En tiedä miten alottaa, joten alotan nyt vaan alusta.
Ensimmäisiä "masentumisia" alkoi tulla 7 luokalla, kun suurin osa ala-asteen kavereista löysi uudesta koulusta uusia kavereita ja yhteydenpito väheni huomattavasti, aloin tuntea itseni yksinäiseksi ja jätetyksi. Ala-asteella mulla oli suhteellisen paljon ystäviä.
7. luokka meni vielä, odotellen uusia kavereita. Niitä ei tullut, piti vain pyöriä samalla luokalla olevien lissujen kanssa jotka ei vaikutaneet mun itsetuntoon mitenkään positiivisesti, välillä vittuilivat ja välillä oltiin kavereita.
8. luokka meni aika samaan malliin, mutta ahdistus kasvoi kun en saanut oikeaa seuraa, kenen kanssa olisi voinut puhua ja joka olisi kuunnellut. Lissujen elämä pyöri vain ryyppäämisessä ja muussa. Itse olin pari kertaa mukana jossain bileissa, en juonut enkä nauttinut olostani. Enkä uskaltanut olla oma itseni.
9. luokalla lissut jättivät mut, pyörin koko vuoden yhden koulukaverin kanssa, käytiin me aina välillä jossain, mutta aika paskaa oli. Omaa luokkaa ei jäänyt yhtään ikävä keväällä kun koulu loppui, varsinkin pojat pilkkasivat mua välillä, (kai sen takia että sain hyviä numeroita kokeista ym) joka lasautti jälleen itsetuntoa.
Lukion ykkösellä menin innoissani kouluun, ajattelin että nyt tulee kavereita. Koulukavereita kyllä, mutta en ole vieläkään (olen 2. vuodella) kenenkään kanssa tullut niin hyvin juttuun että voisin olla myös vapaa-ajalla. Eikä niitä kiinnostaisi olla mun kanssa. Olin aika maassa ja pettynyt hetken.
1. vuoden syksyn lopulla rakastuin ekan kerran silleen kunnolla yhteen poikaan, yritin miettiä miten saisin sen huomion, masentuneisuus väheni kun oli "tavoite", suunnittelin jo kysyväni tätä vanhojentansseihin pariksi. Sitten tuli taas isku, jätkä muutti keväällä toiselle puolelle suomea, enkä sen jälkeen ole nähnyt.
Nyt 2 vuosi on mennyt ihan kivasti, mutta edelleen turhuuden tunne on olemassa, tuntuu että olen ikuisesti yksin, kukaan ei rakasta mua. Ajattelin osallistua vanhojentansseihin, mutta sain pakit pojalta ketä kysyin, sillä oli joku harrastus. En aio osallistua lainkaan, vaikka odotin vanhojentansseja aika paljon, jos saisin vaikka kavereita.
En ymmärrä miksi mulla menee kaikki päin p*rsettä, pojilla ei kiinnosta vaikkeen mikkään kovin rumakaan ole, olen koittanut silmäpelejä ja hymyilyjä, mutta ei kinosta ketään.
Kukaan ei halua viettää mun kanssa aikaa vaikka olen mukava ja huumorintajuinen, kukaan ei koskaan kysy minnekkään, tuntuu että pitäis lähteä ja vaihtaa maisemaa, mutta se ei vielä onnistu.
Onko tuo jotain masennuksen ensioireita? Vai jotain yksinäisyyden tuomaa murheellisuutta? En mitään itsetuhoisia juttuja ole miettinyt, ja älkää puhuko mistään harrastuksista, on mulla harrastuksia.
Olenko vaan epäonnistunut joka ei pärjää ihmissuhteissa, ainoa missä menestyn kohtuu hyvin on koulu, josta ei oo mitään iloa yksinäisyyteen.
Mieluummin olisin suosittu ääliö kuin hyljeksitty tavis, mitä iloa koulusta kuitenkaan on loppupeleissä, jos ei osaa ylläpitää ihmissuhteita? Ja kaikkihan me täältä lähdetään, ja mä luultavasti sydän tyhjänä ja rikottuna.
Ensimmäisiä "masentumisia" alkoi tulla 7 luokalla, kun suurin osa ala-asteen kavereista löysi uudesta koulusta uusia kavereita ja yhteydenpito väheni huomattavasti, aloin tuntea itseni yksinäiseksi ja jätetyksi. Ala-asteella mulla oli suhteellisen paljon ystäviä.
7. luokka meni vielä, odotellen uusia kavereita. Niitä ei tullut, piti vain pyöriä samalla luokalla olevien lissujen kanssa jotka ei vaikutaneet mun itsetuntoon mitenkään positiivisesti, välillä vittuilivat ja välillä oltiin kavereita.
8. luokka meni aika samaan malliin, mutta ahdistus kasvoi kun en saanut oikeaa seuraa, kenen kanssa olisi voinut puhua ja joka olisi kuunnellut. Lissujen elämä pyöri vain ryyppäämisessä ja muussa. Itse olin pari kertaa mukana jossain bileissa, en juonut enkä nauttinut olostani. Enkä uskaltanut olla oma itseni.
9. luokalla lissut jättivät mut, pyörin koko vuoden yhden koulukaverin kanssa, käytiin me aina välillä jossain, mutta aika paskaa oli. Omaa luokkaa ei jäänyt yhtään ikävä keväällä kun koulu loppui, varsinkin pojat pilkkasivat mua välillä, (kai sen takia että sain hyviä numeroita kokeista ym) joka lasautti jälleen itsetuntoa.
Lukion ykkösellä menin innoissani kouluun, ajattelin että nyt tulee kavereita. Koulukavereita kyllä, mutta en ole vieläkään (olen 2. vuodella) kenenkään kanssa tullut niin hyvin juttuun että voisin olla myös vapaa-ajalla. Eikä niitä kiinnostaisi olla mun kanssa. Olin aika maassa ja pettynyt hetken.
1. vuoden syksyn lopulla rakastuin ekan kerran silleen kunnolla yhteen poikaan, yritin miettiä miten saisin sen huomion, masentuneisuus väheni kun oli "tavoite", suunnittelin jo kysyväni tätä vanhojentansseihin pariksi. Sitten tuli taas isku, jätkä muutti keväällä toiselle puolelle suomea, enkä sen jälkeen ole nähnyt.
Nyt 2 vuosi on mennyt ihan kivasti, mutta edelleen turhuuden tunne on olemassa, tuntuu että olen ikuisesti yksin, kukaan ei rakasta mua. Ajattelin osallistua vanhojentansseihin, mutta sain pakit pojalta ketä kysyin, sillä oli joku harrastus. En aio osallistua lainkaan, vaikka odotin vanhojentansseja aika paljon, jos saisin vaikka kavereita.
En ymmärrä miksi mulla menee kaikki päin p*rsettä, pojilla ei kiinnosta vaikkeen mikkään kovin rumakaan ole, olen koittanut silmäpelejä ja hymyilyjä, mutta ei kinosta ketään.
Kukaan ei halua viettää mun kanssa aikaa vaikka olen mukava ja huumorintajuinen, kukaan ei koskaan kysy minnekkään, tuntuu että pitäis lähteä ja vaihtaa maisemaa, mutta se ei vielä onnistu.
Onko tuo jotain masennuksen ensioireita? Vai jotain yksinäisyyden tuomaa murheellisuutta? En mitään itsetuhoisia juttuja ole miettinyt, ja älkää puhuko mistään harrastuksista, on mulla harrastuksia.
Olenko vaan epäonnistunut joka ei pärjää ihmissuhteissa, ainoa missä menestyn kohtuu hyvin on koulu, josta ei oo mitään iloa yksinäisyyteen.
Mieluummin olisin suosittu ääliö kuin hyljeksitty tavis, mitä iloa koulusta kuitenkaan on loppupeleissä, jos ei osaa ylläpitää ihmissuhteita? Ja kaikkihan me täältä lähdetään, ja mä luultavasti sydän tyhjänä ja rikottuna.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voisiko joku kertoa että onko elämäni muuttumassa totaaliseksi helvetiksi, voisin yrittää estää sitä jo näin etukäteen, jos on siihen menossa?
Vittu musta tuntuu että elämä leviää käsiin ja oon kateelinen kaikille joilla on ystäviä.
Tiedän tunteen, mullakin alkoi masennuksen oireet seiskäluokalla, nyt oon 19v ja ei oo mihinkään mennyt nuo tunteet ja ajatukset..