Tarinani:
Ongelmani alkoivat teininä kun en osannut integroitua lähes mihinkään sosiaaliseen yhteisöön. Halusin olla hyväsydäminen, empaattinen ja ystävällinen.. Koin tulleeni torjutuksi hyvin usein kun otin ihmisiin kontaktia ja halusin tutustua heihin.. Tämä johti melko nopeasti itseluottamuksen puutteeseen ja myöhemmin syrjäytymiseen vaikka olin töissä ym. sosiaalisissa ympäristöissä. Koskaan en ymmärtänyt miksi näin oli ja lopulta en uskaltanut enää yrittää tutustua kehenkään kun pelkäsin tulevani torjutuksi (muutamia ystäviä minulla on).
Syrjäytyminen johti myöhemmin peliriippuvuuteen..
Eräänä päivänä tapasin tosi mielenkiintoisen ihmisen, ihastuttiin ja rakastuttiin ja pian odotettiin jo jälkikasvua. Kaikki aiemmin elämässäni kokemani traumat ja ikävät asiat nousi hyvin nopeasti pintaan ja halusin kertoa kaikki asiat kumppanilleni kaikesta.. Kriisin myötä aloin pelaamaan entistä enemmän ja haukkumaan kumppania. Purin pahaa oloani häneen n. vuoden ennenkuin hänellä oli mitta täysi, pelasin myös hänen rahojaan joita hän antoi minulle pelaamiseen koska oli itsekin aika sokaistunut tilanteessa. Vuoden helvetin jälkeen hain apua peliriippuvuuteeni ammattilaiselta ja huomasin, että minun olisi pitänyt hakea sitä jo paljon aiemmin.
Ex-kumppanini oli todella jaksamisen äärirajoilla ja itse olin piittamaton kusipää joka ei välittänyt muusta kuin pelaamisesta. Uskon, että kehitin itselleni narsistiset piirteet tämän addiktion myötä tai kenties aiemminkin koska en ollut kiinnostunut muusta kuin pelaamisesta ja pettynyt sosiaalisissa suhteissa. En halunnut kyläillä, jutella kumppanini kanssa tai olla missään sosiaalisissa tilanteissa.
Ex-kumppani katkeroitui tosi pahasti kun huomasi mitä olen hänen elämälleen tehnyt, ja niin olisin itsekin ollut hänen tilanteessaan. Näin jälkikäteen ajateltuna toivon, että olisin hakenut apua paljon aiemmin. Todella syvää syyllisyyttä ja häpeää olen tuntenut tämän tapahtuneen jälkeen. Avasin netistä narsistien tuki sivut ym. kaikki keskustelupalstat ja kaikki piirteet oli kuin itsestäni olisin lukenut, ihan hirveää.
Soitin sitten valtakunnalliseen kriisipuhelimeen jossa kerroin tilanteemme täysin rehellisesti. Päivystävä työntekijä sanoi mm. että erään kirjan kirjoittanut psykiatri on todennut että ihmisellä on kaksi kertaa elämässään taipumus vaipua psykoosiin; rakastuessaan ja erotessaan. Silloin usein tulee myös ilmi ihmisen kaikki karmeimmat piirteet joista moni piirre voi olla narsistinen. Onko narsismiksi kutsuminen nykyään hieman muoti-ilmiö jossa kaikkia ex-kumppaneita voi kutsua narsisteiksi?, jossa ei oteta huomioon ihmisen elämäntilannetta ja kriisejä täysivaltaisesti? Paljon muitakin mielenterveydellisiä ongelmia voi olla kuin narsismi. Lapsen kanssa olemme lähes alusta asti asuneet kahdestaan ja tästä olen syyllistänyt ja ilkeillyt ihan hirvittävästi ex-kumppanilleni vaikka ymmärrän ettei hän halua asua kanssani saman katon alla.. Ihminen on kuitenkin vajaavainen ja kaikki kaipaa rakkautta, läheisyyttä ja turvallisuutta.
Olen ottanut kaikesta opikseni virheistäni ja haluan seistä ihan omilla jaloillani ja kelata takaisin siihen aikaan jolloin ihmissuhteiden syntyminen oli vaikeaa.. Tästä aion nousta ja huomata että osaan kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toisia omina itsenään. Ihan niinkuin rakastan ystäviäni ja perhettäni.
Ex on kuitenkin kertonut kaikille kuinka paha narsisti olen ja sairas ihminen jota hän ei voi koskaan rakastaa. Hylätyksi tuleminen kriisin keskellä on vihlaissut syvältä, koska häntä oikeasti rakastan. Pienoinen paradoksi.
Ongelmani alkoivat teininä kun en osannut integroitua lähes mihinkään sosiaaliseen yhteisöön. Halusin olla hyväsydäminen, empaattinen ja ystävällinen.. Koin tulleeni torjutuksi hyvin usein kun otin ihmisiin kontaktia ja halusin tutustua heihin.. Tämä johti melko nopeasti itseluottamuksen puutteeseen ja myöhemmin syrjäytymiseen vaikka olin töissä ym. sosiaalisissa ympäristöissä. Koskaan en ymmärtänyt miksi näin oli ja lopulta en uskaltanut enää yrittää tutustua kehenkään kun pelkäsin tulevani torjutuksi (muutamia ystäviä minulla on).
Syrjäytyminen johti myöhemmin peliriippuvuuteen..
Eräänä päivänä tapasin tosi mielenkiintoisen ihmisen, ihastuttiin ja rakastuttiin ja pian odotettiin jo jälkikasvua. Kaikki aiemmin elämässäni kokemani traumat ja ikävät asiat nousi hyvin nopeasti pintaan ja halusin kertoa kaikki asiat kumppanilleni kaikesta.. Kriisin myötä aloin pelaamaan entistä enemmän ja haukkumaan kumppania. Purin pahaa oloani häneen n. vuoden ennenkuin hänellä oli mitta täysi, pelasin myös hänen rahojaan joita hän antoi minulle pelaamiseen koska oli itsekin aika sokaistunut tilanteessa. Vuoden helvetin jälkeen hain apua peliriippuvuuteeni ammattilaiselta ja huomasin, että minun olisi pitänyt hakea sitä jo paljon aiemmin.
Ex-kumppanini oli todella jaksamisen äärirajoilla ja itse olin piittamaton kusipää joka ei välittänyt muusta kuin pelaamisesta. Uskon, että kehitin itselleni narsistiset piirteet tämän addiktion myötä tai kenties aiemminkin koska en ollut kiinnostunut muusta kuin pelaamisesta ja pettynyt sosiaalisissa suhteissa. En halunnut kyläillä, jutella kumppanini kanssa tai olla missään sosiaalisissa tilanteissa.
Ex-kumppani katkeroitui tosi pahasti kun huomasi mitä olen hänen elämälleen tehnyt, ja niin olisin itsekin ollut hänen tilanteessaan. Näin jälkikäteen ajateltuna toivon, että olisin hakenut apua paljon aiemmin. Todella syvää syyllisyyttä ja häpeää olen tuntenut tämän tapahtuneen jälkeen. Avasin netistä narsistien tuki sivut ym. kaikki keskustelupalstat ja kaikki piirteet oli kuin itsestäni olisin lukenut, ihan hirveää.
Soitin sitten valtakunnalliseen kriisipuhelimeen jossa kerroin tilanteemme täysin rehellisesti. Päivystävä työntekijä sanoi mm. että erään kirjan kirjoittanut psykiatri on todennut että ihmisellä on kaksi kertaa elämässään taipumus vaipua psykoosiin; rakastuessaan ja erotessaan. Silloin usein tulee myös ilmi ihmisen kaikki karmeimmat piirteet joista moni piirre voi olla narsistinen. Onko narsismiksi kutsuminen nykyään hieman muoti-ilmiö jossa kaikkia ex-kumppaneita voi kutsua narsisteiksi?, jossa ei oteta huomioon ihmisen elämäntilannetta ja kriisejä täysivaltaisesti? Paljon muitakin mielenterveydellisiä ongelmia voi olla kuin narsismi. Lapsen kanssa olemme lähes alusta asti asuneet kahdestaan ja tästä olen syyllistänyt ja ilkeillyt ihan hirvittävästi ex-kumppanilleni vaikka ymmärrän ettei hän halua asua kanssani saman katon alla.. Ihminen on kuitenkin vajaavainen ja kaikki kaipaa rakkautta, läheisyyttä ja turvallisuutta.
Olen ottanut kaikesta opikseni virheistäni ja haluan seistä ihan omilla jaloillani ja kelata takaisin siihen aikaan jolloin ihmissuhteiden syntyminen oli vaikeaa.. Tästä aion nousta ja huomata että osaan kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toisia omina itsenään. Ihan niinkuin rakastan ystäviäni ja perhettäni.
Ex on kuitenkin kertonut kaikille kuinka paha narsisti olen ja sairas ihminen jota hän ei voi koskaan rakastaa. Hylätyksi tuleminen kriisin keskellä on vihlaissut syvältä, koska häntä oikeasti rakastan. Pienoinen paradoksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun riippuvuus hallitsee ihmistä niin hänestä tulee valehteleva narsisti, jonka riippuvuuden alle jää kaikki muut asiat. Ihminen pitää huolen että mikään ei häiritse riippuvuutta ja lähiomaisesta tulee syyllisyyden kantaja kuten sinunkin tapauksessa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita nph narsistia välttämättä. Kun riippuvuus on taakse jäänyttä elämää, niin tunne elämän voi kuntouttaa vähitellen normaalikasi, vaikka se on vuosien työ.
Jos sinulla pysyy tuo katuva mieli joka kirjoituksessa käy ilmi niin et todenäköisesti ole nph narsisti, jos olisit, niin jo muutaman päivän päästä kovettaisit itsesi ja jatkaisit muiden syyllistämistä. Sinulla on siis toivoa :)
Rakkaudessa on kyse siitä ketä rakastat eniten, riippuvainen rakastaa riippuvuuden kohdetta esim. pelejä ja siihen liittyviä asioita, kuten rahan hankinta. Puoliso tulee sijoituksessa jonnekkin välille 5-10. Se ei parisuhteessa riitä, ei voi olla kahta herraa palvella yhtäaikaa, toiselle kun kumartaa, niin toiselle pyllistää. :[
Kiitos kannustavasta vastauksesta. Hieman "sekosin" kun huomasin ex-kumppanini jatkavan omaa elämäänsä ilman meitä. Lapseen hän haluaa olla yhteyksissä mutta ei elää arkea hänen kanssaan. Kun mielessä on jatkuva väsymys, pettymys perheidyllin hajoamisesta ja huomaa sen tosiasian, että on yksin vastuussa arjen pyörittämisestä niin on kai normaalia että ihminen purkaa pettymystään monella eri tavalla?
Tässä tapauksessa olen syyllistänyt, syyllistänyt ja syyllistänyt.. Häpeän sitä enkä haluaisi olla sellainen, mutten tiedä miten toimia. Kaikki nämä ovat olleet viemisiä keinojani saada toinen jakamaan edes vanhemmuutta. Toinen ei voi osallistua lapsensa arkeen pitkän välimatkan vuoksi eikä muuttaa lähemmäksi töiden takia. Hän voi jatkaa omaa elämäänsä, mutta toivoisin hänen osallistuvan arkeen jollain tavalla jotta saisin itse myös ihan omaa aikaa joskus. Elämä ei voi jatkua ilman uusia kokemuksia ja ihmissuhteita jos istuu kotona joka ilta lapsen kanssa.
Joka aamu herätessäni tunnen suurta surua ja pettymystä tapahtuneesta. Mun peliriippuvuus, ilkeys ja narsistiset piirteet tuhosi meidän yhteisen elämän, mutta hän ei ole mielestään tehnyt koskaan mitään väärää vaikka on haukkunut minua todella paljon viimeisen vuoden aikana.. Olen ajatellut, ettän ansaitsen kaiken paskan sen jälkeen minkälainen olen itse ollut.
Aloitanko nyt terapian, sitä olen harkinnut.. vai miten voin päästä pettymyksistäni eroon?
Mielenkiintoinen aloitus, jos ajatellaan, että rakastuminen on eräänlainen psykoottinen tila. Ja erossa se tila tavallaan puretaan.
Psykoosihan on pohjimmiltaan todellisuuden kieltämistä. Voimakkain itsen defenssi.
Voisi ajatella myös niin, että rakastuminen on terveen symbioosin uudelleeneläminen ja eroaminen siihen liittyvän eroahdistuksen uudelleeneläminen. Symbioosin kaksi eri puolta.
Hyvinkin narsistista.