Ja nyt nimenomaan pidemmän aikaa seurustelleet. Onko sulle tai kumppanille tullut fiilistä, että kyllästyttää, tai herännyt päähän kysymys, rakastatko kultaasi, vai sitä, ettei tarvitse olla yksin? Eli toisinsanoen, rakastatko suhteessa oloa?
Tunnen itseni niin huonoksi, koska mä mietin just nyt tota. Nähdään poikaystävän kanssa "tarpeeks harvoin" siis niin, ettei olla joka päivä yhdessä ja aina kahdestaan. Inhoan sitä, että jotkut heittäytyy suhteeseen niin täysillä, että harrastukset ja kaverit jää kokonaan. Oikeastaan se on jo sairasta.
Välillä ollaan kahdestaan, usein porukassa ja molemmilla on omat kaverit, ja sitten yhteiseksi muodostunut kaverijoukko. Jutellaan paljon ja ei riidellä usein, kaikki on siis hyvin. Saan huomiota, ja annan huomiota. Silti mietin, rakastanko poikaystävääni enää. En nimittäin itse enää tiedä. Tottakai sillä tavalla rakastan, ja jos ero nyt tulisi, olisi se tosi vaikeaa, mutta välillä kun ollaan kahestaan, saatan salaa toivoa, että mutsi soittaisi mut kotiin, ja saisin lähteä sieltä.
Poikaystävä on tosi sosiaalinen, ja tulee toimeen kaikkien kanssa, keksii hauskimmat jutut ja halutaan paikalle viihdyttämään porukkaa. Itse olen sillä tavalla sosiaalinen, että keksin puheenaiheita, enkä pelkää tutustua uusiin ihmisiin, juttelen heidän kanssaan jos he tulevat juttelemaan mulle. En silti ole porukassa se, kenelle nauretaan, paitsi niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa mulla synkkaa sellasella tasolla, että ymmärretään toisiamme ja osataan olla rentoja. Porukassa usein tuntuukin, että kun meen halaamaan mun poikkista, se saattaa ihan oikeasti vain työntää mut tavallaan pois, jotta vois jatkaa keskustelua. Sitten kahdestaan ollessa saisin kyllä ottaa suihin ym. mutta muiden ollessa läsnä huomionosoitukset käy vain silloin jos poikkikselle käy. Eikä kyllä tule oikeastaan kovin usein mua halaamaan esim. takaa, kuten mä teen.. Eli tuntuu, että oon vain jokin kapistus, jolla tyydyttää voi tyydyttää itsensä ja mua voi käyttää silloin kun haluaa, muuten ei tarvitse huomioida. Jos pyydän esim. antamaan pusun, ei välttämättä anna.. Haluaisin puhua asiaasta mutten tiedä miten aloittaa.
Välillä tuntuu ihan hyvältä olla yhdessä, välillä siltä, ettei mua tarvita. Tavallaan tykkään nykyään olla poikkiksen kanssa enemmän isossa porukassa, mutta tavallaan en juuri siks, että mut työnnetään pois. Tuntuu että meistä on tullut vain kavereita. Vai onko tää alkuhuuma nyt mennyt ohi, ja kaikki muuttuu tavalliseks? Onko tää nyt tätä vai meneekö tää ohi?
Tunnen itseni niin huonoksi, koska mä mietin just nyt tota. Nähdään poikaystävän kanssa "tarpeeks harvoin" siis niin, ettei olla joka päivä yhdessä ja aina kahdestaan. Inhoan sitä, että jotkut heittäytyy suhteeseen niin täysillä, että harrastukset ja kaverit jää kokonaan. Oikeastaan se on jo sairasta.
Välillä ollaan kahdestaan, usein porukassa ja molemmilla on omat kaverit, ja sitten yhteiseksi muodostunut kaverijoukko. Jutellaan paljon ja ei riidellä usein, kaikki on siis hyvin. Saan huomiota, ja annan huomiota. Silti mietin, rakastanko poikaystävääni enää. En nimittäin itse enää tiedä. Tottakai sillä tavalla rakastan, ja jos ero nyt tulisi, olisi se tosi vaikeaa, mutta välillä kun ollaan kahestaan, saatan salaa toivoa, että mutsi soittaisi mut kotiin, ja saisin lähteä sieltä.
Poikaystävä on tosi sosiaalinen, ja tulee toimeen kaikkien kanssa, keksii hauskimmat jutut ja halutaan paikalle viihdyttämään porukkaa. Itse olen sillä tavalla sosiaalinen, että keksin puheenaiheita, enkä pelkää tutustua uusiin ihmisiin, juttelen heidän kanssaan jos he tulevat juttelemaan mulle. En silti ole porukassa se, kenelle nauretaan, paitsi niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa mulla synkkaa sellasella tasolla, että ymmärretään toisiamme ja osataan olla rentoja. Porukassa usein tuntuukin, että kun meen halaamaan mun poikkista, se saattaa ihan oikeasti vain työntää mut tavallaan pois, jotta vois jatkaa keskustelua. Sitten kahdestaan ollessa saisin kyllä ottaa suihin ym. mutta muiden ollessa läsnä huomionosoitukset käy vain silloin jos poikkikselle käy. Eikä kyllä tule oikeastaan kovin usein mua halaamaan esim. takaa, kuten mä teen.. Eli tuntuu, että oon vain jokin kapistus, jolla tyydyttää voi tyydyttää itsensä ja mua voi käyttää silloin kun haluaa, muuten ei tarvitse huomioida. Jos pyydän esim. antamaan pusun, ei välttämättä anna.. Haluaisin puhua asiaasta mutten tiedä miten aloittaa.
Välillä tuntuu ihan hyvältä olla yhdessä, välillä siltä, ettei mua tarvita. Tavallaan tykkään nykyään olla poikkiksen kanssa enemmän isossa porukassa, mutta tavallaan en juuri siks, että mut työnnetään pois. Tuntuu että meistä on tullut vain kavereita. Vai onko tää alkuhuuma nyt mennyt ohi, ja kaikki muuttuu tavalliseks? Onko tää nyt tätä vai meneekö tää ohi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
miehesi on joko törkeä paska tai sitten ei vain ymmärrä sinua, mikä on yleinen ongelma. siis toinen vaihtoehto on se varmempi....
tuohon pää kysssärii en osaakkaan vastata