Olen 16-vuotias poika. Pari kuukautta sitten olin eräissä kotibileissä, kun sain veljeltäni puhelun, että vanhempani riitelevät nyt kovasti. He olivat jo lähes eroamassa noin kuukausi takaperin tuosta. Nyt veljeni kuitenkin kertoi, että isäni on rakastunut toiseen (itseään puolta nuorempaan) naiseen. Kyseinen nainen on samalla työpaikalla äitini ja isäni kanssa. Vanhempani olivat olleet yhdessä jo 30 vuotta.
Ajattelin, että okei, nyt tulee sitten avioero. Ei se minua masentanut, koska olin jo oikeastaan osannut odottaakkin tätä. Noin 5 viikkoa sitten isäni muutti pois, mutta tapaan häntä aika usein, koska käymme yhdessä salilla ja hän asuu samassa kaupungissa. Muita suuria huolia ei elämässäni ole, paitsi lopahtanut opiskelumotivaatio, jota juuri yritän kohentaa, ja olen löytänytkin siihen hyviä keinoja. Minulla on paljon kavereita ja sosiaalista elämää, en käytä päihteitä ja minulla on paljon halua elää ja myös tulevaisuudensuunnitelmia. Olen luonteeltani optimistinen enkä jää murehtimaan asioita. Ajattelen usein ihmisiä, joilla menee huonommin ja kiitän kaikesta mitä minulla jo on.
Äiti puhuu usein isästä ja hän on aika surullinen, mutta saa myös apua ystäviltä ja psykologilta. Hänen olonsa on selvästi kohentumassa.
Kuitenkin, äiti tuntuu olevan aivan liian huolissaan minusta. Hän kyselee aina vointiani ja selitän hänelle samoin kuin yllä. Kuitenkin hän on nyt pakottamassa minua koulupsykologille, koska hän sanoo etten itse tiedosta masennusta ja surua. En voi käsittää mitä hän hakee sillä. Kyllä minä itse tunnen kun olen surullinen. Hän sanoo, että minun pitäisi jutella koulupsykologille meidän tilanteesta ja siitä, mitä minun tulisi nyt tehdä. En haluaisi mennä, koska tuollaiset auttajat ahdistavat minua. Mitä teen? Mitä mieltä olette asiasta ja tilanteestamme?
Ajattelin, että okei, nyt tulee sitten avioero. Ei se minua masentanut, koska olin jo oikeastaan osannut odottaakkin tätä. Noin 5 viikkoa sitten isäni muutti pois, mutta tapaan häntä aika usein, koska käymme yhdessä salilla ja hän asuu samassa kaupungissa. Muita suuria huolia ei elämässäni ole, paitsi lopahtanut opiskelumotivaatio, jota juuri yritän kohentaa, ja olen löytänytkin siihen hyviä keinoja. Minulla on paljon kavereita ja sosiaalista elämää, en käytä päihteitä ja minulla on paljon halua elää ja myös tulevaisuudensuunnitelmia. Olen luonteeltani optimistinen enkä jää murehtimaan asioita. Ajattelen usein ihmisiä, joilla menee huonommin ja kiitän kaikesta mitä minulla jo on.
Äiti puhuu usein isästä ja hän on aika surullinen, mutta saa myös apua ystäviltä ja psykologilta. Hänen olonsa on selvästi kohentumassa.
Kuitenkin, äiti tuntuu olevan aivan liian huolissaan minusta. Hän kyselee aina vointiani ja selitän hänelle samoin kuin yllä. Kuitenkin hän on nyt pakottamassa minua koulupsykologille, koska hän sanoo etten itse tiedosta masennusta ja surua. En voi käsittää mitä hän hakee sillä. Kyllä minä itse tunnen kun olen surullinen. Hän sanoo, että minun pitäisi jutella koulupsykologille meidän tilanteesta ja siitä, mitä minun tulisi nyt tehdä. En haluaisi mennä, koska tuollaiset auttajat ahdistavat minua. Mitä teen? Mitä mieltä olette asiasta ja tilanteestamme?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.