Olen 13-vuotias. Pienenä muistan, kuinka tärkeitä vanhemmat olivat minulle. He olivat rakastavaisia ja etenkin isäni aina tarjosi minulle kaikkia mukavia reissuja ja muuta hauskaa. Lapsuuteni oli ihana.
Kun meni ala-asteelle ensimmäiselle luokalle, kaikki alkoivat heti kiusaamaan minua. He haukkuivat minua lihavaksi, rumaksi ja vauvaksi. Muistan, kuinka paljon se sattui. Itkin päivät pitkät omassa huoneessani, ja vanhemmat lohduttivat. Siirryin 3-luokalle eri kouluun, ja olin todella iloinen. Ajattelin, että saan uusia kavereita ja se varmasti tulee onnistumaan, koska koulu oli 7x isompi, kuin edellinen. Kun menin kouluun, minua onnisti. Sain hyvän ystävän, sanotaan vaikka nyt Jenna. Minä ja Jenna olimme parhaita ystäviä. Yhtäkkiä Jenna alkoi pomottamaan minua ja määräilemään. Hän alkoi levittämään minusta perättömiä juoruja, ja lukitsi kavereiden kanssa minut vessaan. He ottivat minusta pukuhuoneessa kuvia, ja laittoivat ne nettiin. Olin surun murtama. 10-vuotiaana tyttönä yritin hakea huomiota muilta. Jopa opettajalta. Ja hänkin oli minua vastaan. Hän haukkui minua huonosta käsialastani ja soitti aina vanhemmilleni siitä sun tästä ja keksi itse asioita. Hän kertoi muille minun olevan erityislapsi. Se sattui ja särki sydämmeni. Minusta tuntui todella pahalta. Lopulta vanhemmatkaan eivät enää välittäneet. Ajauduin umpikujaan, ja lopetin syömisen joksikin aikaan. En pitänyt itseäni lihavana, mutta minulla ei vain ollut nälkä. Aloitin viiltelemisen 11-vuotiaana, enkä vieläkään ole päässyt siitä eroon.
Nykyään vanhemmat kyttäävät minua. Kuin heillä olisi jokin sairaus. Pikkuveljeäni (11 v) he rakastavat yli kaiken, mutta tuntuu siltä, että he vihaavat minua. He eivät usko minuun ja kieltävät minulta herkut. He huomauttavat minua aina suuresta vatsastani yms. Painan 38 kiloa ja olen 147 cm pitkä. Minua on aina kiusattu kokoni takia.
Menin juuri yläasteelle ja tunnen olevani lapsellisempi ja rumempi kuin muut. Vanhemani ovat myös sanoneet minulle niin (siitä on kaksi vuotta kylläkin aikaa)... Tuntuu niin pahalta, kun kaikilla on poikaystävä ja minulla ei. Tiedän, ettei meillä vielä ole kiire seurusteluun, mutta rakastuin yhteen poikaan, joka levitti jutun kaikille ja osoitti minulle, kuinka vastenmielinen olen. Olen surun murtama ja minun sisällä ei ole muuta kuin surua ja vihaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Voiko joku auttaa? Vajoan näinkin alas, että pyydän netistä apua... niin en ole ennen tehnytkään. No katotaan nyt, miten tämä sujuu.
Kun meni ala-asteelle ensimmäiselle luokalle, kaikki alkoivat heti kiusaamaan minua. He haukkuivat minua lihavaksi, rumaksi ja vauvaksi. Muistan, kuinka paljon se sattui. Itkin päivät pitkät omassa huoneessani, ja vanhemmat lohduttivat. Siirryin 3-luokalle eri kouluun, ja olin todella iloinen. Ajattelin, että saan uusia kavereita ja se varmasti tulee onnistumaan, koska koulu oli 7x isompi, kuin edellinen. Kun menin kouluun, minua onnisti. Sain hyvän ystävän, sanotaan vaikka nyt Jenna. Minä ja Jenna olimme parhaita ystäviä. Yhtäkkiä Jenna alkoi pomottamaan minua ja määräilemään. Hän alkoi levittämään minusta perättömiä juoruja, ja lukitsi kavereiden kanssa minut vessaan. He ottivat minusta pukuhuoneessa kuvia, ja laittoivat ne nettiin. Olin surun murtama. 10-vuotiaana tyttönä yritin hakea huomiota muilta. Jopa opettajalta. Ja hänkin oli minua vastaan. Hän haukkui minua huonosta käsialastani ja soitti aina vanhemmilleni siitä sun tästä ja keksi itse asioita. Hän kertoi muille minun olevan erityislapsi. Se sattui ja särki sydämmeni. Minusta tuntui todella pahalta. Lopulta vanhemmatkaan eivät enää välittäneet. Ajauduin umpikujaan, ja lopetin syömisen joksikin aikaan. En pitänyt itseäni lihavana, mutta minulla ei vain ollut nälkä. Aloitin viiltelemisen 11-vuotiaana, enkä vieläkään ole päässyt siitä eroon.
Nykyään vanhemmat kyttäävät minua. Kuin heillä olisi jokin sairaus. Pikkuveljeäni (11 v) he rakastavat yli kaiken, mutta tuntuu siltä, että he vihaavat minua. He eivät usko minuun ja kieltävät minulta herkut. He huomauttavat minua aina suuresta vatsastani yms. Painan 38 kiloa ja olen 147 cm pitkä. Minua on aina kiusattu kokoni takia.
Menin juuri yläasteelle ja tunnen olevani lapsellisempi ja rumempi kuin muut. Vanhemani ovat myös sanoneet minulle niin (siitä on kaksi vuotta kylläkin aikaa)... Tuntuu niin pahalta, kun kaikilla on poikaystävä ja minulla ei. Tiedän, ettei meillä vielä ole kiire seurusteluun, mutta rakastuin yhteen poikaan, joka levitti jutun kaikille ja osoitti minulle, kuinka vastenmielinen olen. Olen surun murtama ja minun sisällä ei ole muuta kuin surua ja vihaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Voiko joku auttaa? Vajoan näinkin alas, että pyydän netistä apua... niin en ole ennen tehnytkään. No katotaan nyt, miten tämä sujuu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et kyllä kuulosta yhtään kuvottavalta vaan Päinvastoin, sulla on ikäsekses mitat kunnossa ja tekstistä päätellen järkikin kohdallaan. Kiusaaminen on aina perseestä mutta onneksi siitä pääsee ajan kanssa yli ja harmi että sul o ollu noin paska tsäkä sen pojan kanssa mut kun noin teki niin ei Se ois sua ansainnutkaan. Joten älä murehdi olet herkku aivan varmasti joka tavalla ;)
Kiitos tosi paljon :) Olet sinäkin varmasti tosi mukava. Tuli heti paaaljon parempi mieli, kun luin sun kommentin :)
Ole hyvä vaan söpöläinen ;)
Tiedän mitä paskaa käyt läpi (vaikka mun aikana ei ollutkaan kamerakännyköitä, vaikka oonkin vasta 21v), kiusaus oli jotain niin helvetin hirveää paskaa että itkin vaan iltaisin, mutta siitä selviää! En tiedä, mitä nykyään tekisin kiusaajille, vetäisinkö turpaan että joku viimein huomaisi ja yrittäisi auttaa, vai mitä.
Mutta ehkä en nyt neuvo väkivaltaan, voisit kokeilla käydä terkkarin luona, ja kertoa kiusaamisesta ja siitä että vanhemmat on perseestä. Ja yrittää painottaa ettet jaksa sitä enää, se oikeasti vie kaikki voimat.
Mutta vaikka kiusaamisongelma ei ratkeaisikaan, sitä ei tarvitse enää yläasteen jälkeen luultavasti kestää. En tiedä amiksesta, mutta lukiossa minua ei enää kiusattu. Olin itsekin seiskaluokalla arka, mutta jossain vaiheessa minua ei enää yksinkertaisesti kiinnostanut kiusaaminen, sulkeuduin täysin omaan maailmaani (musiikki, internet, nettipelit), leijuin unelmissani että jonain päivänä tämä paska loppuu, kukaan ei enää muista niitä nolaamisia, kukaan ei enää ole haukkumassa läskiksi..
En havaitse mitoistasi, että olisit oikeasti lihava. Tai edes ylipainoinen. Lapset on kusipäisiä, ja teinit etenkin, voivat haukkua läskiksi vaikkei sitä olisikaan. Sanottakoon vertailun vuoksi, että olin itse kutosluokan lopussa 75kg, tosin hieman pidempi, mutta kuitenkin. Olin aina luokkani lihavin.
Mitä tulee poikaystäväasiaan, älä välitä :) Olen jo naimisissa, sillä löysin yläasteen JÄLKEEN elämäni miehen, joka ei siis ollut edes sieltä koulusta. Ja hyvä niin, hän on juuri sopivasti (2,5 vuotta) vanhempi, eli ei ole samanlainen lapsellinen kiusaava idiootti kuin yläastelaiset. Eikä koskaan ollutkaan sellainen. Minäkin haaveilin ala- ja yläasteella poikaystävästä, mutta nyt ei haittaa enää YHTÄÄN ettei sellaista koskaan ollutkaan, koska en usko että oman ikäisistä pojista tuossa iässä voi löytää sellaista ihmistä jonka kanssa suhde kestää pitkään :) Eli ei kannata masentua, sen aika tulee kun on tullakseen!
Ja ongelma vanhempien suhteen.. En osaa sanoa, oletko yrittänyt puhua heille? Jos eivät ymmärrä että satuttavat sinua sanoillaan (ja teoillaan), yritä siitäkin puhua terkalle. Minunkin äitini oli kusipäinen, huomautteli aina ylipainosta ja puhui muutenkin törkeästi. Muutinkin heti yläasteen jälkeen pois kotoa, eikä sitäkään tarvinnut sitten enää kuunnella, enkä ole vieläkään hyvissä väleissä äitini kanssa :D Vanhempiaan ei voi valita, mutta jossain vaiheessa niitä ei tarvitse enää katsella, jos ovat kusipäitä niin ihan hyvin voi sitten laittaa välit poikki kun tulee omillaan toimeen, mikään ei velvoita mielistelmään ihmistä joka ei arvosta sinua omana itsenäsi.
Viillellä ei kannata, tein itse sitä hieman ja nyt kadun syvästi niitä arpia, koska niitä ei saa enää koskaan pois. Kokeile purkaa pahaa oloa johonkin muuhun, vaikka piirtämiseen, runojen kirjoittamiseen jne :) Tai ihan vaan makaat pimeässä huoneessa ja kuuntelet musiikkia silmät kiinni, se auttaa yllättävän hyvin.
Mutta ennen kaikkea hirveästi voimia sinne, kyllä sie selviät, jos miekin selvisin!!
Mulla oli just sama tilanne mutta kun mä olin 12-vuotias. Mun vanhemmat luuli että se oli jotaki meidänikästen läppää se kiusaaminen. Eräänä päivänä mä aloitin koulusta lintsaamisen. Kun mä olin lintsannut tarpeeksi kauan mun äiti ja isä alko ymmärtämään että on tosi kyseessä ja mentiin perheen voimin kuraattorille. Mä en koskaan voi kiittää tarpeeksi, mitä ne mun hyväksi teki. Nyt mulla on paljon kavereita ja kaikki kiusaaminen oli unohdettu. Nykyään mä elän hyvin onnellista elämää. :)
Aika säälittävää, että täytyy täällä huudella. Ehkäpä pitäisi miettiä, että miksi ne muut kiusaavat. Jokuhan täytyy olla vikana kun joutuu silmätikuksi.
Ja ns."permament solution" on tietysti itsemurha.