Pahoitteluni että teksistä tuli 'elämän tarina'. Ajattelin tehdä vain muutaman lauseen mittaisen mutta tämähän vähän pitkittyi. Enjoy anyway.
Olen kärsinyt masennuksesta (vasta) nyt vuoden verran. Itsemurha ja kuoleminen käy mielessä päivittäin, joskus montakin kertaa päivässä.
Lyhennettynä masennukseni johtuu yksinäisyydestäni joka on taas kestänyt jo 2-4 vuotta (en nyt tarkalleen muista). Yläasteella kuitenkin ei ollut enään kavereita vapaa-ajalla. Koulussa on joitain luokkakavereita joille voi jutella niitä näitä mutta toisaalta en pidä heistä ollenkaan. Eivät ole "tyyppiäni". Emme ole edes kiinnostuneita samoista aiheista.
Olen koittanut facebookin kautta ystävystyä uusiin ihmisiin tuloksetta. Jos tapaamme irl ('in real life') niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Netissä olen varmaan hauska, mukava, positiivinen jne mutta irl 'pelkään' puhua joten olen vähän hiljainen. Pelkään siksi koska minulla on R-vika ja en halua että minua aletaan siitä kiusaamaan (Kiusaaminen = nauramista, matkimista...). R-viastani vielä että minulta on katkaistu liian kireä kielijänne ja olin puheterapiassa yli 6 vuotta.
Hyvä esimerkki: Ystävystyin facebookissa yhden tytön kanssa (omalta puolen ihan kaveri mielessä) ja juttelimme lähes päivittäin noin 1,5 viikon ajan ja sano minua ihan mukavaksi. No sitten se kysy minulta että haluanko minä lähteä hänen ja hänen kaverinsa kanssa elokuviin, ja minähän suostuin. No, en puhunut paljon mitään siellä. Vastailin enimmäkseen heidän kysymyksiin jos he kysyivät minulta jotain. Eipä olla juteltu oikein sen jälkeen. Olen moikannut häntä jos hän on tullut paikalle facebookissa mutta ei vastaa mitään ja lähtee pois. Ei ole ensimmäinen kerta kun näin kävi. Ja tämä oikeasti vituttaa minua...
Nyt minulla oli 5 päivän viikonloppu ja olen ollut yksin koko ajan. Koneella ja sängyssä olin enimmäkseen. Taisi olla sunnuntaina kun sain tosi pahan "break downin" (en nyt keksi mitä se on suomeksi) ja viilsin tosi syviä ja pitkiä jälkiä jalkaani. En viillä näkyviin paikkoihin siksi koska en halua että vanhemmat hätääntyisi ja heittäisi minua johonkin laitokseen lukkojen taakse vaikka ehkä kuulun sinne.
En halua hakea apua siksi koska olen jo siinä uskossa että kaikki vihaavat minua, itseni mukaanlukien. En näe tarvettä elää enään. Beckin masennustestistä sain 37. Pitäisikö minun silti hakeutua hoitoon vai mitä? Olen hukassa...
Olen kärsinyt masennuksesta (vasta) nyt vuoden verran. Itsemurha ja kuoleminen käy mielessä päivittäin, joskus montakin kertaa päivässä.
Lyhennettynä masennukseni johtuu yksinäisyydestäni joka on taas kestänyt jo 2-4 vuotta (en nyt tarkalleen muista). Yläasteella kuitenkin ei ollut enään kavereita vapaa-ajalla. Koulussa on joitain luokkakavereita joille voi jutella niitä näitä mutta toisaalta en pidä heistä ollenkaan. Eivät ole "tyyppiäni". Emme ole edes kiinnostuneita samoista aiheista.
Olen koittanut facebookin kautta ystävystyä uusiin ihmisiin tuloksetta. Jos tapaamme irl ('in real life') niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Netissä olen varmaan hauska, mukava, positiivinen jne mutta irl 'pelkään' puhua joten olen vähän hiljainen. Pelkään siksi koska minulla on R-vika ja en halua että minua aletaan siitä kiusaamaan (Kiusaaminen = nauramista, matkimista...). R-viastani vielä että minulta on katkaistu liian kireä kielijänne ja olin puheterapiassa yli 6 vuotta.
Hyvä esimerkki: Ystävystyin facebookissa yhden tytön kanssa (omalta puolen ihan kaveri mielessä) ja juttelimme lähes päivittäin noin 1,5 viikon ajan ja sano minua ihan mukavaksi. No sitten se kysy minulta että haluanko minä lähteä hänen ja hänen kaverinsa kanssa elokuviin, ja minähän suostuin. No, en puhunut paljon mitään siellä. Vastailin enimmäkseen heidän kysymyksiin jos he kysyivät minulta jotain. Eipä olla juteltu oikein sen jälkeen. Olen moikannut häntä jos hän on tullut paikalle facebookissa mutta ei vastaa mitään ja lähtee pois. Ei ole ensimmäinen kerta kun näin kävi. Ja tämä oikeasti vituttaa minua...
Nyt minulla oli 5 päivän viikonloppu ja olen ollut yksin koko ajan. Koneella ja sängyssä olin enimmäkseen. Taisi olla sunnuntaina kun sain tosi pahan "break downin" (en nyt keksi mitä se on suomeksi) ja viilsin tosi syviä ja pitkiä jälkiä jalkaani. En viillä näkyviin paikkoihin siksi koska en halua että vanhemmat hätääntyisi ja heittäisi minua johonkin laitokseen lukkojen taakse vaikka ehkä kuulun sinne.
En halua hakea apua siksi koska olen jo siinä uskossa että kaikki vihaavat minua, itseni mukaanlukien. En näe tarvettä elää enään. Beckin masennustestistä sain 37. Pitäisikö minun silti hakeutua hoitoon vai mitä? Olen hukassa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mene juttelemaan kouluterveydenhoitajan kanssa tilanteestasi ja olotilastasi.
Eivät kaikki sinua vihaa, tuskin kukaan.
Onko sinulla mitään harrastuksia?
Rohkeasti hakemaan apua.
Taisin kyllä mainita ettei ole mitään harrastuksia mutta näyttävästi se tekstin pätkä katosi.
Tuntuu vain siltä että kaikki vihaavat/inhoavat minua sillä useimmat ihmiset välttelevät minua.
Voimia sinulle "poika16v"! Löysin tekstistäsi jossain määrin itsesi. Olin iässäsi masentunut ja yksinäinen (ja olen edelleen). Avun hakeminen ja ennen kaikkea itselle myöntäminen, ettei kaikki ole kunnossa, oli todella vaikeata.
Oletko miettinyt, miksi ihmiset välttelevät sinua? Ehkä viestität tahtomattasi olemuksellasi "älkää tulko lähellä, pysykää kaukana". Jos vaikutat sulkeutuneelle, kukaan ei uskalla tulla lähellesi. Minulla meni vuosia ennen kuin ymmärsin tuon.
Tuo voi pitää paikkansa että viestitän tahtomattani "negatiivisesti". Mutta miksi vältellä minun yhteydenottojani sitten?
Olen hyväksynyt ettei kaikki ole läheskään kunnossa mutta en vain näe mitään tarvetta hakea apua. Jos saisin paljon kavereita / ystäviä, varmaan sitten hakisin apua.
Kiitos vastauksestasi! : )
Hyvä että jaksat kirjoittaa ja sinulla on halua etsiä apua. Se on merkillistä, että tuollaisessa tilanteessa on ajatus että akii vihaavat, ja itsekkin vihaa. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan? Ei sinua vihata, mutta varmaan on vaikea pitää yhteyttä jos jutustelu ja ajatuksten vaihto jää vain yksinpuheluksi. Kaverit yrittävät puhua, mutta saadessaan vain lyhyitä ja kielto- tai myöntölauseita monet luovuttavat. Ehkä tilanne koetaan vaikeaksi. Sinun pitäisi uskaltaa ottaa reilusti esille puhevikasi tai paremminkin se lienee yksi persoonallisuuden piirre ( ei välttämättä edes vika). Se olisi eduksi vain jos opiskelisit jotkain vierasta kieltä, esim. ranskaa. On todella ajatuksen köyhyyttä jos tuollaista asiaa ei ymmärretä tai aletaan jopa nauraa. Kun itse opit hyväksymään tapasi puhua, rohkenet puhua ja huomaat että toisetkin hyväksyvät tapasi puhua. Itse puhun korostetusti veiraalla aksentilla ja ei asialle naureta. Minä vain puhun. Jos joku ei halua kuunnella, väistykööt sitten.
Sinua helpottaisi paljon, jos uskaltaisit puhua vanhempiesi kanssa ja ei kannata häpeillä että on paha olla. Piilotteleminen vie vain turhaa enrgiaa ja väsyttää.
Ei kahta samanlaista ihmistä ole. Jokaisella on on ne omat heikot puolensa. Sinullakin on paljon sellaisia ominaisuuksia joita ketään luodulla toisella ei ole maan päällä. Kirjoittele liää!
Kiitän vastauksestasi! Se nosti hieman itsetuntoani.
Itse asiassa nyt ammattikoulussakin minua matkittiin. Tosin se oli vain kerran mutta se yksikin kerta riittää laskemaan itsetuntoa (tällä hetkellä ollaan ihan kavereita). No, minun on kai pakko yrittää puhua enemmän ja olla ajattelematta tätä "personaallisuuteni piirrettä". :)
Usko pois, että nuo monet noista puheliaista ovat neuvottomia ja pelkäävät. Usein he juuri sen vuoksi karttavat, pääsevät vähemmällä kun olla aktiivisesti jutustelemassa hiljaisemman, todellisuudessa monesti älykkäämmän kanssa. Yleensä hiljaiset ovat lahjakkaita tyyppejä. Ja muista että mikään R-vika ei tee ihmisestä huonompaa. Kun olet avoin tuon sikan suhteen. itsekkin alat unohtamaan sen ja saat rohkeutta ilmaista itseäsi puhumalla.
itse voin henkilökohtaisen kokemuksen mukaan sanoa että se ei kauheasti auta jos hakee apua. Olen samassa jamassa ja menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka vaan alko saarnaamaan lautasmallista tai jotain vaikka kyse oli henkisestä hyvinvoinnista. Sitten menin terapeutille juttelemaan muttei sekään oikeen auta. Onhan se kiva kun voi jonkun kanssa jutella, mutta ei toinen ihminen voi viedä sitä pahaa oloa pois. Ehkä sen "parantumisen" pitää lähteä susta ittestä? Itseäni on ainakin auttanut kun oon "ottanu itteeni niskasta kiinni" ja yrittäny väkisin olla positiivisempi..