Kuopus oli vajaa 2kk ja juuri kastettu. Sain sähköpostin jonka luin ja luinpa uudemman kerran. Siinä oli oikeuteen laitettu hakemus tästä lapsesta, luki suunnilleen näin: "kun lapsi täyttää kolme vuotta (lisäksi päiväys 3-vuotis syntymäpäivänä), hän muuttaa isän luokse".
Purskahdin itkuun. Aloin täristä. Pelko lamaannutti pikkuhiljaa jokaisen soluni. Sitten kävelin holtittomasti ympäri kämppää. En voinut ymmärtää.
Katsoin pientä nukkuvaa lastani, niin avutonta ja mietin suunnilleen yhtäaikaa: "en voi sinuun kiintyä enempää koska sinut viedään minulta, aion käyttää jokaisen hetken kuin se olisi viimeinen päiväsi, sinut paha vie minulta, miksi maailma on niin julma että edes synnyit" sitten seuraavaksi mietin että: "kukaan ei vie sinulta äitiäsi, miten on mahdollista että noin pienellä ihmisalulla leikitään tunteettomasti, kuinka voinkaan ajatella mitään niin typerää etten sinua voisi rakastaa enempää, rakastan sinua vielä enemmän tämän vuoksi".
Itkin ja olin paniikissa. Lopulta uskalsin sanoa sen ääneen, lopulta huuleni aukesivat ja sanoin sen äidilleni jonka syliin purskahdin itkien.
Kasasin itseni ja menin uudelleen koneelle ja luin uudelleen tuon viestin. Sitten heräsi suunnaton viha, semmoinen mitä ei voi sanoiksi pukea. Hirviö.
Tänä päivänä katson tuota lastani ja mietin tätä asiaa, miltä tuo tuntui. Oli talvinen päivä, ulkona pakkasta ja aurinko paistoi todella kirkkaasti. Olimme tulleet sisälle esikoisen ja kuopuksen kanssa ja menin isäni koneelta katsomaan päivän viestejä kun sattui olemaan hetki lapsilta aikaa. Pystyn aistimaan koko päivän, kuin se olisi eilen tapahtunut, niin syvästi kokemus jäi mieleeni. Tuskin ikinä katoaa.
Tänä päivänä noista ikävistä tunteista on osa kadonnut. Tuo viha ei ole muuttunut miksikään. Kun mietin tätä asiaa, tiedän etten tule ikinä antamaan tuota vaatimusta anteeksi, en omasta puolestani mutten lapsenikaan puolesta.
Purskahdin itkuun. Aloin täristä. Pelko lamaannutti pikkuhiljaa jokaisen soluni. Sitten kävelin holtittomasti ympäri kämppää. En voinut ymmärtää.
Katsoin pientä nukkuvaa lastani, niin avutonta ja mietin suunnilleen yhtäaikaa: "en voi sinuun kiintyä enempää koska sinut viedään minulta, aion käyttää jokaisen hetken kuin se olisi viimeinen päiväsi, sinut paha vie minulta, miksi maailma on niin julma että edes synnyit" sitten seuraavaksi mietin että: "kukaan ei vie sinulta äitiäsi, miten on mahdollista että noin pienellä ihmisalulla leikitään tunteettomasti, kuinka voinkaan ajatella mitään niin typerää etten sinua voisi rakastaa enempää, rakastan sinua vielä enemmän tämän vuoksi".
Itkin ja olin paniikissa. Lopulta uskalsin sanoa sen ääneen, lopulta huuleni aukesivat ja sanoin sen äidilleni jonka syliin purskahdin itkien.
Kasasin itseni ja menin uudelleen koneelle ja luin uudelleen tuon viestin. Sitten heräsi suunnaton viha, semmoinen mitä ei voi sanoiksi pukea. Hirviö.
Tänä päivänä katson tuota lastani ja mietin tätä asiaa, miltä tuo tuntui. Oli talvinen päivä, ulkona pakkasta ja aurinko paistoi todella kirkkaasti. Olimme tulleet sisälle esikoisen ja kuopuksen kanssa ja menin isäni koneelta katsomaan päivän viestejä kun sattui olemaan hetki lapsilta aikaa. Pystyn aistimaan koko päivän, kuin se olisi eilen tapahtunut, niin syvästi kokemus jäi mieleeni. Tuskin ikinä katoaa.
Tänä päivänä noista ikävistä tunteista on osa kadonnut. Tuo viha ei ole muuttunut miksikään. Kun mietin tätä asiaa, tiedän etten tule ikinä antamaan tuota vaatimusta anteeksi, en omasta puolestani mutten lapsenikaan puolesta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voin sanoa samaistuneeni jollain lailla aloitukseesi, josta muisti oman satuni sammaloituneista kivistä. Tuo viha on voimakas elementti. Tunne, joka saattaa olla täysin hallitsemattomissa, saavuttamattomissa tai sen ympärille voi kätkeytyä peiteltyjä tunteita ja toimintoja. Vihaa pystyy myös käsittelemään, jos vain tahtoa on. Mitä siitä sitten jää jäljelle, riippunee siihen johtaneista syistä.
Lapsiin ja viattomiin, yleensä läheisiin kohdistuneita väärintekoja on vaikeampi niellä kuin joskus itselleenkään sattuneita pahoja asioita. Joskus ei vain pysty antamaan anteeksi.
Olen paininut oman vihani kanssa monta kertaa. Useammalle olen voinut antaa anteeksi. En voi kuitenkaan nostaa itseäni kenenkään tai minkään yläpuolelle, koska ihmisten häiriökäyttäytyminen on kaikessa hirviömäisyydessään joskus inhimmillistä. Jokaikinen tilanne pitää puntaroida erikseen. Jokainen meistä tekee virheitä. Minä olen tehnyt niitä toistuvasti. Siksi pyrin sovitukseen.
Lähimmäisten kaltoinkohtelu on silti vaikea juttu. Ihminen, joka ei ollut nph, teki mielestäni jotain anteeksiantamatonta, vaikka yritän tavallaan ymmärtää. Sukupolvien yli jatkuneet mallit ja oma sisäinen rikkonaisuus näkyy läheisten kaltoinkohteluna monen suljetun oven takana. Tämä on asia johon voisi enemmän puuttua, jos kenellä tahtoa ja voimia on. Ja nph yritti tehdä kannaltani jotain hyvin julmaa, mutta kaikessa uhrini häiriötilassani ymmärrys pelasi sen verran että osasin valjastaa puolustusvoimat käyttöön. Hänen motiivinsa oli oma häiriötilansa ja täydellinen empatiakyvyttömyytensä, mutta minusta hän... meni liian pitkälle. Tietyt asiat ovat koskemattomia.
Miten oikeus käsitteli hakemuksen? Mikä on lapsen huoltajuustilanne nykyään?