Kaksi vuotta sitten se alkoi. Alkoi ahdistaa, ruokahalu meni, en saanut nukuttua, en halunnut tehdä mitään eikä mikään tuntunut miltään. Menin aluksi terveyskeskukseen, sain lääkkeet ja pääsin juttelemaan terveydenhoitajan kanssa. Lääkkeet auttoi parissa viikossa, mutta keskustelut jäi nopeasti, koska hoitaja jaaritteli turhanpäiväisyyksiä. Välillä olo paheni, lääkkeitä lisättiin ja vaihdettiin, välillä jopa lopetettiin. Lääkärit neuvoivat ja spekuloivat tilannettani, villeimpänä arvailuna masennukseni johtui siitä ettei minulla ollut lapsia. Ja neuvoksi sain että pari kaljaa sillon tällön auttas rentoutumaan. Ei liene tarpeen sanoa että tällä lääkärillä oli hienoinen alkoholiongelma.
Reilun puolen vuoden jälkeen pääsin mielenterveystoimistoon, jossa samat hoitajan kanssa lässytykset jatkui, samoin lääkerumba. Lääkärit vaihtui, kenelläkään en ehtinyt käydä yhtä kertaa enempää. Yksi vaihtoi lääkkeet D-vitamiiniin. Tosin hänen kunniakseen sanottakoon, että kärsin kyllä todella pahasta D-vitamiinin puuttesta, niin hurjasti fyysinen olo parani kun aloin syömään 50 mikrogrammaa päivässä.
No, välillä toimintakyky palautui ja kaikki oli ulospäin ok. Mutta ahdistus ei hellittänyt koskaan. Sitten, vihdoin ja viimein, lääkäri kirjoitti lausunnon jonka kanssa hain Kelan tukemaa nuorison terapiaa (olen 25-vuotias). Paperisota vei aikansa ja pääsin aloittamaan tämän vuoden maaliskuussa. Alku oli todella hankalaa, en osannut puhua mistään, en halunnut rasittaa terapeuttia jutuillani, koska ne tuntuivat niin typeriltä. Olin niin solmussa etten tahtonut henkeä saada. Sisällä huusin mutta ulos ei tullut mitään. Joka käynnin jälkeen ahdisti vaan enemmän enkä halunnut enää mennä.
Sitten tapahtui jotain. Sain yhtäkkiä kiinni jostain mieltä painaneesta. Sitten alkoi sureminen. Surin pois kaiken sen minkä olin vuosien aikana työntänyt kauemmas. Itkin ja itkin ja itkin, kunnes yhtäkkiä ei enää itkettänytkään. Päätin etten enää pelkää tunteita, vaikka ne saattaisivatkin hetkellisesti satuttaa. Välillä itketään ja petytään, välillä taas nauretaan ja iloitaan. Kun tunteet elää siinä hetkessä johon ne kuuluvat, ne eivät jää kummittelemaan.
En ole vielä kokonaan parantunut, mutta vihdoinkin olen toipumassa. Ahdistus oli ennen jatkuva tunnetila joka ei oikeastaan liittynyt mihinkään. Nykyään koen ahdistusta vain selkeästi ahdistavissa tilanteissa, kuten kuka tahansa. Olen vielä kovasti varpaillani ja pelästyn jokaista mielialan muutosta, en täysin luota itseeni enkä uskalla vielä luopua terapiasta, vaikka tuntuu ettei mitään puhuttavaa enää olekkaan. Mutta luotan kuitenkin tulevaisuuten, ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan.
Tällainen on siis ollut minun taisteluni masennusta vastaan. Mutkia on ollut paljon ja usein on tehnyt mieli luovuttaa. Onneksi sisua on riittänyt ja olen vaatinut hoitoa. Ja onneksi on ollut puoliso joka tukee silloin kun omat voimat loppuvat. Ja onneksi sattui kohdalle hyvä terapeutti. Onneakin on siis ollut.
Voimia kaikille masennuksen kanssa taisteleville ja heidän omaisilleen! Muistakaa ettei masennus ole mikään peikko joka väistämättä jyrää yli ja tuhoaa elämän. Se on sairaus jonka taustalla on aina jokin syy ja joka voidaan hoitaa. Toisilla sopivat lääkkeet ja sopiva terapeutti löytyy nopeasti, toisten on nähtävä enemmän vaivaa. Älkää koskaan antako periksi!
Reilun puolen vuoden jälkeen pääsin mielenterveystoimistoon, jossa samat hoitajan kanssa lässytykset jatkui, samoin lääkerumba. Lääkärit vaihtui, kenelläkään en ehtinyt käydä yhtä kertaa enempää. Yksi vaihtoi lääkkeet D-vitamiiniin. Tosin hänen kunniakseen sanottakoon, että kärsin kyllä todella pahasta D-vitamiinin puuttesta, niin hurjasti fyysinen olo parani kun aloin syömään 50 mikrogrammaa päivässä.
No, välillä toimintakyky palautui ja kaikki oli ulospäin ok. Mutta ahdistus ei hellittänyt koskaan. Sitten, vihdoin ja viimein, lääkäri kirjoitti lausunnon jonka kanssa hain Kelan tukemaa nuorison terapiaa (olen 25-vuotias). Paperisota vei aikansa ja pääsin aloittamaan tämän vuoden maaliskuussa. Alku oli todella hankalaa, en osannut puhua mistään, en halunnut rasittaa terapeuttia jutuillani, koska ne tuntuivat niin typeriltä. Olin niin solmussa etten tahtonut henkeä saada. Sisällä huusin mutta ulos ei tullut mitään. Joka käynnin jälkeen ahdisti vaan enemmän enkä halunnut enää mennä.
Sitten tapahtui jotain. Sain yhtäkkiä kiinni jostain mieltä painaneesta. Sitten alkoi sureminen. Surin pois kaiken sen minkä olin vuosien aikana työntänyt kauemmas. Itkin ja itkin ja itkin, kunnes yhtäkkiä ei enää itkettänytkään. Päätin etten enää pelkää tunteita, vaikka ne saattaisivatkin hetkellisesti satuttaa. Välillä itketään ja petytään, välillä taas nauretaan ja iloitaan. Kun tunteet elää siinä hetkessä johon ne kuuluvat, ne eivät jää kummittelemaan.
En ole vielä kokonaan parantunut, mutta vihdoinkin olen toipumassa. Ahdistus oli ennen jatkuva tunnetila joka ei oikeastaan liittynyt mihinkään. Nykyään koen ahdistusta vain selkeästi ahdistavissa tilanteissa, kuten kuka tahansa. Olen vielä kovasti varpaillani ja pelästyn jokaista mielialan muutosta, en täysin luota itseeni enkä uskalla vielä luopua terapiasta, vaikka tuntuu ettei mitään puhuttavaa enää olekkaan. Mutta luotan kuitenkin tulevaisuuten, ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan.
Tällainen on siis ollut minun taisteluni masennusta vastaan. Mutkia on ollut paljon ja usein on tehnyt mieli luovuttaa. Onneksi sisua on riittänyt ja olen vaatinut hoitoa. Ja onneksi on ollut puoliso joka tukee silloin kun omat voimat loppuvat. Ja onneksi sattui kohdalle hyvä terapeutti. Onneakin on siis ollut.
Voimia kaikille masennuksen kanssa taisteleville ja heidän omaisilleen! Muistakaa ettei masennus ole mikään peikko joka väistämättä jyrää yli ja tuhoaa elämän. Se on sairaus jonka taustalla on aina jokin syy ja joka voidaan hoitaa. Toisilla sopivat lääkkeet ja sopiva terapeutti löytyy nopeasti, toisten on nähtävä enemmän vaivaa. Älkää koskaan antako periksi!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.