En halua enää tuntea mitään.

Mulla on ihan helvetin huono tuuri poikien kanssa. Ensinnäkin, suurin osa kenestä olen ollut kiinnostunut, ei ole kiinnostunut minusta, tai jo seurustelevat. (En halua olla mikään suhteitten rikkoja) Ja yksi muutti toiselle puolen Suomea.

En saa vastakaikua yhtään keneltäkään, en usko että ulkonäöllä on mitään tekemistä sen kanssa. En uskalla enää ilmaista kenellekkään tunteita yhtään mitenkään, mua pelottaa vaan että saan pakit. En tahdo myöskään enää kiintyä keneenkään, ei haluta edes puhua.

Lisäksi suurin osa kavereistakin on löytänyt uusia kavereita ja niihin yhteydenpito on jääny oikeastaan kokonaan. Uusia kavereita mun on tosi hankala saada, koulukavereita kyllä, mutta en sen isompia, eikä mulla pitäisi olla mitään isompia sosiaalisia ongelmiakaan.

Mun sisällä on vaan riekaleiksi revitty sydän, mä en ymmärrä miksi tämä helvetti ei lopu ikinä, en oo ollu aidosti iloinen monteen vuoteen. Musta tuntuu että parempi ois kun en olis syntynyt ikinä, en oo tärkeä kenellekkään.

Mun päivät kuluu ensin koulussa ja sitten kotona. En jaksa tehdä mitään. Kuuntelen vaan masentavia biisejä ja ajattelen entisiä tärkeitä ystäviä ja sitä miten saamaton ihminen olen.

Mä en tiedä miksi mä tänne kirjotan, mutta mulla on niin ahdistava olo, ootan vaan että pääsen pois tältä paikkakunnalta ja aloitan alusta. Enkä halua puhua kellekkään terveydenhoitajalle tai vanhemmille. En halua mitään sääliä ja "kyllä se siitä" -kommentteja. Miten mikään voi mennä enää hyvin kun on menettänyt niin paljon tärkeitä ihmisiä?

Kouluunkin oli mukava ennen mennä kun tiesin näkeväni ihastuksen, nyt ei oo edes sitä, nyt on vaan pakko raahautua sinne.