-Juokse! Janette huusi ääni sortuen.
-En voi.. Mä en jätä sua, vastasin ja otin kiinni Janeten lämpimästä kädestä.
Janette katsoi minua silmiin ja pieni hymy kareili hänen kyynelistä kostuneilla kasvoillaan.
Seisoimme pienellä polulla metsän reunassa, katulampun alla. Oli syksy, ja maa oli peittynyt kauniin värikkäistä lehdistä.
-Sä oot niin ihana.. Mun paras ystävä, Janette sanoi nyyhkyttäen.
-Sun on pakko mennä.. En haluu, että jäät tähän. Mene nyt, mun takia, mä pyydän Anja, ole niin kiltti ja mene. Ne ei saa sua kiinni, mä sanon että olin yksin. Mene nyt, Janette jatkoi ja tunsin kuinka silmiäni kirvelsi.
Yksinäinen kyynel virähti silmänurkastani.
-Mä en jätä sua, sanoin kuiskaten ja puristin Janeten kättä vieläkin lujempaa.
Janette tuhahti.
-Ne saa mut joka tapauksessa, mutta sua ne ei saa, Janette sanoi ja pyyhkäisi vapaalla kädellään poskeltani kyyneleen.
Säälimätön tuuli puhalsi päin kasvojani, märät vaatteeni liimautuivat kiinni ihooni.
Olimme tehneet jotakin, mitä emme saaneet anteeksi. Emme ikinä saisi anteeksi. Me emme edes tarkoittaneet sitä, se oli vahinko, se oli vahinko..
-Janette.. Mä en voi, sanoin Janeten siirtäessä ruskeat silmänsä toiseen suuntaan.
-Anja, kuuntele mua nyt. Sun on pakko, Janette sanoi katsellen täysin vastakkaiseen suuntaan.
Katselin Janettea pyöritellen päätäni. Hänen kasvot olivat tahriintuneet, silmät loistivat kyynelistä katulampun keltaisessa valossa, siniset farkut olivat repeytyneet rikki polvista, musta pitkähihainen oli myös täynnä repeytymiä ja mutaa.
Janette oli lyönyt jalkansa juostessamme eteenpäin metsässä, ja hän ei pystynyt kävelemään sillä jalalla metriäkään. Emme ehtisi millään molemmat karkuun, Janeten oli pakko jäädä.
-Mene. Mene nyt, Janette sanoi tuskin kuuluvasti.
Koitin turhaan katsoa häntä silmiin, Janette käänsi katseensa maahan.
Kaikki oli tapahtunut tunti sitten. Olimme viettämässä juhannusta ystäviemme kanssa, meillä oli hauskaa. Vanhemmat kävivät ostamassa meille viinaa, se oli perinne. Joimme liikaa, molemmat. Janette löysi yhden nuoren miehen, Reinon, ja lähti hänen kanssaan kauemmaksi meistä muista. Hän hymyili minulle lähtiessään, Reino halasi häntä hellästi. Hymyilin takaisin.
Nyökkäsin hitaasti ja otin askeleen taaksepäin, en kumminkaan päästänyt irti Janeten kädestä.
-Ootko varma? kysyin hiljaa, tietäen, että Janette oli varma. Kysyin silti.
Janette nosti katseensa minuun ja nyökkäsi hiljaa. Suljin silmäni hetkeksi, päästin irti ystäväni kädestä ja avasin silmäni.
Janette hymyili.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Reino oli halunnut enemmän, enemmän kuin suuteleminen. Kuulin kuinka Janette huusi apua, kuulen sen edelleen korvissani. Nousin ylös kiveltä jolla istuin ja tähyilin ympärilleni. Kukaan muu ei näköjään kuullut Janettea, tai sitten kukaan ei halunnut kuulla, ketään ei kiinnostanut. En nähnyt mitään, oli liian pimeää. Janettekaan ei enää huutanut. Juoksin siihen suuntaan, mihin he lähtivät. Ja taas kuulin sen, Janette. Hän ei ollut kaukana, juoksin sokkona eteenpäin oksien raapiessa kasvojani ja palaita jalkojani, oli huono valinta laittaa niin lyhyt hame. Juoksin silmät kiinni, kunnes löysin heidät.
Janette makasi maassa, Reino piti kättään ystäväni suun päällä jottei hän voinut huutaa apua. Janeten paidan napit oli revitty auki, hänen valkoiset rintsikat näkyivät selvästi pimeässä. Hänen farkkujen vetoketju oli auki.
Katsoin miestä edessäni, Reinoa. Hän hymyili häijysti. Ja silloin tein ensimmäisen siirron.
Nappasin maasta terävän kiven, se oli nyrkkini kokoinen. Nostin sen kasvojeni korkeudelle ja katsoin uhmakkaasti Reinoa silmiin. Mies nauroi, nauroi minulle.
En koskaan ole tuntenut sellaista vihaa, vastenmielisyyttä ketään kohtaan. Hetken mielijohteesta minä tein sen. Minä löin häntä kivellä kasvoihin.
-Oot mulle rakas, kuiskasin ja otin taas muutaman askeleen pois päin.
-Sä.. Niin säkin mulle, Janette vastasi tuskin kuuluvasti.
Koitin hymyillä, mutta sain aikaan vain pienen virnistyksen.
-Mene nyt, Janette sanoi.
Reino horjahti pois Janeten päältä ja katsoi minua ensin hämmästyneenä. Hän nosti kätensä otsalleen, verta. Hän ei irroittanut katsettaan minusta, mutta katsoi nyt minua vihaisesti. Tunsin pelon hyökyvän sisälleni. "Teit tyttö virheen". Niin hän minulle sanoi.
Janette oli noussut ylös miehen takana, en nähnyt sitä, en katsonut häntä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta Janette löi miestä paksulla kepillä takaraivoon. Reino karjaisi ja horjahti nyt minua kohti.
Säikähdin ja löin uudestaan häntä kasvoihin. Mies kaatui maahan.
Janette kumartui hänen ylleen ja katsoi häntä täristen. "Saatanan sika!" Hän huusi ja löi miestä vielä kerran kasvoihin. Reino sulki silmänsä. En tiennyt miksi, mutta potkaisin häntä kylkeen lujaa. Ja potkaisin uudestaan. Potkin vielä lisää.
Janette löi häntä kasvoihin monta kertaa kepillä, veri tahrasi miehen kasvot.
Lopetin potkimisen ja katsoin Janettea peloissani. Janette katsoi keppiä kädessään ja heitti sen maahan. "Me tapettiin se..." Janette sanoi hiljaa.
Kuulimme jonkun lähestyvän meitä metsässä, ison porukan tulevan meidän suuntaamme. Emme jääneet siihen, me lähdimme juoksemaan, ja kuulimme heidän seuraavan meitä. Nyt seisoimme tässä, he olivat edelleen perässämme, tiesimme sen molemmat.
Otin taas askeleen taaksepäin, en irroittanut katsettani tytön silmistä.
Huokaisin syvään ja käännyin toiseen suuntaan. Ensin kävelin pienin askelin eteenpäin. Nopeutin tahtia, harpoin eteenpäin. Juoksin eteenpäin. En kääntynyt katsomaan taakseni.
No niin.. Arvostelkaa ihan vapaasti, ottakaa huomioon ikäni (16). Voitte laittaa myös sähköpostilla osotteeseen [email protected]
-En voi.. Mä en jätä sua, vastasin ja otin kiinni Janeten lämpimästä kädestä.
Janette katsoi minua silmiin ja pieni hymy kareili hänen kyynelistä kostuneilla kasvoillaan.
Seisoimme pienellä polulla metsän reunassa, katulampun alla. Oli syksy, ja maa oli peittynyt kauniin värikkäistä lehdistä.
-Sä oot niin ihana.. Mun paras ystävä, Janette sanoi nyyhkyttäen.
-Sun on pakko mennä.. En haluu, että jäät tähän. Mene nyt, mun takia, mä pyydän Anja, ole niin kiltti ja mene. Ne ei saa sua kiinni, mä sanon että olin yksin. Mene nyt, Janette jatkoi ja tunsin kuinka silmiäni kirvelsi.
Yksinäinen kyynel virähti silmänurkastani.
-Mä en jätä sua, sanoin kuiskaten ja puristin Janeten kättä vieläkin lujempaa.
Janette tuhahti.
-Ne saa mut joka tapauksessa, mutta sua ne ei saa, Janette sanoi ja pyyhkäisi vapaalla kädellään poskeltani kyyneleen.
Säälimätön tuuli puhalsi päin kasvojani, märät vaatteeni liimautuivat kiinni ihooni.
Olimme tehneet jotakin, mitä emme saaneet anteeksi. Emme ikinä saisi anteeksi. Me emme edes tarkoittaneet sitä, se oli vahinko, se oli vahinko..
-Janette.. Mä en voi, sanoin Janeten siirtäessä ruskeat silmänsä toiseen suuntaan.
-Anja, kuuntele mua nyt. Sun on pakko, Janette sanoi katsellen täysin vastakkaiseen suuntaan.
Katselin Janettea pyöritellen päätäni. Hänen kasvot olivat tahriintuneet, silmät loistivat kyynelistä katulampun keltaisessa valossa, siniset farkut olivat repeytyneet rikki polvista, musta pitkähihainen oli myös täynnä repeytymiä ja mutaa.
Janette oli lyönyt jalkansa juostessamme eteenpäin metsässä, ja hän ei pystynyt kävelemään sillä jalalla metriäkään. Emme ehtisi millään molemmat karkuun, Janeten oli pakko jäädä.
-Mene. Mene nyt, Janette sanoi tuskin kuuluvasti.
Koitin turhaan katsoa häntä silmiin, Janette käänsi katseensa maahan.
Kaikki oli tapahtunut tunti sitten. Olimme viettämässä juhannusta ystäviemme kanssa, meillä oli hauskaa. Vanhemmat kävivät ostamassa meille viinaa, se oli perinne. Joimme liikaa, molemmat. Janette löysi yhden nuoren miehen, Reinon, ja lähti hänen kanssaan kauemmaksi meistä muista. Hän hymyili minulle lähtiessään, Reino halasi häntä hellästi. Hymyilin takaisin.
Nyökkäsin hitaasti ja otin askeleen taaksepäin, en kumminkaan päästänyt irti Janeten kädestä.
-Ootko varma? kysyin hiljaa, tietäen, että Janette oli varma. Kysyin silti.
Janette nosti katseensa minuun ja nyökkäsi hiljaa. Suljin silmäni hetkeksi, päästin irti ystäväni kädestä ja avasin silmäni.
Janette hymyili.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Reino oli halunnut enemmän, enemmän kuin suuteleminen. Kuulin kuinka Janette huusi apua, kuulen sen edelleen korvissani. Nousin ylös kiveltä jolla istuin ja tähyilin ympärilleni. Kukaan muu ei näköjään kuullut Janettea, tai sitten kukaan ei halunnut kuulla, ketään ei kiinnostanut. En nähnyt mitään, oli liian pimeää. Janettekaan ei enää huutanut. Juoksin siihen suuntaan, mihin he lähtivät. Ja taas kuulin sen, Janette. Hän ei ollut kaukana, juoksin sokkona eteenpäin oksien raapiessa kasvojani ja palaita jalkojani, oli huono valinta laittaa niin lyhyt hame. Juoksin silmät kiinni, kunnes löysin heidät.
Janette makasi maassa, Reino piti kättään ystäväni suun päällä jottei hän voinut huutaa apua. Janeten paidan napit oli revitty auki, hänen valkoiset rintsikat näkyivät selvästi pimeässä. Hänen farkkujen vetoketju oli auki.
Katsoin miestä edessäni, Reinoa. Hän hymyili häijysti. Ja silloin tein ensimmäisen siirron.
Nappasin maasta terävän kiven, se oli nyrkkini kokoinen. Nostin sen kasvojeni korkeudelle ja katsoin uhmakkaasti Reinoa silmiin. Mies nauroi, nauroi minulle.
En koskaan ole tuntenut sellaista vihaa, vastenmielisyyttä ketään kohtaan. Hetken mielijohteesta minä tein sen. Minä löin häntä kivellä kasvoihin.
-Oot mulle rakas, kuiskasin ja otin taas muutaman askeleen pois päin.
-Sä.. Niin säkin mulle, Janette vastasi tuskin kuuluvasti.
Koitin hymyillä, mutta sain aikaan vain pienen virnistyksen.
-Mene nyt, Janette sanoi.
Reino horjahti pois Janeten päältä ja katsoi minua ensin hämmästyneenä. Hän nosti kätensä otsalleen, verta. Hän ei irroittanut katsettaan minusta, mutta katsoi nyt minua vihaisesti. Tunsin pelon hyökyvän sisälleni. "Teit tyttö virheen". Niin hän minulle sanoi.
Janette oli noussut ylös miehen takana, en nähnyt sitä, en katsonut häntä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta Janette löi miestä paksulla kepillä takaraivoon. Reino karjaisi ja horjahti nyt minua kohti.
Säikähdin ja löin uudestaan häntä kasvoihin. Mies kaatui maahan.
Janette kumartui hänen ylleen ja katsoi häntä täristen. "Saatanan sika!" Hän huusi ja löi miestä vielä kerran kasvoihin. Reino sulki silmänsä. En tiennyt miksi, mutta potkaisin häntä kylkeen lujaa. Ja potkaisin uudestaan. Potkin vielä lisää.
Janette löi häntä kasvoihin monta kertaa kepillä, veri tahrasi miehen kasvot.
Lopetin potkimisen ja katsoin Janettea peloissani. Janette katsoi keppiä kädessään ja heitti sen maahan. "Me tapettiin se..." Janette sanoi hiljaa.
Kuulimme jonkun lähestyvän meitä metsässä, ison porukan tulevan meidän suuntaamme. Emme jääneet siihen, me lähdimme juoksemaan, ja kuulimme heidän seuraavan meitä. Nyt seisoimme tässä, he olivat edelleen perässämme, tiesimme sen molemmat.
Otin taas askeleen taaksepäin, en irroittanut katsettani tytön silmistä.
Huokaisin syvään ja käännyin toiseen suuntaan. Ensin kävelin pienin askelin eteenpäin. Nopeutin tahtia, harpoin eteenpäin. Juoksin eteenpäin. En kääntynyt katsomaan taakseni.
No niin.. Arvostelkaa ihan vapaasti, ottakaa huomioon ikäni (16). Voitte laittaa myös sähköpostilla osotteeseen [email protected]
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihan jees. Sinänsä. Mutta vähän töksähtävä loppu... Niinkuin minunkin noveissa ^^ Ja joo... Muute ihan ok. Mutta ihmettelen että mikse se ottanut Janettea (vai mikä olikaa) ni repparii... Ja ketkä seuras... ja miks?? Noi kysymykset häirtisi. Vastaa :D :D
Toi nyt olikin vaan tommonen lyhyt hölmö juttu :D
Mietippä nyt, kaksi viisitoista vuotiasta tyttöä, miten ihmeessä toinen jaksaisi kantaa toista? :)
No ne sen Reinon kaverit tai jotain.. Emmä oikeen itekkään tii :) Kunhan joku vaan tuli perässä x)
Okei :) Selvä :D
Yleisesti ottaen ihan kelpo tarina. Tässäkin oli se sama, vastenmielinen teinivivahde, joka näkyi ainakin puhekielen käyttämisessä ja teinien juopottelutavoissa.
Se, mitä Janettelle tapahtui, on suora otos todellisuudesta, ja jatkokin voisi tapahtua oikeasti, lukuunottamatta tuota jännitystä aikaansaavaa takaa-ajojutttua, johon minä en henkilökohtaisesti oikein usko. Miksei yksinkertaisesti soittaa poliisille?
Kiitos.
Jaa, jos on teini, ja kirjoittaa teinestä, niin mitä odotit? Anteeksi. x)
Minä en ainakaan soittaisi henk.koht. poliiseja, en uskaltaisi. Että näin.. :)
Antaisin plussaa ihan mallikelpoisesti toteutetusta aikajanakikkailusta. Tai eihän tuo sen kummempaa kikkailua ollut, ihan perustakaumia, mutta sangen siististi ja nätisti aseteltuna. Sekin on yksi taito, että kykenee käyttämään muutakin rakennetta kuin lineaarisesti etenevää 'ja sitten'/'sen jälkeen kun'-kerrontaa, ja käyttää sitä vielä sekoittamatta ja ärsyttämättä lukijaa. Luulisin, että kun tällaisen perustaidon hallitsee, niin siitä on hyvä lähteä jalostamaan ja kokeilemaan.
Kiitos sulle... :)
Samoilla linjoilla edellisten kommentaattorien keralla.
Janette in trouble, Tarzanette hungry!
Olipa hurja juttu. Mutta jatkoa se kaipaa. Uhraisitte, ihmiset, vähän lisää aikaa näille.
Ihan niin kuin läpi olisivat paistaneet vaikutteet aiheen aikaisemmilta käsittelijöiltä, mm. mieleen tuli se tv:ssä vähän aikaa sitten ollut sarja siitä tyttöjengistä, joka kostaa raiskaajalle, ja sitten Signal-sarjan ruotsalainen, tosiperäinen Liian lyhyt hame-teos.
Ei aina tarvitse hätiköidä, tästä voisi muokata kunnon jännärin, jos malttaisi maalailla vähän pitempään, kuvata henkilöt ja pusuttelut sun muut. Toinen asia sitten on, kestääkö ns. moraali sitä, että veistelee väkisinmakaamisesta Korkeajännitystä.
Mullekin tuli mieleen se sarja joka tuli tv:stä. Hurja joukko se oli nimeltään.
Mut mun mielestä ihan hyvä juttu. Jatka vain kirjoittelua!:)
Hyvä muuten mutta korjaa kohta
"Vanhemmat kävivät ostamassa meille viinaa, se oli perinne. Joimme liikaa, molemmat."
muotoon
"Vanhemmat kävivät ostamassa meille viinaa. Joimme liikaa, molemmat, se oli perinne."