Nuoruuden identiteettikriisi ja eroaikeet - mitä tehdä?

Tietysti olet epävarma itsestäsi ja haluistasi, ethän ole koskaan ehtinyt itsenäistyä ja tutustua kunnolla itseesi. Ei teidän välttämättä erota tarvitse, mutta suosittelen sinua muuttamaan omillesi kunnes tiedät millainen todella olet, ja mitä elämältä haluat.

Parempi mennä ne menot nyt eikä sitten 40kymppisenä kun on mahsollisesti lapsia ja sinulla on jäänyt nuoruus ja sinkkuaika elämätää ja nyt kun on ikää tullut ja osaat olla itsenäinen niin sitten pitää toimia jos haluaa eikä sitten tatrtte 50v katua ettei tulluttehtyä mitään pöljää ja niin edelleen.

Yhdyn edellisten vastaajien mielipiteeseen. Jos nyt haluaisit kokeilla omin siivin yksin elämistä, se on tällä hetkellä paljon helpompaa kuin vuosien jälkeen jolloin olette hankkineet lapsia.

Eihän sinun ja miehesi missään tapauksessa tarvite olla vihamiehiä jos muutat eri osoitteeseen!!!!!!!!

Yksi asia joka tokkäsi kirjoituksessasi:
" Haluaisin tietää, onko elämällä tarjota minulle jotain muuta?" ja " Elämän vaihtokaupassa voin saada yhtähyvin lapiollisen ****** tai kimpaleen kultaakin."

Sinä näytät ajattelevan että olet kuin kuollut lehti jokta tuuli kuljettaa. Tajuatko että sinulla on kaikki maailman valta tehdä omat valintasi. Tehdä elämästäsi mielenkiintoinen ja elämisen arvoinen jossa innokkaana aina odottaa uutta päivää.

Sinä ole se joka valitsee omassa elämässäsi eteentulevat vaihtoehdot!
Voit täydellisen hyvin unohtaa ajattelutavan jossa elämäsi muodostuu muiden valinnoista ja päätoksistä.

Sinulla on valta valita elää itsenäisesti, asua omillasi, valita lisää ystäviä elämääsi: ( huom!!! EI huorakumppaneita) ystäviä joissa nykyinen poika on yksi heistä.
Sinulla on valta valita kuinka hyvin teet opiskelujesi suhteen, mistä hankit tyopaikan, jäätko Suomeen vai hakeudutko ensikesäksi ulkomaille toihin....
Nuo kaikki ovat jännittäviv valintoja joiden päätosten mukaan sinusta tuleee juuri se ihminen joka siellä pinnan alla kytee.

On täysin tyhjänpäiväistä mietiskellä että mitähän minulle on tulossa. Nyt jo tiedät vastauksen: ei mitään, ellet sinä itse mitään hanki.

Ehkä sinulla on nyt mahdollisuus tutkia itseäsi, tottakai elämässä tulee kausia, jolloin pitääkin puntaroida sitä, kuka on ja mikä on hyvä elämä itselle. Niin kuuluukin olla. Aina avautuu joku uusi ovi, jos entisen painaa kiinni. Kysymys on siitä, että omaa elämäänsä elää vain itse. Omassa elämässä on tehtäväkin niitä itsekkäitä päätöksiä. Pohjimmiltaan itsekkäistä syistä sitä pitää mennä ja olla suhteessakin. Itsensä takia vain, ei toisen halusta ja vain itsensä takia lähteä sieltä, jos on lähteäkseen. On väärin kaikkia kohtaan jos on suhteessa toisen takia unohtaen itsensä. Onnellisimmissa suhteessa molemmat ovat suhteessa itsekkäistä syistä, koska haluavat ja tarvivat toisen itselleen. Jos näin ei ole, tuskin se kovin onnellistakaan on.

Onnellista voi olla rakastaa itseäänkin ja elää itselleen. Uskon, että vasta itsekkyyden oppimisen kautta voi löytää hyvän suhteenkin. Sellaisen, jossa molemmat on itsekkäistä syistä suhteessa käyttäytymättä itsekkäästi, mutta ollen onnellisia.

Olet vielä hyvinkin siinä vaiheessa, että niitä mahdollisuuksia on mihin vain. Rajattomasti. Kaikki on mahdollista mitä vain haluat. Tuo minusta on huolestuttavaa, ettet ole koskaan elänyt yksin. Olet aina jossain vaikutuspiirissä, jolloin ne omat halut tuskin on tulleet koskaan edes puhtaasti esille. Yksin eläminen ei ole itsekästä, se on vain yksinelämistä ja jos kuvittelet sen olevan itsekästä, niin sitä suurempi syy sinulla on kokeilla sitä ja murtaa ennakkokäsityksesi.

Kiitos hirveästi teille kaikille vastanneille asiallisista kommenteistanne, kun tätä tilannetta on kelannut jatkuvasti ees sun taas niin päätös vain kirkastuu vaikka samalla tuntuu erittäin pahalta, koska vetäisen maton mieheni alta.

"Sinä näytät ajattelevan että olet kuin kuollut lehti jokta tuuli kuljettaa. Tajuatko että sinulla on kaikki maailman valta tehdä omat valintasi. Tehdä elämästäsi mielenkiintoinen ja elämisen arvoinen jossa innokkaana aina odottaa uutta päivää"

Tämä on totta, jotenkin tuntuu etten voisi vaikuttaa oman elämäni suuntaan tässä parisuhteessa. Parin vuoden sisään olisi varmaan se vakkariduuni ja sitten kersat ehkä talo jne.. Katkeroituisin sitten kymmenen vuoden päästä ja ero olisi esillä varmasti jälleen..Toisaalta helpottaa kun kaikki romahtaa, on tätä kannateltukin... Tämä koskee minuunkin yhtä paljon vaikka mieheni silmissä olen tietenkin tämän tarinan roisto.

Sekin on totta, että minun on ensin opittava rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni ennen kuin voin rakastaa toista ihmistä. Se on minun kasvun paikkani. Olen valmis ottamaan lokaa niskaani asian tiimoilta, mutta tälläkin pilvellä on hopeareunus, jonka merkityksen tajuan vielä jonain päivänä.

Mulle kävi ihan samalla tavalla ja pitkälti samoista syistä: olin myös ollut mieheni kanssa pitkään, olin vasta lukiossa kun alettiin seurustella, ja kotoa muutin suoraan yhteen miehen kanssa. Sitten tosiaan 25-26-vuotiaana iski se kriisi. Meidän kohdalla kyse oli siitä, että suhde oli hiljalleen vinoutunut sen takia, etten ollut alusta lähtien miettinyt omia tarpeitani kunnolla. Olin vähitellen alkanut mukautua enemmän ja enemmän mieheni tarpeisiin ja unohtanut omat tarpeeni, mies tottui "liian hyvälle" ja alkoi pitää minua itsestäänselvyytenä. Me emme saaneet purettua sitä tilannetta niin, että olisimme voineet jatkaa yhdessä, vaan parisuhde päättyi eroon. (Asiaan vaikutti myös se, että mies ei uskonut koskaan haluavansa lapsia, ja minä mietin, etten uskalla enää ruveta vuosikausia odottamaan, muuttuuko miehen mieli vai ei.)

Olen nyt 30, uuden miesystävän kanssa, ja tyytyväinen ratkaisuihini. Päätös erosta oli minulle tärkeä: vaikka se oli kipeä päätös, se oli nimenomaan oma päätökseni - ei ajautumista, jota olin (minäkin) aiemmin harrastanut. Ei uusikaan parisuhde täydellinen ole, mutta paljon parempi, ja vaikkei lapsia ole vielä, niitä saa parin vuoden päästä tulla. Olen oppinut vaatimaan avointa keskustelua niin itseltäni kuin toiseltakin, ja se on ehkä arvokkain opetus, minkä olen saanut. Kumpikin muistaa välillä pysähtyä miettimään omia tarpeitaan ja sitä, muistaako toteuttaa toisenkin tarpeita.

Tsemppiä tilanteeseesi! Toivottavasti avomiehesi ymmärtää, mutta jos ei, muista, että sinun aikuiseksi kasvamisesi on tärkeämpää kuin se, loukkaantuuko hän vai ei. Muista kuitenkin, että erilleen muuttamisen ei tarvitse tarkoittaa eroa.

Tuo kirjoituksesi kuvastaa myös mun elämää! Oon melkein tismalleen samassa tilanteessa. Olen 21-vuotias, mies huomattavasti vanhempi ja yhteiseloa takana jo viisi vuotta.

Pidemmän aikaa olen pohtinut ja haaveillut elämästä yksin. Pelkään että minusta tulee katkera nelikymppinen, jos en nyt saa tehdä elämälläni mitä haluan. Juttelin eilen mieheni kanssa asiasta ja hän tuntui ymmärtävän minua. Sanoi, että on toki surullinen, sillä hän ajatteli viettävänsä loppu elämän kanssani, mutta samalla ymmärtää, että mun pitää saada mennä. Sovittiin, että olemme ainakin joulun yli vielä saman katon alla ja katsotaan sitten uudestaan.

Varmaan siis tammikuussa alan etsimään omaa asuntoa. Olen samaan aikaan onnellinen, että saan lähteä ja toisaalta taas hirveän surullinen, sillä rakastan kuitenkin miestäni todella paljon enkä haluaisi jättää häntä. Olen hokenut mantranomaisesti vuorokauden ajan sekä itselleni että miekkoselle, että kyllä siihen yksinoloon tottuu..

Kerrohan sitten tänne, miten sinulle kävi.

Ratkaisu on nyt tehty ja asiasta kerrottu myös sille toiselle osapuolelle. No eihän hän siitä tietenkään tykännyt, mutta itseltäni vierähti niin suuri kivi rinnalta että..Vaikka tämä kuulostaa julmalta, mutta tämä oli elämäni tähänastisista päätöksistä se parhain ja olen erittäin ylpeä itsestäni, että uskalsin kuunnella omaa sydäntäni tässä asiassa. Minusta tuli onnellinen kertarykäisyllä!

Haluaisin ihan mielenkiinnosta tietää, mitä muutoksia elämässäsi meinasin toteuttaa ihan konkreettisesti - siis jos miehen jättämistä ei lasketa?

Toisin sanoen, mitä sellaista haluaisit kokea mitä et voi jos olet avoliitossa?

Miksi et yritä saada suhteestasi parempaa, sen sijaan kuin heti heität pyyhkeen kehään ja lähdet, kun on vähänkin tylsää?

Miten luulet, että mikään suhteesi tulee kestämään, kun toimit noin? Heti kun elämästäsi tulee tylsää uudessa suhteessa, alat miettimään mistä kaikesta jäät paitsi ja sitten lopetat taas sen uudenkin suhteen, kunnes huomaat, että olet 40v sinkkuäiti, jolla lapset ilman perhettä ja elämäkin täysin peestä, kun sen ikäisenä harvoin enää löytää kunnollista miestä, kun ne kunnolliset on jo naimisissa.

Miksi ei mukamas suhteessakin voisi elää ja olla, tehdä mitä haluaa, miten se suhde on sinun tielläsi?

Mikä ihmisiä nykyään vaivaan kun luovutetaan suhteessa niin helposti!!! Menkää itteenne p*******

Karma is a bitch

Niin minullekin tuli vain tunne eräänä päivänä, että tässäkö se elämä sitten oli..tai olisi ollut. Tätäkö seuraavat vuodet? Ei kiitos. Haluan tutustua itseeni, löytää itseni. Onhan se kuitenkin rankka paikka laittaa suhde poikki pitkän yhteisen historian jälkeen, mutta olemme keskustelleet asiasta ja tämä oli molempien mielestä hyvä ratkaisu. Suhteemme tuli vain tiensä päähän ja sillä selvä, silloin on lähdettävä eri suuntiin eikä turhaa pitää kulissia yllä. Siinä myrkyttää vain oman mielensä. Minä ainakin tiedän, että ero oli oikea ratkaisu ja kasvoin ainakin metrin jollakin elämän saralla tämän koko episodin myötä.

Once in a lifetime, sinäkin tulet selviämään erostasi kuten me kaikki muutkin. Voin samaistua tilanteeseesi täysin. Hyvä että teit niinkuin sinusta itsestäsi oikealta tuntuu. Se ei ehkä kirkastu hetkeen, mutta joku elämäsi päivä voit vielä hymyillä ratkaisullesi!

Moikka!

Kuulostaa ihan kun suoraan omasta kynästä ja elämästä parin vuoden takaa. Itse nyt 25-vuotias, mutta pari vuotta sitten erosin pitkäaikaisesta avokistani. Kuusi vuotta seurusteltiin ja tosiaan ihan teinistä asti, kaksi vuotta ehdittiin asia yhdessä..

Meilläkään ei mitään erityistä syytä tuolloin ollut, tai niin silloin luulin ja siltä se päällepäin näytti. Oltiin periaatteessa onnellisia, ihan kivaa, yhteisiä juttujakin jopa ja harrastuksia, samantyyppinen huumorintaju..mutta silti. Ei tuntunut hyvältä eikä jotenkin oikealta, ahdisti, kumpaakin jollain tavalla.

Lopulta sitten päädyttiin eroon, itkettiin ja puhuttiin että jos meidät on oikeasti tarkoitettu yhteen niin se tapahtuu vielä ja löydetään toisemme.

Oltiin nuoria ja naiveja, ei ollut koskaan elänyt ilman toista ja yksinelo tuntui vieraalta. Päätös kuitenkin tehtiin ja voin tässä sanoa, että näin jälkikäteen voin sanoa, että se on ollut elämäni pahin ja samalla paras päätös.

Jos nyt katson taaksepäin, näen asiat niin paljon selvemmin kuin tuolloin. Ko suhde ei olisi ikinä voinut kantaa, ei ainakaan läpi elämän. Todennäköisesti olisimme voineet jatkaa vielä muutaman vuoden, jopa perheen perustamiseen saakka, mutta entä sen jälkeen? Olisimme luultavimmin kolmevitosina, asuntolainat ja lapset hankittuina, päätyneet lopulta eroon.
Olen kasvanut näiden parin vuoden aikana enemmän kuin koskaan ja pikkuhiljaa alkanut löytämään itseni, kuka olen ja mitä todella haluan. Jälkikäteen olen myös huomannut, että vanhaan suhteeseeni en enää haluaisi; ihana suhde sen ikäiseksi, mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Nyt kaipaan rinnalleni sitä todellista, suurta rakkautta, jota naisen ja miehen välillä voi olla. Suhdetta jossa kummatkin ovat eläneet, tietävät mitä haluavat ja tuntevat päällisin puolen itsensä, seisovat omilla jaloillaan toisiaan samalla tukien.

Luota muhun, ratkaisusi on varmasti oikea. Täytyy vaan kuunnella itseään, se jokin pieni ääni joka ei hiljene ennen kuin on tehnyt ratkaisun. Se ratkaisu voi nyt, tällä hetkellä tuntua raadolliselta ja jopa väärältä. Mutta joskus ne ratkaisut ovat juuri niitä oikeita.

Usko mua, pian oot viisaampi ja näät asiat selvemmin kun saat niihin etäisyyttä. Rypeminen ja paha olo toisinaan kuuluvat elämään ja niistä kun yli pääsee, niin on oppinut enemmän kuin jos olisi jäänyt siihen "ihan kivalle" mukavuusalueelle, missä ei kuitenkaan olisi koskaan ollut ihan täysin onnellinen. Välillä pitää vaan uskaltaa ja anta elämän heitellä, koettelmukset oikeasti vahvistaa ja asioita oppii arvostamaan ja lopulta tietää mitä oikeasti haluaa.

Ihan hirveästi tsemppiä!! Muista ettet ole yksin, meitä saman kokeneita on paljon!

Moi! Täällä kans ihan vasta 1,5 kk sitten saman kokeneena sanon, että alkuun eropäätös tuntui todella helpottavalta ja elämä ihanalta. Varoitan kuitenkin, että joudut vielä läpi käymään ne asiat. Minä ryven tällä hetkellä niin syvissä pohjamudissa itseni kanssa ja masentaa. Yksin vietetyt viikonloput tuntuu helvetiltä... Mutta päätös oli kuitenkin todennäköisesti oikea. Tsemppiä myös sinne!

Moi kaikille, täytyy sanoa että tämä osio kuvastaa omaa tilannettani täysin. Olemme exäni kanssa seurustelleet jo noin 7 vuotta, josta suurimman osan olemme asuneet yhdessä. Hiljalleen juttu hiipui ja nyt mielestäni pari vuotta on kulunut vain elellessä. Pitkään vatvoimme sitä, tuleeko suhteestamme enää mitään. Kyseessä on ensimmäinen kunnon suhteeni, joten allekirjoitan täysin ensimmäisen kirjoittajan tunteet siitä, että tämä saa aikaan loputtomasti jossittelua. Muutimme tänään erillemme ja tunteet vetelevät aivan käsittämätöntä vuoristorataa. Pahinta tässä on se, että kyseenalaistan jatkuvasti eropäätökseni. Kiitos näistä kirjoituksista. Ne auttavat selvittämään päätäni. En ymmärtänyt kuinka hirveää tämä voi olla, uskon kuitenkin tietäväni että näin vain piti tapahtua. Tsemppiä muille, onneksi huomenna on työpäivä.

Löysin itseni kummasta paikasta.

Apua, aloitusviesti on on melkein sanasta sanaan kuin oma tilanteeni nyt....

Ainut ero vain että olemme jo naimisissa. Olemme olleet yhdessä melkein kuusi vuotta, naimisissa vajaan vuoden. Rakastan miestäni, suhteessa ei ole mitään vikaa, mutta nyt on tullut jonkinlainen tylsyys ja kaipuu jostain muusta. Tämä on kummankin ensimmäinen suhde. Olen siis myös 25v nainen.

Jo kihloissa ollessa alkoi tulla silloin tällöin "ahditusta", että se on nyt sitten tässä, vaikka rakastin/rakastan miestäni todella paljon. Laitoin sen silloin häästressin piikkiin: ennen häitä tulee kaikille tällaisia ajatuksia ja epäilyjä, jotka menevät sitten ohi.

En tiedä onko tämä vain normaalia parisuhteeseen kuuluvaa arkiutumista.

Pelkään eroa, mutta epäröin myös jatkamista. Eroaminen tuhoaisi mieheni, en tiedä pystyisinkö tekemään sitä hänelle. Tuntuu että samalla pettäisin hänen sukunsa, oman perheeni, yhteiset ystävämme.

Pelkkä oman ajan ottaminen ei tähän auta, sillä haluaisin kokea millaista on seurustelu, valehtelematta myös seksi ja mahdollisesti rakkaus on toisen ihmisen kanssa, koska siitä olen jäänyt paitsi. Tuntuu että näiden kauheiden ajatusten takia ansaitsisin olla yksin ja mieheni ansaitsisi löytää jotain parempaa. Haluaisin matkustella, asua ulkomailla, tutustua uusiin ihmisiin vapaasti ja kaikki mahdollisuudet auki.. Tiedän että pahimmassa tapauksessa jäisin yksin loppuiäksi tai kokisin useita huonoja suhteita, mutta siitä huolimatta haluaisin lähteä. En ole vielä ajatellut että entä jos huomaan tehneeni virheen ja menettäneeni ainoan miehen joka oikeasti rakasti minua.. Pelottaa.

Tuntuu että suhteessamme on syvää rakkautta, mutta ei intohimoa, seksiä ehkä 1-2 kertaa kuussa (vika varmaan kummassakin). Tähän suhteeseen voisin olla tyytyväinen 40-50-vuotiaana, en vielä 25-vuotiaana.

Samaistun niin hyvin tämän ketjun kirjoittajiin - onneksi löysin tämän :)

Aloittajalle:
Tarinasi kuulostaa, tosi samanlaiselta kuin minun (mukaanlukien illat tietokoneen ääressä "yksikseen")!! Itselläni on 7v suhdetta takana ja ikää 26v. Nyt on pohdinnan paikka, että mihin suntaan lähteä. Jonkinlaista välimatkaa tunnutaan molemmat tarvitsevan jokatapauksessa. Tuntuu, että se saattaisi jopa pelastaa suhteemme, jos saisimme välillä kunnolla aikaa itsellemme. Päätös on kuitenkin vaikea, kun rakkautta riittää ja pelottaa, että miten tuleman pitää. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sinun tiesi on edennyt? Palasitteko yhteen vai oletteko pysyneet erillään? Oletko edelleen ollut tyytyväinen päätökseen?

Kiitos jos viitsit vielä jakaa kokemuksiasi!

Mulla myös samanlainen tilanne. Erona vaan se, että ollaan kasvettu yhdessä aikuisiksi. Eli olin 15 kun alettiin seurustelemaan, mies pari vuotta vanhempi. En tiedä tuoko se jotenkin haastavuutta tähän hommaan, että ollaan yhdessä kasvettu teinistä aikuisiksi ja alettu elämään omaa elämäämme. Mutta monet kirjoitukset tässä ketjussa ovat kuin suoraan minun suustani. Ikää nyt siis vasta 20, mutta onhan tuota yhteiseloa miehen kanssa kertynyt jo reilu neljä vuotta.

Ahdistaa niin lujaa, kun ei tiedä jäädä vai lähteäkkö. Olisi kiva jutella jonkun kanssa syvällisemminkin aiheesta vaikka sähköpostitse.

Täälläkin yksi, joka on miettinyt aivan samoja juttuja. Pääni puhki. Se alkoi just tolloin 25-vuotiaana ja sitä on jatkunut nyt jo neljä vuotta. Välillä olen ajatellut, että olisin hullu, jos luopuisin ihanasta miehestä ja kaikki on mennyt paremmin. Olen yrittänyt vain antautua tälle suhteelle tyyliin; 'olen nyt tässä, kaikki on hyvin, tämä on mulle tarkoitettu, antaudun tällaiselle elämälle näin, annan olla...´. Mutta sitten taas hiipii ajatus siitä, mitä jos... Iltaisin yrittäessäni saada unta kuvittelen usein miten olisin vapaa ja mitä kaikkea tekisin, keitä tapaisin. Monesti myös olen harmitellut, miksen ole tehnyt ratkaisua jo aikaisemmin (kun olin vielä nuorempikin ja siihen oli kerran hyvä tilaisuus). Harmittaa, mutta en silloin uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään. Tiedän ratkaisun aiheuttavan järjettömän paljon tuskaa ja kyyneleitä, meille molemmille, mutta etenkin miehelleni, koska hän tuskin aavistaa tästä mitään. Hän elää onnellista elämää ja suunnittelee asunnonostoa. Näin luulen. En vain uskalla. Vaikka toisaalta ajattelen juuri niin kuin joku aikaisemmin sanoi, että näiden ajatuksieni takia, mieheni kyllä ansaitsisi parempaa. Se onkin ainut veruke, jonka varjolla voisin ehkä kuvitella häntä lähestyvän. Vaikeeta on..täytyisi varmaan puhua jollekin tutulle face to face ensin.

Selailin tätä palstaa ja top 3:ssa osui silmiin tuttu teksti. Minä olen siis tämän ketjun aloittaja ja olin ajatellut alkuperäisen vuodatukseni poistuneen täältä jo ajat sitten. Pieni yllätys sanoisinko. Viestejänne lukiessa on "mukavaa" huomata, että en paininut silloisten ajatusteni kanssa yksin eikä varmaan kukaan muukaan jolla tällä hetkellä on vastaavanlaisia ajatuksia.

Tosiaan erostani on nyt kaksi vuotta aikaa. Olemme ex-mieheni kanssa hyvissä puheväleissä ja tapaammekin toisinaan. Hän on uudessa parisuhteessa ja toivon hänelle vain pelkkää hyvää ja olen iloinen hänen puolestaan. Olen nauttinut yksinasumisestani ja pidän siitä! Ei elämä ole ollut eron jälkeen tietenkään pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan minulla on ollut myös vaikeita aikoja jolloin olen kovasti puntaroinut eropäätöstäni. Näen kuitenkin niiden jälkitunteiden läpikäynnin olleen minulle portti johonkin uuteen. Nyt tiedän mitä haluan elämältä, parisuhteelta. Jos taas kuvittelen tilanteen, jossa olisin jatkanut edellisessä parisuhteessani niin pohtisin todennäköisesti näitä asioita edelleen. Ero olisi ollut edessä jokatapauksessa.

Oliko ero siis virhe? Rehellisesti sanottuna - ei ollut. Ja tuo on ihan totta. Oli kyllä kova paikka laittaa elämä "uusiksi", mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen. Aloitusviestissäni ihmettelin olisiko elämällä tarjota minulle jotain muuta- kyllä sillä oli ja on. Kun edellinen ovi sulkeutui sain tilalle muuta. En väitä, että se kaikki olisi ollut parempaa, mutta se kaikki on tuonut minut nyt tähän pisteeseen missä olen tänä päivänä - olen onnellinen.

Vain oman kokemukseni pohjalta on paha mennä sanomaan mitään toiselle, joka painii samojen asioiden kanssa. Itse sanoisin vain, että uskaltakaa elää, sillä tarjolla on vain tämä hetki. Mukavaa vuoden alkua kaikille!

"Kukaan ei voi neuvoa sinua paremmin kuin sinä itse"

Ongelma varmaan on siinä, että kun on elänyt ihmisen kanssa kymmenen vuotta, tottakai rakastaa/välittää toisesta, mutta sitä onko se juuri sitä oikeata rakkautta, ei voi tietää. Ei varmaan voi tietää, ennen kuin luopuu siitä, on sitä ilman, ei löydä samanlaista ja sitten vasta tajuaa, että se sillon oli jotain, olisinpa tajunnut pitää siitä kiinni jne. Suhteessa ei ole mitään vikaa, mutta en tiedä olisiko vielä jotain parempaa. S eon se kysymys, johon ei tietenkään saa vastausta kuin ottamalla selvää. Mutta koska se selvyyden ottaminen tarkoittaa niin suurta elämän muutosta, että en ole varma olenko siihen valmis,vaan haluanko tyytyä tähän(vaikka parempaa olisikin) ja anatutua tällaiselle parushteelle ja rakkaudelle. Sitten voi jäädä kunnon rakkaus kokematta, mutta ehkä se sitten jää... tämä kuulostaa lannistumiselta ja siltä, ettei ota elämästään kaikkkea irti. Noh...niin vaikeaa se on.

Juuri sä kerroit että ette ole eläneet juuri muuten kuin toisillenne eli suhteessa ON sinun mielestäsi paljonkin vikaa. Anna miehelle vielä mahdollisuus ja sano että haluat elää nuoren ihmisen elämää.Sinuna mä aloittaisin vaikka jonkun opiskelun ja jos ei mies muutosta kestäisi laittaisin mäkeen, saahan sen sitten takaisin jos niikseen tulee, kun et vain nyt hukkaa nuoruuttasi.Joten mieti mitä sä kaipaat, olisiko se niinkin yksinkertainen asia kuin "elämä", joten pistä hösseliksi