Varhaislapsuudestani muistan vain että olin tunteellinen. Myötätuntoa, myötähäpeää jne. Minä olin aina huolehtimassa siskoistani, varjelin heitä. Kestin asioita jotta heidän ei olisi tarvinnut kestää niitä. Itkin kun veljeni itki. Autoin aina mm. isovanhempiani keräämään marjoja. Olin aina se kuka suostui olla kotileikeissä se "tylsin hahmo", aina se jonka piti olla poika leikeissä.
Kun itkin, minua sanottiin heikoksi...etten kestänyt mitään ja olin hauras. Minä olin se "prinsessatyttö hienohelma pinkin ihkuttaja." Vihasin sitä.
Ala-aste... Pieni koulu, juorut levisivät helposti ja nopeasti. Koulukaverini puukottivat selkään, kavereita meni ja tuli ja taas meni. Sain paljon vihamiehiä jostain syystä... Haukuttiin, kirjoiteltiin kaikkea pskaa, syrjittiin leviteltiin juoruja. Enkä koskaan tehnyt heille mitään. Kaikki vihasivat minua. Sitten lopulta siirryin uuteen ryhmään, ja 2 tyttöä (nykyään parhaat kaverini) alkoivat kavereikseni. Kerroin heille itsetuhoisuudestani mutta sain tietää noin vuotta myöhemmin että toinen kertoi eräälle tytölle.--> Luottamus ihmisiin oli mennyt täysin. Vihaan ja pekään sosiaalisia tilanteita. Kaupungilla minua tuijotetaan. Vihaan itseäni. Itku on heikkoutta. Ja minun pitää todistaa kaikille että olen vahva.
Suhteet vanhempiini ovat hyvät. Paitsi että he vihaavat minua, äiti kertoo koko ajan että ei minulla ole varaa syödä sitä ja tätä ja kysyy onko taas tullut mahaa. Vaikka olen itsekin sitä mieltä että olen läski, on se silti masentavaa kuulla vielä äidiltäkin. Että siskollani on vain varaa syödä ja että minä olen saman kokoinen kuin äiti. Tuntuu että minua verrataan siskooni ja tottakai olen se laiskempi paskempi rumempi ja läskimpi.
Yläaste on kidutusta....olen vain väsynyt, ahdistaa, masentaa, mietin etten jaksa / halua elää, ei ole syytä. ja kaikki ne ihmiset. Joskus on ns. hyviä päiviä, mutta suurimmaksi osaksi vain näyttelen iloista. Olen itsetuhoinen, en huomiosta.
Haluan laihtua ja olla nätti, niin että kelpaan vanhemmilleni ja itselleni. Haluan tämän kaiken paska pois, mutta ei onnistu. Tällä tavallako olen tuomittu elämään lopun ikääni? Kerran juttelin terkkarin kanssa mutta hän sanoi että teini-iästä se vain johtuu ja niinpä minäkin aloin vähätellä omia asioitani.
Paljon jäi mainitsematta mutta en jaksa ja tekään ette varmasti jaksa. Anteeksi tämä romaani, mutta en todellakaan tiedä mitään minne muualle purkaa ja haluan että edes joku lukee ja ehkä osaa sano jotain, ymmärtää, mitä vain :/ ?
-kiitos.
Kun itkin, minua sanottiin heikoksi...etten kestänyt mitään ja olin hauras. Minä olin se "prinsessatyttö hienohelma pinkin ihkuttaja." Vihasin sitä.
Ala-aste... Pieni koulu, juorut levisivät helposti ja nopeasti. Koulukaverini puukottivat selkään, kavereita meni ja tuli ja taas meni. Sain paljon vihamiehiä jostain syystä... Haukuttiin, kirjoiteltiin kaikkea pskaa, syrjittiin leviteltiin juoruja. Enkä koskaan tehnyt heille mitään. Kaikki vihasivat minua. Sitten lopulta siirryin uuteen ryhmään, ja 2 tyttöä (nykyään parhaat kaverini) alkoivat kavereikseni. Kerroin heille itsetuhoisuudestani mutta sain tietää noin vuotta myöhemmin että toinen kertoi eräälle tytölle.--> Luottamus ihmisiin oli mennyt täysin. Vihaan ja pekään sosiaalisia tilanteita. Kaupungilla minua tuijotetaan. Vihaan itseäni. Itku on heikkoutta. Ja minun pitää todistaa kaikille että olen vahva.
Suhteet vanhempiini ovat hyvät. Paitsi että he vihaavat minua, äiti kertoo koko ajan että ei minulla ole varaa syödä sitä ja tätä ja kysyy onko taas tullut mahaa. Vaikka olen itsekin sitä mieltä että olen läski, on se silti masentavaa kuulla vielä äidiltäkin. Että siskollani on vain varaa syödä ja että minä olen saman kokoinen kuin äiti. Tuntuu että minua verrataan siskooni ja tottakai olen se laiskempi paskempi rumempi ja läskimpi.
Yläaste on kidutusta....olen vain väsynyt, ahdistaa, masentaa, mietin etten jaksa / halua elää, ei ole syytä. ja kaikki ne ihmiset. Joskus on ns. hyviä päiviä, mutta suurimmaksi osaksi vain näyttelen iloista. Olen itsetuhoinen, en huomiosta.
Haluan laihtua ja olla nätti, niin että kelpaan vanhemmilleni ja itselleni. Haluan tämän kaiken paska pois, mutta ei onnistu. Tällä tavallako olen tuomittu elämään lopun ikääni? Kerran juttelin terkkarin kanssa mutta hän sanoi että teini-iästä se vain johtuu ja niinpä minäkin aloin vähätellä omia asioitani.
Paljon jäi mainitsematta mutta en jaksa ja tekään ette varmasti jaksa. Anteeksi tämä romaani, mutta en todellakaan tiedä mitään minne muualle purkaa ja haluan että edes joku lukee ja ehkä osaa sano jotain, ymmärtää, mitä vain :/ ?
-kiitos.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Luin tekstisi, ja tämä pisti ainakin silmään:
" Tällä tavallako olen tuomittu elämään lopun ikääni?"
et helvetissä ole! masennuksesta voi parantua! se vaatii kyllä kärsivällisyyttä! ja teini-ikäisenä tunteet palavat...
ja olen itsekin ollut psykiatrisella osastolla, niin voin jotenkin tukea Sua... en ole psykologi, mutta itselläni on sentään jonkin verran elämänkokemusta!
mutta toivoa Sinulla on! älä luovuta! mieti itseäsi 10v päästä, luuletko, että olet vielä silloin tuossa tilassa?
Hyvä että kirjoitit. Siitä terkkarilla käynnistä on vissiin jonkun aikaa? Kuulostaa siltä, että terkkari ei ole tunnistanut vielä silloin masennuksen oireita. Onko nyt suurempi ahdistus, epätoivo? Varaa aika terkkarille , lääkärille , psykologille, psykiatrille... minne nyt vaan keksit. ja vaika tulostat tämän palstan kirjoituksesi ja työnnät sen auttajalle. (jos tuntuu vaikealta että mitähän sanois ja uskaltaisko puhua...). Aina voi mennä PÄIVYSTÄVÄLLE LÄÄKÄRILLE. Sanon tämän omasta kokemuksesta. Kaikki noi ajatuksesi, kirjoituksesi kertoo oikeasti masennus nimisestä sairaudesta. Ja siihen on saatavissa apua. Keskustelut psykiatrin= lääkäri, psykologin , tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, . Lääkityksiä , vertaisryhmiä, kelan kuntoutuskursseja , myös ray:n rahoittamia Mielenterveyden keskusliiton kunt. krs.
Vältä niitä kavereita jotka sanoo; ota vaan ittees niskasta kiinni ja tee sitä ja tätä. Ne tarkottaa hyvää, mutta siihen ei kykene ja ahdistuu lisää.
Näyttää että olet ottanut lapsuudessa perheessäsi mukautujan roolin: olet opetellut olemaan kaikille mieliksi ja kiltisti: Kuitenkaan kukaan ei sisimmäsään todella ole syntynyt elämään vain mukautumalla. Sinullakin on omat tarpeet, odotukset ja tarvitset toisten arvostusta ja että tulet kuulluksi, nähdyksi, sinut otetaan huomion ja todesta.
Kaikille kiltti on kerännyt sisimpäänsä tyytymättömyyttä ja vihaa. Kun et ole uskaltanut ja et uskalla purkaa vihaasi uslo, se kääntyy itseäsi vastaan masennuskena ja itsetuhoisuutena.
Onneksi et ole tuommittu moiseen loppuelämksi. Terkkari ei ole ymmärtänyt sinua. Kerroitko hänelle sitten näin tarkasti elämästäsi. Sinulla on perheessäsi ollut ihan samat oikeudet kuin sisarellasi. Ei ole sinun vika, jos sinua ei ole huomioitu. Hyvä, että voi kertoa ja muistat pettymyksistäsi lapsuudessa. Joillakin ne on tiedostamattomana alitajunnassa. Ole vain terveellä tapaa vihainen, potki vaikka kiviä ja raivoa, mutta yrtiä olla loukkaamatta toisia.
Olen amatööri, mutta minulla on jonkinverran kokemusta ihmisen käyttäytymisestä ja olen lukenut kirjallisuutta. Sinunkin ehkä kannattaisi tutustua alan kirjallisuuteen.
Oletko/oletteko sitä mieltä että olen masentunut?
ja muistan pettymykset hyvin koska olen vielä lapsi 15v. ja olen kaivellut niitä itsekseni muististani kun mietin miksi tunnen näin.
Olen itse pakottanut itseni elämään niitä kamalia hetkiä tai aikoja, muistaa tapahtumia, ja yhtäkkiää yhdistänyt asian toiseen ja tajunnut koko roskan. Että minulla on paljon muistoja, mietittynä, mutten koskaan silti tajunnut; miksi minua vihattiin(?). Paitsi, onhan minulla teoria....mutta siitä minut tunnistetaan, mutta sanotaanko vaikka että sekin pisti minut mukautumaan, antamaan periksi ja katsea sivusta...
Ja niin no, minun äitini on "ota itseäsi niskasta kiinni äläkä ryve itsesäälissä"- tyyppiä.
Häneltä ei apua. tule. piste.
Kerran sanoin että hän ei kuuntele/ tunnen olevani huonommassa asemassa kuin muut perheen jäsenet:
Aluksi hän sanoo että tottakai kuuntelee, sitten hän kuuntelee(kuunteli) ja lopputulos on(oli): Yritän kohdella kaikkia lapsia tasavertaisesti pälä pälä eikä suostunut poikkeamaan omasta mielipiteestään.
Hän siis varmaan tiedostamattaan (kentietää??) hylkää negatiiviset ajattelut itsestään ja toiminnastaan...
terkkari teetti masennustestin, Hän varmaan tunnisti oireita, sitten kun kävime testiä läpi hän panosti perustelemaan kaiken tarkasti ja kehotti vain puhumaan perheenjäsenille jos tuntuu että on epäreilua ja murrosikä on sellaista. Tottakai menin "puolustuskannalle" ja aloin teeskennellä että jaa no enhän minä nyt itseäni VIHAA ja että puhuin vanhempieni kanssa (niinkuin puhuinkin, mutta hyvin ei käynyt) ja että asia on selvä.
Tottahan toki minä kiviä potkiskelenkin, enkä TOISIA ole koskaan loukannut (fyysisesti ainakaan) paitsi itseäni.
Silmiini pisti esiin kohta mitä terkkari oli sinulle sanonut :"että teini-iästä se vain johtuu ja niinpä minäkin aloin vähätellä omia asioitani.". Kokemuksesi on lähes identtinen minun kanssani. Itselleni sanottiin terkkarissa samaa ja minut jätettiin yksin omien ongelmieni kanssa. Tuloksena on ollut vanhempana useita itsemurhayrityksiä, jatkuva ahdistus. paniikkihäiriö sekä useita vakavan masennuksen jaksoja. ELI; hae apua joltakin pätevämmältä asiaan perehtyneeltä ammatti-ihmiseltä kuten edellä mainittiin. Mitä nopeammin asiaa ryhdytään käsittelemään, sen vähemmän luultavasti joudut kärsimään aikuisiällä.
Luulenpa, että me tavallista herkemmät ja tunteellisemmat ihmiset ollaan ehkä alttiimpia masennukselle. Perustan nyt tietoni itseeni ja muutamaan kaveriini, jotka ollaan oltu lapsena ehkä yliherkkiäkin kaiken suhteen, ja sen on sitten kostautunut nuoruudessa ja aikuisuudessa.
Mutta sitä apua on vaikea pyytää niin kaukaa kuin esim. lääkäriltä; olen tullut hyvin ujoksi nyt teini-iässä. Päiväkoti-ikäisenä oli toisin.
Minä tiedän että ehkä olin tunteellinen lapsi tai jotain, mutta en halua näyttää sitä koska minulle on tärkeää olla kova itsenäinen ja vahva.
En rehentele tai surkuttele äidille koskaan saavutuksistani tai kokemuksistani toisin kuin muut perheenjäsenet, ja silti minä olen se kuka ei voi edes kättään veteen kastaa ja se vituttaa.
Joskus on päiviä (yleensä niiden supermasentavien jälkeen) jolloin mietin että nyt menen juttelemaan jollekin, en vain jaksa. Mutta sitten mietin jälkiseuraukset:
äiti koko ajan vahtaamassa selän takana, hiljaiset, nolot tilanteet kun yritetään keskustella kaikkien kanssa, sisarukset saavat asian tietoonsa, jne. -> olen heikko. HYIHYIHYIYI!
Sitten kun en mietin noita olen vain alakuloinen tai masentunut, hyvinä päivinä tai kun olen virkeämpi että jaksan jopa eläytyä esitykseen ja pirteyteen on vähän helpompaa, olen taas "normaali".
Sitten hetkessä tipun sinne pimeälle puolelle jossa haluan vain tulla hyväksytyksi, jossa olen masentunut itsetuhoinen läski, joka tekisi mitä vain laihtuakseen ja ollakseen vahva.
Sitten sorrun ja haluan vain kuolla, mennä pois.
Sitten tulee piittaamattomuus, väsymys, vihanpuuskia koko ajan jne.
Ja taas tämänlainen "kierre" joka muuttuu aina mutta jaksoja on; hyviä huonoja ja niitä josta en vain välitä ja niitä superitsensävihaus-jaksoja.
olen vain liian ujo ja ääh en tiedä.
Kyllä olet masentunut, mutta masennus on aina oire jostakin. Ja se johtuu juuri tuosta kuvaavastasi elämän historiasta. Jokainen moisesta olisi jollakin lailla masentunut. On kummaa, että juuri hetkellä kun yrittää hakea apua, alkaa jälleen peitellä ja ei halua kertoa totuutta, esim. kun keskustelee terapeutin tai terkkarin kanssa. Onneksi voin kirjoittaa tuosta kaikesta kokemastasi. Se on varmaan helpompaa, kun ollaan anonyymejä. Sinulla on loistava alku toipua, kun pohdit, työstät ja asioita ja voit hahmotella noin tarkalleen. Jatka vain tähän malliin ja päätä olla avoin ja rehellinen lopulta keskustellessai asintuntijoiden kansaa. Minä en ole ammattilainen, mutta olen perehtynyt hyvin paljon näihin juttuihin: lukenut elämänkertoja, selviytymistarinoita ja itsellänikin on historia.
Loppujen lopuksi jos uskaltaa olla heikko, se onkin sitä supervahvuutta.
Älä ota liian haastavaa kakkua. Kun ongelmat ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa niin, niin vie aikansa. Ei välttämättä kestä, jos joutuu työstämään liikaa hetkessä. Ja se vie voimia.
Olipas tuttu tarina. Tosin mä en uskaltanut koskaan terkkarille mitään sanoa.
Tunteellisena en itseäni koskaan ole pitänyt, mutta psykiatrin mielestä olen aina ollut äärimmäisen tunneherkkä ja "aistin" ihmisten asenteet herkästi, ilman että tarvitsee sanoa mitään. Minä en tiedä kuka minä olen, koska minua ei ole. Olen ihmisraunio, joka on aina muuttanut itseään, kun huomaan etten kelpaa itsenäni. Ensimmäiset muistot ihan lapsuudesta. Jos olin innostunut jostain, äitini yleensä tapasi sanoa että älä paasaa ja räpätä. Suljin leipäläpeni siinä vaiheessa melkein täysin. En tainnut olla ala-asteellakaan silloin. Avomieheni petti minua kun olin 19, sain slaagin toki, mutta minulle sanottiin etten saa tuntea niin, minun pitää päästä asian yli. Tapoin tunteeni mieheeni. Oltiin monta vuotta yhdessä senkin jälkeen. Hän teki minulle monia hirveitä asioita suhteen aikana. Ystävät, ennen kaikkea ne parhaat ystävät, pettivät luottamukseni ja hylkäsivät minut silloin kun tarvitsin heitä eniten.
Nyt en tunne juurikaan mitään. Jos tunnen, en osaa käsitellä niitä tunteita. Menen paniikkiin. Siksi 90% ajasta en tunne mitään ja siksi olen pitänyt itseäni vuosia tunteettomana. Mutta se on minun tapauksessani ainakin totta, että olen tunneherkkä mutta tunteet on leimattu minun elämässäni kielletyiksi. Aina tunnen kuitenkin väärin, joten kiellän kaikki tunteet. Äitini katkaisi välinsä minuun elokuussa koska olen huono tytär ja itsekeskeinen pska. En alkuun huomannut tuntevani mitään, mutta psykiatri sai ongittua esiin yhden tunteen: helpotus. Se on mitä tunnen tilannetta kohtaan. Mutta sehän on täysin väärä tunne, ei niin saa tuntea, joten kiellän sen. Minullakin oli "hyvät" suhteet vanhempiini ja sisaruksiini tasan niin kauan kun toimin heidän tahtonsa mukaan, peittäen itseni ja tahtoni täysin.
Ystäviä ei juuri ole, äitiä eikä siskoakaan enää, heidän päätöksestään. Miehenkin sain lempatuksi onneksi.
No minulla on muitakin mielenterveydellisiä ongelmia. Olen siis työkyvytön ollut jo kauan. Kun jäin sairaslomalle ikuisuus sitten, äitini nauroi ja kysyi että mikä sua muka ahdistaa.. Pelkään ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, minua ahdistaa kun kaupungilla minua tuijotetaan. Olen 23 vuotias ja lukittaudun kotiini. Ja montaa ahdistaa olla yksin kotona viikosta toiseen. Minulla on hyvä olla, mutta koska se on väärä tunne, pitäisi olla ahdistunut, en tunne mitään asiasta.
Fucking terkkarit. Eivät sano eivätkä näe muuta kuin sen minkä oppikirja opettaa.
Ihan yhtä "teini-ikäistä" on sitten minunkin masennus.
Ja just toi että ihmiset käyttävät lapsiaan koriste-esineinä eivätkä vastaa heidän todellisiin tarpeisiinsa! Odotetaan tiettyä suoritusta ja lynkataan heti, jos lapsesta ei tulekaan David Beckhamia.
Mun tosin täytyy pilkunviilaajille myöntää fakta, että meille masentuneille on vaikea sanoa mitään mikä tukisi. Yhteiskunta muuttuu eikä muutoksiin vastata niin, että lähtökohdat yhteiskunnassa pysymiseen olisivat kaikille samat. Ja sit ihmetellään kun tulee ongelmia. Ikään kuin kiusatuksi tuleminen tai riski siitä ei olisi tarpeeksi!
Elämä ei valitettavasti parane itsesäälissä rypemällä (vaikka toisinaan se onkin oikeutettua). Onnistujat keksivät kyllä mitä tahansa ignooratakseen tai loukatakseen masentuneita. Ainoa mitä itse keksin tässä loukussa, on VAATIA OIKEUKSIAAN MUITA SYYLLISTÄEN.