Olen parinkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka epätyypillisenä tälle vuosituhannelle on seksuaalisesti suhteellisen kokematon, teknisesti ottaen jopa neitsyt. Syytettäköön tästä nyt sitten vaikka sosiaalisesti pieniä ympyröitä, elämäntyyliä, huonoa itsekuvaa tai lapsuuden "traumoja".
Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen opportunistina lajina on seksuaalliselta suuntaumukseltaan enimmäkseen bi ja todellisia "yksin autiolla saarella, enkä silti tunne mitään vetoa mieheen/naiseen"-tyyppisiä hetero- ja homoseksuaaleja on vain murto-osa väestöstä. Toisin sanoen love-is-love enkä missään vaiheessa ole kieltänyt itseltäni ajatusta naisesta - varsinkin kun olen platonisessa avoliitossa ollut naisen kanssa viimeiset kuusi vuotta.
Menemättä enempää ilmiön psykologisiin syihin, viimeiset kymmenen vuotta olen omat seksuaaliset tarpeeni tyydyttänyt fantasioimalla homopornosta. Naiset ja naisvartalo ovat olleet epäseksuaalein asia, mitä ajatella on saattanut - jopa pisteeseen, jossa ei ole kuin äänen voinut ihmetellä, miten kukaan haluaa naisen alapäätä räplätä.
Ja sitten se iski. Ei samalla tavalla kun parin vuoden takainen varatun kollegani ensitapaaminen, joka teki minusta änkyttävän ääliön. Vaan vai-vihkaa, uusi ystävä harrastuspiireistä, joka ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen oli ihan ok, toisen kerran jälkeen jo ystävä ja kolmannella kerralla hän lomaili luonamme pari viikkoa. Neljännen tapaamiskertamme jälkeen jo itkin ikävää ja tieto ettemme näkisi puoleentoista kuukauteen riudutti 10 kiloa elopainosta pois. Tässä vaiheessa vielä todistelin itselleni, että kyseessä oli vain uusi platoninen-rakkaussuhde, olinhan rakastanut naista ennenkin ja rakastan edelleen. Paitsi, että tällä kertaa lähes a-seksuaalin heteron sijaan tunteideni kohteena oli vähintäänkin bi-seksuaali nainen...
Ja kuinka ollakaan, ensimmäistä kertaa tunteeni eivät olleet edes yksipuoliset. Molemmilla toki riittää ongelmia ja painolastia vaikka muille jakaa, mutta turha sitä on etukäteen stressata mitä tulevaisuus tuo. Varsinkin kun käsissäni on juuri tällä hetkellä ongelma johon minulla ei tunnu olevan vastausta. Tiedän, että olen puheillani antanut itsestäni hyvinkin varman ja villin kuvan ja teoriassa se pitääkin paikkansa. Valitettavasti en ole koskaan ollut hyvä tuomaan teorioitani käytäntöön ja ajatus ohjien ottamisesta hirvittää. Olemme onneksi puhuneet tästä kaikesta ja saan onneksi edetä omalla vauhdillani, mutta silti. Kuinka siirtyä sanoista tekoihin, kun ei ole hajuakaan siitä mitä on tekemässä?
Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen opportunistina lajina on seksuaalliselta suuntaumukseltaan enimmäkseen bi ja todellisia "yksin autiolla saarella, enkä silti tunne mitään vetoa mieheen/naiseen"-tyyppisiä hetero- ja homoseksuaaleja on vain murto-osa väestöstä. Toisin sanoen love-is-love enkä missään vaiheessa ole kieltänyt itseltäni ajatusta naisesta - varsinkin kun olen platonisessa avoliitossa ollut naisen kanssa viimeiset kuusi vuotta.
Menemättä enempää ilmiön psykologisiin syihin, viimeiset kymmenen vuotta olen omat seksuaaliset tarpeeni tyydyttänyt fantasioimalla homopornosta. Naiset ja naisvartalo ovat olleet epäseksuaalein asia, mitä ajatella on saattanut - jopa pisteeseen, jossa ei ole kuin äänen voinut ihmetellä, miten kukaan haluaa naisen alapäätä räplätä.
Ja sitten se iski. Ei samalla tavalla kun parin vuoden takainen varatun kollegani ensitapaaminen, joka teki minusta änkyttävän ääliön. Vaan vai-vihkaa, uusi ystävä harrastuspiireistä, joka ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen oli ihan ok, toisen kerran jälkeen jo ystävä ja kolmannella kerralla hän lomaili luonamme pari viikkoa. Neljännen tapaamiskertamme jälkeen jo itkin ikävää ja tieto ettemme näkisi puoleentoista kuukauteen riudutti 10 kiloa elopainosta pois. Tässä vaiheessa vielä todistelin itselleni, että kyseessä oli vain uusi platoninen-rakkaussuhde, olinhan rakastanut naista ennenkin ja rakastan edelleen. Paitsi, että tällä kertaa lähes a-seksuaalin heteron sijaan tunteideni kohteena oli vähintäänkin bi-seksuaali nainen...
Ja kuinka ollakaan, ensimmäistä kertaa tunteeni eivät olleet edes yksipuoliset. Molemmilla toki riittää ongelmia ja painolastia vaikka muille jakaa, mutta turha sitä on etukäteen stressata mitä tulevaisuus tuo. Varsinkin kun käsissäni on juuri tällä hetkellä ongelma johon minulla ei tunnu olevan vastausta. Tiedän, että olen puheillani antanut itsestäni hyvinkin varman ja villin kuvan ja teoriassa se pitääkin paikkansa. Valitettavasti en ole koskaan ollut hyvä tuomaan teorioitani käytäntöön ja ajatus ohjien ottamisesta hirvittää. Olemme onneksi puhuneet tästä kaikesta ja saan onneksi edetä omalla vauhdillani, mutta silti. Kuinka siirtyä sanoista tekoihin, kun ei ole hajuakaan siitä mitä on tekemässä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jaa niin mikä se sun ongelmasi oli?! Kuka sanoo, että sun pitää olla se ajuri? Anna kuule mennä ihan rauhassa omalla painollaan. Sellaisen silmissä, jolla ei ole hajuakaan vastavuoroisuudesta edes tunnetasolla, toi sun ongelmasi tuntuu aika vähäpätöiseltä. Jos teillä on toisenne niin teillähän on sitten kaikki...loppu käy itsestään. Sorry, ei pahalla kuitenkaan, tää on vain kateellisen "panettelua"
Juuri niin kuin sanoit, ei tässä mitään ongelmaa ollutkaan - tai siis ei mitään sellaista mikä ei omalla painollaan ja pienellä selkärangan kasvattamisella selviäisi. Ajatusten saaminen ulos päästä on se ensimmäinen askel ja keskustelupalstat ovat sopivan anonyymi mesta sellaisen kirjoittamiseen. Ja aina voi tulla vähän paremalle mielelle kun huomaa että toisten ongelmat ovat reilusti isompia ;)
näin se menee...En varmaan koskaan kehtais kertoa ihastukselleni, että täällä mä vuodattelen sydänverta hänen vuokseen, mutta totta on, että tällaiset vertaispalstat on yllättävän tärkeitä ja puoltavat paikkansa! Tsemiä teille :)