Hei,
Olen vähän reilu 20 vuotias kahden lapsen eroisä. Asia, jota mietin on hiukan kai liian turhamainen tai oikeastaan tyhmä, mutta haluan puhua mietteeni jonnekkin kuin pitää pääni sisällä. Siis kannan suurta huolta siitä, että riittävätkö lapsilleni vaatteet talveksi ja muutenkin huolehdin, että heillä olisi kaikkea tarvittavaa. Tuossa muutama päivä sitten tuli lapsien äidin kanssa riitaa siitä, että hän ei tiennyt missä lapsien osa talvivaatteista oli ja itse rupesin valittamaan sitten siitä. Järjellä voin sanoa että riita olisi aiheeton, mutta tunne puolella murehdin tästä suuresti. Jotenkin tuntuu, että lapsieni kasvatus olisi pielessä kun kaikki tavarat ei ole tallella. Väitteenä tuo on täysin kohtuuton, koska lapsien äiti kasvattaa ne kyllä hyvin, mutta jotenkin kai liian tunteella ostan noita vaatteita ja sitten jos ne katoaa se sattuu. Tunnen oloni loukatuksi ja sitten ajattelen, että lapseni kärsisivät vaate pulasta. Erityisesti se ahdistaa kun lapsien äiti ei ole kiintynyt niin materiaan tai huolehdi siitä niin tarkasti ja on muutenkin suurilinjaisempi ihminen kuin minä. Itse olen tarkka ihminen ja huolehdin joskus liikaa kaikesta ja asioista muutenkin murehdin etukäteen. Mut itse on kasvatettu hyvin tarkaksi ja asioista huolehtivaksi joten en aina ymmärrä kuinka toinen voi kadottaa vaatteita tai jotain muuta. Tiedän että kahden lapsen kasvatus pääpainoisesti yksin on kovaa ja arvostan häntä todella, mutta monesti sorrun valittamaan jostain kadonneesta esineestä tai pikku asiasta. Mikä minusta ei ole häntä kohtaan reilua. En tiedä miksi olen niin tollaisessa kiinni. Tuntuu vain että lapseni joutuisivat kärsimään, jos heillä ei joku sukkapari ei ole tallessa ja siitä tulee itselle henkisesti paha olla. Toivon, että ette hauku minua en kirjoita tätä lapsieni kasvattajaa syyllistääkseni. En vain ymmärrä miksi murehdin tällaisia. Haluaisin kuulla onko kellään vastaavia kokemuksia? Tai että miten tuosta epäillyksen tunteesta pääsisi yli.
Olen vähän reilu 20 vuotias kahden lapsen eroisä. Asia, jota mietin on hiukan kai liian turhamainen tai oikeastaan tyhmä, mutta haluan puhua mietteeni jonnekkin kuin pitää pääni sisällä. Siis kannan suurta huolta siitä, että riittävätkö lapsilleni vaatteet talveksi ja muutenkin huolehdin, että heillä olisi kaikkea tarvittavaa. Tuossa muutama päivä sitten tuli lapsien äidin kanssa riitaa siitä, että hän ei tiennyt missä lapsien osa talvivaatteista oli ja itse rupesin valittamaan sitten siitä. Järjellä voin sanoa että riita olisi aiheeton, mutta tunne puolella murehdin tästä suuresti. Jotenkin tuntuu, että lapsieni kasvatus olisi pielessä kun kaikki tavarat ei ole tallella. Väitteenä tuo on täysin kohtuuton, koska lapsien äiti kasvattaa ne kyllä hyvin, mutta jotenkin kai liian tunteella ostan noita vaatteita ja sitten jos ne katoaa se sattuu. Tunnen oloni loukatuksi ja sitten ajattelen, että lapseni kärsisivät vaate pulasta. Erityisesti se ahdistaa kun lapsien äiti ei ole kiintynyt niin materiaan tai huolehdi siitä niin tarkasti ja on muutenkin suurilinjaisempi ihminen kuin minä. Itse olen tarkka ihminen ja huolehdin joskus liikaa kaikesta ja asioista muutenkin murehdin etukäteen. Mut itse on kasvatettu hyvin tarkaksi ja asioista huolehtivaksi joten en aina ymmärrä kuinka toinen voi kadottaa vaatteita tai jotain muuta. Tiedän että kahden lapsen kasvatus pääpainoisesti yksin on kovaa ja arvostan häntä todella, mutta monesti sorrun valittamaan jostain kadonneesta esineestä tai pikku asiasta. Mikä minusta ei ole häntä kohtaan reilua. En tiedä miksi olen niin tollaisessa kiinni. Tuntuu vain että lapseni joutuisivat kärsimään, jos heillä ei joku sukkapari ei ole tallessa ja siitä tulee itselle henkisesti paha olla. Toivon, että ette hauku minua en kirjoita tätä lapsieni kasvattajaa syyllistääkseni. En vain ymmärrä miksi murehdin tällaisia. Haluaisin kuulla onko kellään vastaavia kokemuksia? Tai että miten tuosta epäillyksen tunteesta pääsisi yli.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä anna sen lasten äidin pompotella sinua!
Kun lapset tulevat sinun luoksesi niin muista mitä heillä on päällään.
Anna lasten pitää niitä sinun hankkimiasi vaatteita luonasi ja kun lapset menevät takaisin äidilleen niin samat vaatteet niskaan kuin tullessa niin ei tarvitse ihmetellä mihin ostamasi vaatteet häviävät.
Itsellä ei henk. koht. kokemusta koska en ole eronnut mutta lähisukulaiseni joutui toteamaan kuinka hänen lapsilleen ostamia vaatteita oli mennyt äitylin luona "hukkaan" ja samaan aikaan oma vaimoni oli huomannut eräässä kirpparipaikassa tutun näköisiä vaatteita myynnissä!
Oli helppo laskea että yksi ynnä yksi on kaksi kun kyseisessä kirpparipaikassa oli isompaa sälää kaupiteltu ilmoituslapulla jossa puh. nro. ja vaikka nro. oli muutettu salaiseksi niin löytyihän tuo sama nro. sen lasten äitylin kohdalta....
Älä siis ole sinisilmäinen vaan herää todellisuuteen että se lastes äityli suurella todennäköisyydellä käyttää sinua häikäilemättä hyväkseen vaikka kuinka antaisi itsestään vilpittömän kuvan!
Olet vielä todella nuori ja et varmasti halua uskoa ihmisten kierouteen mutta kai sinunkin pitää oppia etenkin tuo yhäriruikuttajien k-päisyys kantapään kautta ja useaan eri otteeseen ennenkuin uskot että se aiemmin vierelläsi ollut kullannuppu onkin "ihminen" jonka olisit karttanut kaukaa jos olisit tiennyt mikä hän pohjimmiltaan on....
Niin. Naisista tulee karmeita mulkkuja heti kun he eroavat lastensa isästä ja kusipäisyyttään he myyvät jopa vaatteet lastensa yltä.
Hohhoijaa.
No mihinkäs meidän mukelon vaatteet katoaa isän luona tai sukulaisissa käydessä? Kaikkiko ne perkeleet kirpputoripöytiä pitää?? Ihmekös ovat niin varakkaita,kun myyvät lapset leggarit ja lenkkarit!!
Ei ne mihinkään katoa vaan sinä oot se palstan yksi ikivalittajaruikuista joka jauhaa tuota ikuista shittiään ihan vain sen takia että saisi sen pirun lujaa kolkuttavan omatunnon sinne taka-alalle valheita suoltamalla....
Ei tuota sinun jauhantaasi ota tosissaan kukaan muu kuin omat sivupersoonasi ja muutamat palstan vakiruikuttaja -kanssasisaresi....
Säälittävää mutta sitähän sinä kerjäät tuolla... SÄÄLIRUIKUTUKSELLASI! (joko tajuat tollo kuinka selvästi näytät miten haet sääliä tuollaisella ruikutuksellasi ja samalla haukut lastesi isää jotta saisit marttyyrin viitan harteillesi muilta nimimerkeiltäsi????????)
Miksi minun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siksi,että lapselta häviää vaatteet viikonloppuina?
Jos äiti hukkaa lapsen kamat, se on vienyt ne kirpparille, jos isä hukkaa, niin minä haukun häntä?
Jospa ottaisit sen pääsi sieltä perseestäsi, niin huomaisit, ettei kaikilla ole sama ajatus lapsensa toisesta vanhemmasta kuin sinulla.
Jos vaatteita katoaa, niin ne katoaa, oli lapsi sitten isän,äidin,mummon tai kummin luona..
Niin, eivät lapset koskaan hukkaa vaatteitaan tai muitakaan tavaroitaa, kyllä ne on yhäri vienyt aina kirpparille.
Yhdeltäkään ydinperheessä elävältä lapselta ei milloinkaan ole tumput hukassa, koska heidän äitinsä eivät ole yhäreitä.
Koska yhärit ovat kaiken pahan alku ja juuri, eivätkä he todellakaan välitä lapsistaan. Myisivät itse lapsetkin elleivät tarvitsisi heitä eksänsä kiusaamiseen ja rahastamiseen.
Kysymys kuuluukin, arvoisa totuuden näkijä, ovatko nämä kamalat yhärit kusipäitä alunalkaenkin vai tuleeko heistä sellaisia eron myötä? Jos ovat alusta saakka olleet mulkkuja, miksi miehet heidän kanssaan lapsia tekevät? Jos taas erotessa mulkkuuntuvat, tapahtuuko sama miehille? Onko yh automaattisesti paska jos on äiti ja hyvä jos on mies? Onko etä aina vääryyttä kärsivä marttyyri ja lähi ahne kusipää?
Vai voisiko olla niin että ihmiset ovat yksilöitä siviiisäädystä ja sukupuolesta riippumatta? Ei kai, voisiko?
Taaskaan tuo sinun vakiruikuttajan höpötyksesi ei yllättänyt sillä höpötät asioista juuri sopivasti yleistäen tai yksilöiden riippuen kenestä puhutaan ja ketä haluat haukkua ja ketä tehdä viattomaksi...
Kyllähän sen jokainen tietää että muksut kadottavat milloin lapasen milloin pipon tms. mutta se että ne "katoavat" järjestelmällisesti juuri äitylin luona esimerkkitapauksessani ei ole mitään muksujen huolettomuutta vaan itsekkään äitylin k-päisyyttä ja rahan ahneutta!!
Niin ruikkujen ruikku, kerroppas mihin perustat väitteesi että ajattelen lapseni äidistä jotain negatiivista? (niinhän sinä ruikku väität hyvin selvästi tuossa viimeisimmässä höpötyksessäsi)
Minä en edelleenkään haukkunut ketään. Totesin, että häviää niitä kamoja lapselta muuallakin kuin äidin luona.
Meillä etä maksaa elatusmaksun, ja minä ostan kaikki tavarat ja vaatteet ja maksan harrastuksen. Myös etän luo olen hankkinut kumppareita ja muuta ulkoiluvaatetta, ettei kaikkea tarvitse raahata mukana.
Jos olet lukenut nimimerkilläni kirjoittamia juttuja, huomaisit, että olen niitä, jotka eivät taistele lapsen tapaamisista eivätkä elatusmaksuista millään tapaa.
Isää ei ahdista maksaa lapsensa hyvinvoinnista elatusmaksun muodossa. Ei, vaikka summa on isompi kuin minun lapseen sijoittama summa.
Minulle taas on sama, milloin lasta haluaa tavata, viikonlopun kuukaudessa vai viikon kerrallaan, kunhan tapaa.
Minä olen sopeutunut tilanteeseen eron jälkeen, ja niin muksun isäkin omalla tavallaan. Ja kaikista parasta, lapsikin on sopeutunut.
Joten älä sinä järjen suuri jättiläinen ala minua haukkumaan ruikkuluuseriksi, jos itselläsi on ongelmia elämässä. Minulla ei nimittäin ole.
Lueskelin mitä olitte kirjoittaneet, niin keskustelu ei oikein auennut, kuin toisten haukkumiseen ja morkkaamisen. Ilmeisesti aika katkeria lukkoja takana? Suosittelen vertaisryhmiä eronneille vanhemmille. Itse alan sellaisessa käymään.
En todellakaan usko, että lapsieni äiti niitä kirpputorilla myisi tai muutenkaan, koska onhan hänellä muitakin vaatteita tallella mitä olen hommannut. Ongelma vain taitaa olla siinä, että meillä kahdella on ollut hyvin erilainen tapakasvatus lapsuudessa. Itse en vain ole niin suurilinjainen. Mietin kaiken usein liian tarkasti ja turhalla murehtimisella väsytän itseni.
En usko, että hän on ainoa yh äiti, jolla joskus joku sukkapari tai kypärämyssy hukassa. Pikemminkin pitäisi olla huolissaan, jos hän alkaisi kaikista sukista murehtimaan, niin lapsien hyvinvointi olisi silloin oikeasti huonolla mallilla. Nuoresta iästäni huolimatta me ollaan saatu ero suhteellisen sopuisasti kuitenkin puitua lapsien siitä kärsimättä. Uskoisin, että todellinen ongelmani taitaa olla oman pääni sisällä, kun tallaista murehdin. Siksi olenkin ajatellut juuri sitä vertaisryhmää, kun tuntuu, että tännekin avautuminen auttaa jotain.