissani itsemurhaa, sillä se pilaisi niin monen ihmisen elämän. Suku ja ystävät pitävät minut täällä, ja lisäksi kova kuolemanpelkoni, kaikesta huolimatta. Mietin vain, että milloin tämä mahtaa helpottaa? Käyn terapiassa, ja psykologi hokee vain, että kaikki on vasta alussa. Ja että kyllä tuloksia ajan myötä alkaa tulla. Juujuu, olen menettänyt intoni sielläkin istumiseen ja siihen turhaan paskanjauhantaan, joka on aina "vasta alussa". Osastohoito tuntuu nyt aivan turhalta, ehkä se sai minut hetkeksi järkiini, mutta nyt on taas niin depressoiva olo, että... 17-vuotiaana pitäisi elää täysillä, mutta se näyttää olevan mahdotonta. Mietin vain, milloinkohan mahdan seuraavan kerran olla onnellinen. Vain onko se minulta kokonaan kielletty? Pystynkö ikinä keskittymään koulussa tai nauramaan aidosti? Kertokaa te, onko minulla kohtalotovereita? Tuntuuko muista siltä, että matka on toivoton ja pimeä, vaikka kaikkialla toitotetaan, että kyllä se siitä...? Olisi kiva kuulla muiden tarinoita.
Jaksamisia kaikille masentuneille! Tahtoisin sanoa, että kyllä se elämä vielä hymyilee, mutta se on niin kulutettu fraasi, että anti olla.
^^
Olen jo parin vuoden ajan kärsinyt milloin minkäkinlaisista psyykkisistä ongelmista, lähinnä masennuksesta ja pakko-oireista. Kun se kaikki alkoi, koin olevani vielä suhteellisen terve enkä oikeastaan pitänyt omituista oloani sairautena vaan jonain muuna, kasvamisena kenties. Sitten kaikki paheni ja paheni (tämä tapahtui ensimmäisenä vuotenani lukiossa). Olin todella onneton, minun ajatuksiisi ei oikeastaan mahtunut mitään muuta kuin ainaisia neurooseja ja sellaista yleistä ahdistuneisuutta, pelkotiloja ja harhaluuloja. Mitään näkyjä en nähnyt enkä ääniä kuullut, siitä en ole joutunut kärsimään. Kaikki kuitenkin huipentui kevään-2003 myötä, sain raivareita kotona ja heittelin irtaimistoa milloin maahan ja milloin jopa rakasta äitiäni päin. Ja sitten minut eräänä päivänä kesäloman alussa passitettiin lääkärille (kovan primitiivireaktion jälkeen) ja lääkäri ehdotti osastohoitoa. Ensin olin vähän yli viikon Peijaksen aikuistenosastolla, ja ensimmäinen viikko meni ihan hyvin. Sitten minut siirrettiin vointini vuoksi astetta "hurjemmalle" osastolle, jossa minut lääkittiin lähes tiedostamattomaksi. Sen jälkeen tuli taas siirto, tällä kertaa nuortenosasolle. Ja siellä vietin sitten sellaiset viisi kuukautta. Elämäni kamalin kesä, ei sellaista toivoisi kenellekään. Rupesin viiltelemään, enkä kyseisestä harrastuksesta ole vieläkään päässyt eroon. (tosin kesällä ei oikein parani ranteisiin viillellä, ne arvet kun eivät ole kivaa katseltavaa) Minulle kokeiltiin erilaisia lääkkeitä siellä osastolla, ja lopuksi päädyttiin kahteen samaan aikaan käytettävään lääkkeeseen. Nämä ovat melkoisen väsyttäviä palleroita, juuri silloin kun ne on ottanut, on olo mitä unisin. Kuitenkin se hälvenee päivän myötä. Haluaisin kuitenkin lopettaa mokomat kokonaan, sillä en koe niistä olevan juurikaan apua. En ole kykenevä ajattelemaan tosissani itsemurhaa, sillä se pilaisi niin monen ihmisen elämän. Suku ja ystävät pitävät minut täällä, ja lisäksi kova kuolemanpelkoni, kaikesta huolimatta. Mietin vain, että milloin tämä mahtaa helpottaa? Käyn terapiassa, ja psykologi hokee vain, että kaikki on vasta alussa. Ja että kyllä tuloksia ajan myötä alkaa tulla. Juujuu, olen menettänyt intoni sielläkin istumiseen ja siihen turhaan paskanjauhantaan, joka on aina "vasta alussa". Osastohoito tuntuu nyt aivan turhalta, ehkä se sai minut hetkeksi järkiini, mutta nyt on taas niin depressoiva olo, että... 17-vuotiaana pitäisi elää täysillä, mutta se näyttää olevan mahdotonta. Mietin vain, milloinkohan mahdan seuraavan kerran olla onnellinen. Vain onko se minulta kokonaan kielletty? Pystynkö ikinä keskittymään koulussa tai nauramaan aidosti? Kertokaa te, onko minulla kohtalotovereita? Tuntuuko muista siltä, että matka on toivoton ja pimeä, vaikka kaikkialla toitotetaan, että kyllä se siitä...? Olisi kiva kuulla muiden tarinoita.
Jaksamisia kaikille masentuneille! Tahtoisin sanoa, että kyllä se elämä vielä hymyilee, mutta se on niin kulutettu fraasi, että anti olla.
^^
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hyvin kerrottu. Aika hienosti osaat asennoitua tilanteeseen.
Itse olen niin lievästi masentunut, että olen pystynyt "välttämään" psykologinkin; ei ole pelkotiloja, mitä nyt pientä neuroottisuutta, sen sijaan mieli on jatkuvasti maassa, pää täynnä turhia murheita, ilonaiheet eivät ilostuta ja elämänhalu on nollassa. Ihmisiä en halua tavata lainkaan, mutta kuitenkin on tämä inhimillinen pätemisen tarve pitämässä liikkeellä. Joka päivä toivon että saisin syövän tai jotain vastaavaa, että pääsisin "siististi" pois. Itsemurha tuntuu liian itsekkäältä, en olisi sen arvoinen. Tämä lienee joko masennusta tai tosi paha asennoitumisongelma.
Joka tapauksessa se on jatkunut niin monta vuotta, että pidän sitä osana itseäni enkä oikein näe syytä muutokseen, ellei tilanne pahene. Olen menestynyt koulussa ja opinnoissa hyvin tähän asti, ja uskon vakaasti saavani mielekkään ammatin joka ei kuormita liikaa. Pahimpaan työelämän myllytykseen minusta tuskin on, romahdus olisi vain ajan kysymys. Nyt voi sentään toivoa, että jotenkuten onnistuu kitkuttelemaan läpi elämän.
Minuakin on melko paljon masentanut ns. elämätön elämä. En todellakaan ole elänyt täysillä, vaikka paljon hyviä muistoja onkin. Tosin hyvät muistot ovat aika kipeitä, kun nykyhetkessä ja tulevaisuudessa näkyy lähinnä mustaa, ja olen loppujen lopuksi ihan onnellinen siitä että olen onneton... Jos muutaman vuoden päästä valmistun ja saan viran jossa viihdyn (onneksi on asioita jotka jaksavat kiehtoa), niin jaksan kyllä siihen asti. Muista haaveista yritän vähitellen luopua, tahdon vain jonkinlaisen pysyvyyden elämään.
Uskon kyllä että pysyvä muutos parempaankin on mahdollinen. Ihminen kasvaa läpi elämän. Mutta aikaa ja vaivaa se vaatii. Minulla on ystävä, joka on ollut todella syvästi masentunut, mutta on sähköhoidon ja monen vuoden terapian jälkeen jo varsin hyvässä kunnossa. Sairaus jättää kyllä aina jotain arpia, mutta aivan varmasti pystyt nauramaan ja keskittymään vastaisuudessakin. Ihan kaikkea elämässä ei koskaan voi saada, mutta kenelläkään ei ole asiat niin huonosti ettei mitään ilonaiheita olisi. Voimia kaikille!
Kiitos. ^^
Meitä samasta kärsiviä lienee tässä maailmassa aivan liikaa. Voi vain kysyä, mistä se oikein johtuu, onko nykypäivä tosiaan niin vaikea paikka kaikkine näennäisine mukavuuksineen. On kai kuin lottovoitto syntyä Suomeen, vaan omaa päätään ei pääse noin vain pakoon. Se on kuitenkin se kaikkei hallitsevin ympäristö, ei jokin fyysisellä tavalla koettu pikkukaupunki tai joku muu idylli.
Psykkani sanoo, että tämän sairauden aktivoituminen johtuu jostakin tietystä asiasta, joka pitäisi selvittää. Sanon siihen, että ei kun se on meidän suvussa ja geeneissä kiertävä vitsaus. Ei se näin kuulemma ole, vaan siihen on (olevinaan) joku syy.
Hienoa, että olet niin lievästi masentunut, ettei psykoanalyytikkoja ole tarvittu selittämään, mikä oikein on vialla. Itse ole kuullut niin rasittavia analyyseja, että puolestani eräs psykologi saisi suksia... sanonko mihin...
Älä missään tapauksessa toivo, että saisit jonkin vakavan taudin, sitä et ole todellakaan ansainnut. Kuten et kuolemaakaan missään mielessä, ennen kuin on sen sattumanvarainen aika. Itsemurha on viiminen vaihtoehto , älkää tehkö sitä, missään nimessä! Toki itsemurhan ajattelu voi olla jopa melko toimivaa silloin kun makaa murheen tyhjiössä, se voi olla jollakin vinksahtaneella tavalla jopa terapeuttista. Mutta sen toteuttaminen... Eij!
Minäkin olen jo alkanut pitää tätä masennusta omaan persoonaani kuuluvana, samalla kun olen rajannut viivan minun ja muun maailman väliin. Tuntuu etten kuuluisi mihinkään, kuin olisin jotakin muuta lajia kuin kaikki muut ihmiset. En melkeinpä edes tahdo kuulua mihinkään, vaikka ennen minulla oli esim. kova hinku liittyä poliittisesti sitoutunesiin järjestöihin. Nyt koen vain olevani sellainen sekaisin oleva kummajainen, jolla on oma todellisuutensa. Ja se on harhatodellisuus, mielen luomaa silmänlumetta jota eivät muut näe.
Tulin juuri laivalta, jossa oli vaikea katsoa niitä onnellisia lapsia, jotka nauroivat ja leikkivät aivan kuin minä samanikäisenä. Silloin lapsena sitä ei tajunnut, miten arvokasta aikaa se tosiaankin oli. Monta kertaa tuollakin risteilyllä ajattelin, että nyt en enää jaksa, nyt alkoi tulvia yli. Kuitenkin jaksoin ja jaksan edelleen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ja sellaiset hetket ovat arvokkaita. Kun voi olla edes hiukan välitön ja suruton, vaikka se sitten johtuisikin siitä, että on niin väsynyt, ettei jaksa ajatella oikein mitään ja näin ollen ahdistuskaan ei ole niin kovaa. Sama juttu varmaan kuin lääkkeissä, turtuneella mielellä voi olla hetken ongelmitta. Alkoholinkin voinee pistää samaan kastiin, tämä väsymys vain taitaa olla se turvallisin keino.
No, mutta hyvä kun nyt on kuitenkin kesä! Siitä pitää olla iloinen ja yrittää elää mahdollisuuksien puitteissa niin kuin se nyt parhaalla tahdolla ja yrityksellä onnistuu.
Itse olen tässä juuri lopettelemassa psykologilla käymistä, 4 vuotta olen tainnut jo käydä (voi olla viisikin, ei tee mieli laskea). Minulla oli ns. syy olla masentunut, syy vain ei ollut se minkä itse luulin sen olevan. Oikea syy(t) saatiin selvitettyä psykologin kanssa ja olen päässyt masennuksesta irti oikeastaan kokonaan. Enää tulee vain harvoin sellaisia päiviä, kun tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään järkeä/hyötyä kun pelkkää paskaa vaan sataa niskaan.
Ikinä en olisi ilman psykologilla käymistä selvinnyt hengissä. Itsemurhaa en suunnitellut (korkeintaan parin kusipään murhaa), mutta melkein vajosin sellaiseen tilaan etten enää olisi jaksanut nousta sängystä ylös vaan olisin jäänyt sinne makaamaan ikuisiksi ajoiksi... Minulla ei siis ole ollut mitään harhoja tms. Olin vain pohjattoman surullinen ja varma ettei elämällä ole tarkoitusta, syitä tähän en täällä nyt viitsi kertoa (ei sillä oikeastaan ole merkitystä). Noihin murheisiin ja niistä selviämiseen käytin ns. "parhaat vuoteni", TAI NIIN LUULIN!
Nyt olen 23-vuotias ja olen huomannut että parhaat vuoteni ovat tässä ja nyt! Nyt olen tarpeeksi vanha että voin kokeilla kaikkia juttuja ilman nuoruuden lapsellisuutta ja pelkoja muiden mielipiteistä jne. Kuitenkaan en ole vielä läheskään liian vanha hulluttelemaan vielä moneen vuoteen :) Alle 20-vuotiaana yli 20-vuotiaat tuntuvat ikälopuilta. Vasta kun kasvaa näin vanhaksi, huomaa kuinka lapsellisia oikeasti tämän ikäiset ovatkaan! Varsinkin opiskelijaelämää elävät sekoilevat kuin pahaiset teinit :)
Jos et pidä psykiatristasi, voisitko vaihtaa johonkin toiseen? Itse napsin pillereitä yhden vuoden, mutta ne olivat niin mietoja ettei mitään sivuoireita ilmennyt. Koita kysellä voisitko vaihtaa joihinkin toisenmerkkisiin, jos tuntuu että nukuttavat liikaa. Kokonaan ei ehkä vielä kannata lopettaa, varsinkaan ei saa lopettaa kuin seinään vaan pitää pikku hiljaa totutella pois. Muuten voi mennä aivot ihan sekaisin...
Tästä tuli nyt varmaan ihan sekavaa tekstiä, mutta kai tärkeintä on kuulla että on meitä täällä muitakin "sekopäitä" liikenteessä. Tässä vielä yksi hauska mietelause: "Elämä on paskaa, mutta minä en pelkää!"
Minusta olisi kyllä mukavaa, kun sitä omaa päätä ei tarvitsisi joka paikassa kantaa, mutta toisaalta on niitäkin jotka ryntäilevät ympäriinsä kuin päättömät kanat enkä minä sellainenkaan lopulta tahtoisi olla.
Työnteko tietysti on suomalaiselle miehelle luonnollinen väylä paeta omaa itseään. Kun oikein uppoutuu johonkin vaikeaan matemaattiseen ongelmaan (opiskelen matematiikkaa), niin pääsee hetkeksi maailmaan, jossa kaikki on kaunista ja ristiriidatonta.
Elämähän on kaikkea muuta, ja juuri nuo sisäiset ristiriidat järkyttävät minun mielenterveyttäni. Sellaista olemisen tapaa ei olekaan jossa olisin "tasapainossa". Jokin aina häiritsee.
Minä uskon kyllä ettei masennus itsestään synny, korkeintaan taipumus alakuloisuuteen tai pessimismiin voi olla synnynnäistä tai varhain kehittynyttä.
Tuo on totta, että masennus erottaa muusta maailmasta. Ympärille syntyy jokin merkillinen suojamuuri. On todella kiusallista, kun riittää katsoa ihmisiä hetken silmiin ja paha olo tarttuu heihin heti (siltä ainakin vaikuttaa), ei siinä tee mieli tavata ketään ellei ole ihan pakko. Mutta yksinjääminen on vielä pahempaa, silloin vasta jääkin sen oman todellisuuden vangiksi. Lopputulos on se, että on niin outo ihminen ettei edes kunnolla sovi mihinkään joukkoon. Edelleenkään se ei ole mikään syy jäädä ulkopuolelle.
Mutta totta tosiaan, kesä on kauneimmillaan. Kukat kukkivat metsissä ja pientareilla, kyllä niistä ainakin pikkuisen iloa saa irti. Samoin keskikesän ukkoset ovat jylhää seurattavaa, kun vain malttaa olla lähtemättä järvelle soutelemaan juuri silloin... :) Hyvää juhannusta siis!
...piirteitä itsessäni. Olen itse nyt iältäni kakskakkonen opiskelija ja kun omaa mielenhistoriaani alan miettimään, huomaan että yläasteen lopulla käyrä lähti laskemaan aika nopeasti. Yksinäisyys, häpeä alkoivat olla tunteina niitä tutumpia. Samaan aikaan alkoi tajuamaan juttuja syvemmin, murrosikä iski täysillä. Isäni huomasi lukion ekalla, että poika ei enää käy illalla missään, eikä ketään kavereita näy. Mullahan oli kaikki hyvin.
Kun lukion toisella luokalla yksinäisyys alkoi raastamaan entistä enemmän, kateellisena kuuntelin mitä muut olivat viikonloppuna tehneet, kuuntelin hiljaa...olin lopulta täysin yksin, saattoi mennä viikkoja, etten puhunut välitunneilla kenenkään kanssa, olin vaan varjo koulun seinillä. Koska kotonakaan ei meillä ole tunteista, tai yleensä mistään ikinä puhuttu, voin sanoa, että en ole ikinä sanonut rehellisesti kenellekään miltä minusta tuntuu.
Sisutassa se on alkanut jäytää, koko ajan haluaisi vaan sanoa, että mulla menee nyt tosi huonosti, mä en jaksa, auta minua. Mutta kun pelko, että annan samalla jonkinlaisen lyömäaseen toiselle, avaan panssarini avoimeksi, on niin suuri ja voimakas että en tiedä miten tästä voisi asiat saada parantumaan. Onhan tuo panssari kehittynyt jo yli kymmenen vuotta jättäen varjoonsa kaiken normaalin sosiaalisen kehityksen ja henkisen itsetunnon. Yksi pahimpia pelkojani on, että jossain tilaisuudessa (opiskelijabileet jne.) juon itseni niin känniin, että kaikki tuska tulee ulos jonkun puolituntemattoman niskaan. Mutta pahin pelko siinä on se, että joku saa tietää.
Enhän minä väitä, että minulla asiat olisivat todella huonosti, tai huonommin kuin sinulla. Ei vaan kiinnosta, miksi pitäisi tuntua paremmalta jos tietää, että asiat voisivat olla huonomminkin. Kun ei ole tappavaa sairautta, rahaakin on sen verran, että näkkileipää ei tarvitse syödä, henki ei ole uhattuna, asunto löytyy ja kotia voi aina tulla takaisin.
Nyt kun huomasin tän sivun, täällä voin anonyymisti nyt räjäyttää osan siitä paskasta ilmoille, ilman että kukaan oikeasti tietää. En voi sanoa, että tämän viestin kirjoittaminen on mitenkään terapeuttista millään tasolla, ei tämä loppujen lopuksi tunnu miltään. Ainoa pitempään mielessä pysynyt asiaon, että jonkinlainen tappava sairaus olisi ainoa asia mitä jaksaa odottaa. Samalla sais muiden hyväksynnän, vois kerrankin osoittaa kuinka vahva ja rohkea olen oikeasti. Kohtaan kuoleman ilman valitusta ja itsesääliä. Eikä kukaan saisi tietää.
---Anteeksi tämä vuodatus tähän paikkaan, tarkoitus ei ollut varastaa puheenvuorojanne, kuolemaaodotellessa ja Juhannuskeiju.
Kun vihdoin tajusin kärsiväni masennuksesta, etsin käsiini kirjoja aiheesta. Yhden kirjan nimi oli "jossain on ilo". Halusin uskoa siihen. Kaksi vuotta terapiaa ja lääkkeitä..enää en jaksa uskoa.
Voi meitä surullisia ja ahdistuneita ihmisiä. Mikä meitä kaikkia vaivaa?!
Kyllä mä ainakin olen miettinyt itsemurhaa tosi paljon. Mua se ajatus helpottaa tosi paljon, esim. annan itselleni jonkin päivämäärän vaikkapa puolen vuoden päähän mihin asti sinnittelen ja sitten lopetan tän paskan. Se on vähän kuin jokin lomamatka tai muu mitä ajattelemella jaksaa jokapäiväisen elämän. Enkä mä sitä oo koskaan yrittänyt, tuskin yritänkään. Mä odotan yhä että jostain löytyy tasapaino ja ilo ja itsetunto ja onni.
Kaks vuotta syväluotaavaa analyysiä..aatelkaa. Moni asia on muuttunutkin. Olen oppinut puhumaan ja tunnistamaan tunteitani. Olen kuin alkoholistin lapsi, jolla on samat oireet, mutta perheessä ei ole ollut alkoholismia. On vain ollut toisenlainen virtahepo olohuoneessa.
Mä haluaisin imeä sitä elämän iloa ja positiivista asennetta kavereiltani jotka ei vaivu samoihin pohjamutiin kuin mä!!!
Mua ottaa niin päähän tää elämisen sietämäön raskaus.
Niin, juhannus oli ja meni. Siinähän se. Mökillä oleillen, metsätietä kävellen ja laulellen, kokkoa poltellen ja itseään säälien. Toivoin voivani unohtaa kaiken kurjuuteni edes juhannukseksi, toivoin voivani tanssia kukkakedoilla ja olla edes hetken vapaa, pääseväni päätäni pakoon. Se ei kuitenkaan onnistunut, ei millään muotoa huolimatta siitä, että sääolosuhteet olivat kuin kaunis lahja Suomen oikukkaassa kesässä.
Aivan, työneko auttaa välillä... Se, että keskittyy johonkin muuhun. Tällä hetkellä olen vain niin väsynyt, inhoan väsymystä. Niin henkistä kuin fyysistäkin. Inhoan juuri tällaista oloa. Olisipa edes levoton ja ylienerginen samalla kun on surullinen. Mutta ei tätä! Ei tällaista maailmanlopun oloa, eieiei! Piti lähteä Hesaan, vaan en jaksanutkaan.
Kurjaa että ihmiset ajattelevat itsemurhaa. Toisaalta olen alkanut ajatella, että välittömät ja hilpeät ihmiset ovat jotenkin yksinkertaisia. Ikään kuin vain masentuneet tai muuten kärsivät ihmiset olisivat mielenkiintoisia, niin minä vain ajattelen vaikkei kyllä kannattaisi. No, tämä masennus tuo mukanaan muitakin ajattelumalleja, tuo on vain yksi niistä.
Niin muuten, tahtoisin antaa pari vinkkiä, mitkä ainakin minulla usein auttavat silloin kuin ahdistaa kunnolla.
Kappaleet:
Sentenced/ Excuse me while I kill myself, No one there ja koko muu The Gold White Light-levy
(muukin Sentencedin tuotanto)
Sonata Arctica/ Misery
Eminem/ Rock Bottom
Niin, ja piirtäkää jotakin todella makaaberia, kuvittakaa tunteitanne peperille. Esim. irronneita jäseniä, silmistä valuvaa verta, kahlittuja hirviöitä ja kaikkea surrealistista. Tai repikää jotakin, tai sitten ottakaa pakastimesta jääpaloja ja painakaa niitä niskaanne vasten. Keinoja antaa itselleen ensiapua on monia, toiset niistä toimivat ja toiset eivät. Juuri tällä hetkellä ei itselläni varmasti toimisi oikein mikään. Tällainen apaattinen ilta, äiti katsoo televisiota ja suihkussa virtaa vesi. Mietin, miten jaksan huomisen ja ylihuomisen ja niin pois päin. Mietin, miten kertoa ihan mukavalle tyypille etten tahdo juuri nyt hänen seuraansa. Mietin että pitää ottaa kohta ne typerät, väsyttävät lääkkeet.
Ei ollut kyllä helppo juhannus täälläkään. Olin yksin isovanhempien mökillä, mietin vain millaisena luuserina naapuritkin pitävät enkä viitsinyt käydä edes uimassa. Kuuntelin radiota toivoen että jokin kappale piristäisi, joku piristikin, Zen Cafen Ihminen nimittäin (lempibiisini), mutta enimmäkseen kaikki tuntui vain entistä laimeammalta. Se on rasittava tunne, kun tietää että ennen on kyennyt iloitsemaan enemmän.
Ehkä pitäisikin kokeilla tuota raskaampaa musiikkia. Ryhtyä gootiksi! Se sopisi sisäiseen olemukseeni eivätkä toisetkaan varmaan enää odottaisi näkevänsä hymyä vastaantullessa.
No jaa, jos koko kaveripiirini olisi vain kärsiviä ja masentuneita ihmisiä, niin en tahtoisi nähdä ketään. Tunnen joitakin ihan oikeasti välittömiä ja hilpeitä ihmisiä, jotka eivät ole tyhmiä. Suhtautuminen elämään on vain huolettomampi, ja tällaiselle synkistelijälle tekee hyvää olla sellaisten ihmisten seurassa välillä.
Mutta en kyllä tahtoisi menettää levollisuuttani (kiertoilmaus voimattomuudelle), en kaipaa maniaa, se tekisi minut todella hulluksi. Ihan hyvä että on jarrut pysyvästi päällä, kun ei kerran elämällä mitään selvää suuntaakaan ole.
No, johonkin suuntaan se nyt joka tapauksessa vierii, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mielenkiintoista kyllä nähdä miten ensi juhannus sujuu, kun siinä välillä on luvassa vaikka mitä uutta.
Kärsin itse tasaisesta ahdistuksesta ja masennuksesta ja päällimmäisin ajatukseni on, että olen täydellisen turha otus täällä maan päällä. Tiedostan sen, että niin sanotusti ajattelen liikaa enkä kykene rentoutumaan ja elämään tässä ja nyt.
Poikaystäväni pysähdytti minut hetkeksi toteamalla: älykkäät ja vastuuntuntoiset ihmiset ahdistuvat, koska heillä olisi ratkaisuja moniin ongelmiin, mutta typerykset ja tietämättömät tekevät vastuuttomalla asenteellaan maailmasta surkean paikan elää.
Olen ollut murrosiästä asti alavireinen tyyppi. Vaikeuksiin olen reagoinut masentumalla. Olen aikanani syönyt pari vuotta Cipramiliä ja käynyt välillä psykologin juttusilla. Eli välillä olen tosiaan ollut "sairas" ja välillä vain alavireinen. Saan aina mielestäni etsiä asioita, joista kykenisin iloitsemaan.
Nyt olen tämän palstalaisten mukaan varmaan tosi vanhus, sillä olen 45v. ja olen oppinut hyväksymään sen, että luonteeni on pikemminkinkin alavireinen kuin hilpeä. Osaan jo nauttia, nauraa ja etsiä asioita, jotka tuottavat iloa. Minulla on lapsia, joista osaan nauttia...tosin yksi heistä on kuten minä...mutta häntä se on helpottanut suuresti, kun olemme voineet jutella masennuksesta heti alkusta asti. Hän on gootti. Apua on saatu nuorisoneuvolasta puolentoistavuoden juttutuokioilla ja kirjoja lukemalla. Koen vain tuon goottiuden asialle esteenä, rypemällä sykissä mediakuvissa et löydä itseäsi vaan samaistut entistä synkempiin juttuihin. Ilo on se mitä pitäisi valitettavasti etsiä. Omalla tavallaan. En tarkoita mitään riemullista pomppimista ja sekoilua. Alavireistä iloa tai lempeyttä...vaikka jotain hieman hymyilyttäviä kirjoja tms.
Luin itse juuri nuortenkirjan "Ihan pihalla" ja "Koukussa". Niissä kuvataan nuorten, erilaistenkin ihmisten elämää, ehkä tällaisten kirjojen lukeminen luo toivoa, tai saa kontrastia elämälleen.
Itseäni auttoi aikanani eniten se, että aloin urheilla rankasti, jota inhosin, mutta päätin kokeilla. Toiseksi eniten auttoi, että luin kirjaston sovelletun psykologian kirjat lähes kaikki. Keskityin muuhun kuin, miltä MINUSTA nyt tuntuu. Luulen, että jos ajattelun kautta voi muuttaa itseään, myös käyttäytyminen vaikuttaa ajatteluun ja näin sen kauttakin voi muuttaa itseään ja näin ajatteluaan. Kun käyttäydyt, kuten "suht iloiset ihmiset", voi ajatuksesi ja synkkyytesi helpottua....ehkä....
Itse en usko itsemurhan helpotukseen...jotenkin...uskon asioihin niin henkisesti, että elämä ei ole vain tässä. Johonkin sielun pidempään ja suurempaan olemukseen. Masennusta ei kannata pelätä, olen oppinut elämään sen kanssa ja kasvamaan ihmisenä. Ehkä tämä ei ole enää sairasta masennusta, olen vain luonteeltani alavireinen ja ratkaisumallini olivat pitkään masennustyyppisiä.
Niin, se on omituista miten ihmiset saattavat olla tuomitsevia ja ymmärtämättömiä. Jotkut ajattelevat, että vähän omituisesti käyttäytyvät ihmiset ovat todellisia friikkejä ja joidenkin silmiin myös luusreita (yksi syy, minkä takia eräs masentunut ystäväni ei edes kovinkaan mielellään missään näyttäydy. Vaikka tyypillä olisi vaikka mitä potentiaaleja!).
Sitä oli yhdessä vaiheessa melkoinen ilopilleri (siihen aikaan kun tämä masennus ei ollut vielä kunnolla alkanut.), niin jotenkin se rooli jäi vain päälle. Ja voitte vain kuvitella, miten suuri ero oli sillä leikkiälaskevalla kukkaistytöllä (jolta saatoin ulkopuolisten silmiin vaikuttaa), ja sitten sillä tytöllä, joka tuli kotiin ja laittoi musiikin täysille ja piirteli pääkalloja, antoi veitsen viuhua ranteillaan. Nyt olen joltakin osin luovuttanut ja vaihtanut vaatteet tummempaan kuosiin, enää en jaksa olla myöskään niin ystävällinen kuin ennen pyrin olemaan. En toki viitsi luovuttaakaan, vaan hihhuloin milloin missäkin ja yritän sulautua "tavallisten" ihmisten joukkoon kuin olisin onnellinen kesästä ja nuori, villi ja vapaa. Oikeastihan sitä on niin kahlittu kuin olla ja voi. Oman itsensä kahlitseminen on pahempi kuin mikään vankila, pysyvämpi tuomio kuin mikään muu.
Yritetty siis on sitäkin, että vain nauraa mukana. Ja juuri tänäänhän olin kavereiden kanssa niin kuin ennenkin, vitsailin ja olin mukamas niin sinut itseni kanssa. Voi, mitä itsepetosta, tai oikeastaan ympäristönpetosta! En minä ole tyytyväinen, ainakaan itseeni. Miten voisinkaan olla, kun on tällainen olo ja tuntee olevansa kykenemätön onnellisuuteen. Alavireinen persoonallisuus saattaa olla ristinäni, kenties en koskaan tule olemaan täydellisen tyytyväinen. Mutta nauttikaamme sentään siitä, että osaamme ajatella asioita syvemmin! Se saattaa olla osasyynä masennukseenkin, mutta se myös antaa meille paljon, vai mitä? Luovia ihmisiä maailma kaipaa, ja jos ei heitä olisi, maailma olisi harmaa kuin säkki.
Se on suuri helpotus, jos on lähellä saman kokeneita tai parasta aikaa kokevia ihmisiä. Puhuminen auttaa joskus hyvinkin paljon. Ajatelkaa, jos kaikki pitäisi pitää vain sisällään. Hulluksihan siinä tulisi, aivan umpihulluksi.