Ihastuin noin kolme vuotta sitten mieheen, ihan älyttömästi.
Tämä mies huomasi ihastumiseni, ja alkoi flirttailla yms. kanssani, mikä
johti noin vuoden verran kestäneeseen suhteeseen. Suhde oli kyllä kaikkea muuta
kuin ns. normaali suhde. Mies tuli luokseni silloin kun sille itselle sopi, kukaan
ei saanut tietää tunteistamme ja minun toiveillani ei ollut mitään merkitystä hänelle. Nyt jälkeen päin olin hänelle vain ns. helppo nakki.
No, nyt olen yrittänyt päästä hänen vaikutusvallastaan irti. Jotenki onnistununtkin siinä. Muuten en saa elämääni jatkettua, siten kuin haluaisin, sinkkuna.
Mietinkin, onko mun lapsuudessani tai aikuisiän suhteissa ollut joain "mätää", kun en vaan uskalla aloittaa uutta suhdetta kenenkään kanssa ( vaikka mahdollisuus olisi ollut), koska mielessäni kytee vaan ajatus, jos kuitenkin meillä olisi mahdollisuus????????????? vaikka sitä ei todellisuudessa ole.
Muistan lapsuudestani sen, että koskaan en ollut isän tai äidin sylissä, ja ihan muutaman kerran kun isä kehui minua taitavaksi ja hyväksi. Äiti ei koskaan.
Parikymppisenä menin naimisiin miehen kanssa, joka koko ajan halusi näyttää minulle, miten minä en ole mitään ja että en voi selvitä elämässä ilman häntä. Hän halusi, että jotenkin alistuisin kaikkeen hänen tahtoonsa ja tekisin kaiken just niin kuin hän halusi. Tää meni jopa niin pitkälle, että mun olis pitänyt tietää mitä hän halusi sanomattakin, ja jos en sitä hiffannut, tuli monen viikon mykkäkoulu.
Voisko olla niin, että äidin ja isän tapa kasvattaa meitä lapsia, ja ensimmäinen avioliittoni on tehnyt minusta tällaisen, joka koko ajan odottaa, että jos jotain "parempaa" tuleekin ja sitä odottaessa ei uskalla alkaa uuteen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka se ihminen olis tosi ihana, jolle olen nyt sanonut "kiitos ei".
Olen miettinyt, että pitäiskö mun käydä juttelemassa jonkun ammattiauttajan kanssa tästä, muutt sitten mietin, ett ihmisillä on kyll suurempiakin ongelmia terapeuteille vietäväksi, ja jättänyt sen. Välillä vaan tuntuu, että pää ei enää kestä tätä mun "jos sittenkin" -jossittelua.
Olisin ihan hirveän kiitollinen, jos joku kohtalotoveri sattus lukemaan tän, ja kertois miten hän ongelman ratkaisi, vai ratkaisiko????
Tämä mies huomasi ihastumiseni, ja alkoi flirttailla yms. kanssani, mikä
johti noin vuoden verran kestäneeseen suhteeseen. Suhde oli kyllä kaikkea muuta
kuin ns. normaali suhde. Mies tuli luokseni silloin kun sille itselle sopi, kukaan
ei saanut tietää tunteistamme ja minun toiveillani ei ollut mitään merkitystä hänelle. Nyt jälkeen päin olin hänelle vain ns. helppo nakki.
No, nyt olen yrittänyt päästä hänen vaikutusvallastaan irti. Jotenki onnistununtkin siinä. Muuten en saa elämääni jatkettua, siten kuin haluaisin, sinkkuna.
Mietinkin, onko mun lapsuudessani tai aikuisiän suhteissa ollut joain "mätää", kun en vaan uskalla aloittaa uutta suhdetta kenenkään kanssa ( vaikka mahdollisuus olisi ollut), koska mielessäni kytee vaan ajatus, jos kuitenkin meillä olisi mahdollisuus????????????? vaikka sitä ei todellisuudessa ole.
Muistan lapsuudestani sen, että koskaan en ollut isän tai äidin sylissä, ja ihan muutaman kerran kun isä kehui minua taitavaksi ja hyväksi. Äiti ei koskaan.
Parikymppisenä menin naimisiin miehen kanssa, joka koko ajan halusi näyttää minulle, miten minä en ole mitään ja että en voi selvitä elämässä ilman häntä. Hän halusi, että jotenkin alistuisin kaikkeen hänen tahtoonsa ja tekisin kaiken just niin kuin hän halusi. Tää meni jopa niin pitkälle, että mun olis pitänyt tietää mitä hän halusi sanomattakin, ja jos en sitä hiffannut, tuli monen viikon mykkäkoulu.
Voisko olla niin, että äidin ja isän tapa kasvattaa meitä lapsia, ja ensimmäinen avioliittoni on tehnyt minusta tällaisen, joka koko ajan odottaa, että jos jotain "parempaa" tuleekin ja sitä odottaessa ei uskalla alkaa uuteen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka se ihminen olis tosi ihana, jolle olen nyt sanonut "kiitos ei".
Olen miettinyt, että pitäiskö mun käydä juttelemassa jonkun ammattiauttajan kanssa tästä, muutt sitten mietin, ett ihmisillä on kyll suurempiakin ongelmia terapeuteille vietäväksi, ja jättänyt sen. Välillä vaan tuntuu, että pää ei enää kestä tätä mun "jos sittenkin" -jossittelua.
Olisin ihan hirveän kiitollinen, jos joku kohtalotoveri sattus lukemaan tän, ja kertois miten hän ongelman ratkaisi, vai ratkaisiko????
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllähän tuo aika pahalta kuulostaa, ettet soisi itsellesi onnistumista uudessa ihmissuhteessa. Suljet ovia edestäsi. En tiedä, onko tarpeellista mennä ammattiauttajalle, mutta voisit kyllä vakuuttaa itsellesi, että sinullakin on lupa onnistua ja nauttia elämästä. Sinun tarvitsee harjaantua sanomaan joka päivä itsellesi: sinä kelpaat ihan tällaisenaan. Siitä se vakaumus tulee vähitellen henkiseksi osaksi sinua. Ja sitten alatkin olla valmiimpi tyydyttäviin ihmissuhteisiin, myös kunnon miesten kanssa.
Taidat olla yks iso ongelma