minulla on tunne ,että olen aivan yksin,eikä se ole tunne vaan olen.
olen 52 vuotias nainen ja menettänyt kaiken mitä minulla on joskus ollut,
minulla oli kaksi lasta ,jo nyt aikuisia,minulla oli 3 lastenlasta,olen menettänyt he kaikki henkisellä tasolla,en omasta halustani, vaan he ovat niin helvetin veemäisii minua kohtaa että en jaksa heidän kanssa ,olen auttanut heitä kun he apua tarvitsevat ,mutta ovat avun saaneet ,niin minua ei enään tarvita,meillä on välit niin tulehtuneet että ei niitä voi korjata edes puhumalla,kun he eivät halua puhua,
minulta on mennyt työpaikka , minulla ei ole parisuhdetta.minulla on joitakin ystäviä ,mutta en jaksa heitäkään tavata,kun on olevinaan niin iloisia,
nyt jää jäljelle mitä minulla on,,,,,,,,,,, kovat kivut joka yö nivelissä,sen vuoksi unettomuutta,kuntoutuseläke haussa, minulla on ahdistus joka päiväinen "ystävä" ja öisin tunne, että jotaan pitäs tehdä jonnekkin pitäs mennä,mutta en ole vielä valmis hoitoonkaan, päivällä jotenkin koitan pysyä elämässä kiinni ,yöt ovat helvettiä kun on kivut seurana,ja ahdistus , nukun joskus 3-4 välis aamuyöstä,, keskipäivään, sitten olen tekevinään jotakin kotitöitä sun muuta,
mitä olin ennen,,,,,,,, olin iloinen seurallinen, hauska, kiva näköinen, paljon ystäviä ,lapsiin välit hyvässä kunnossa, ja hyvä parisuhde, mieheni kuoli kun olin 38 vuotias, siitä selvisin,, selvisin myös vanhemman lapseni vakavasta sairaudesta ,niinkun hänkin selvisi elämään, olen ollut ns koko suvun, ja ystävien hyvä kuuntelija aina auttamassa jos jokin hätä heillä ollut.,
vielä haluan tuntea olevani onnellinen mutta miten ?
mitkä ovat nyt minun onglemani, nuoruuden paniikkihäiriöt nostavat taas päätään esiin, olen melko paljon yksin kotona jopa vkl.kun muut käyvät jossakin riennoissa jos niitä nyt niiksi voi kutsua,, olen raitis, joskus tulee mieleen miksi en voi ottaa välillä pikku paukkui, mutta en, kun koko elämäni aikana en ole alkoholia maistanut, en nää siinä mitää järkee.minulla on lievä masis lääkitys ja paniikkin lääkitys. ollut jo 20 vuotta, klo on 3 ja ahdistaa kun ei uni tule, asiat pyörii päässä, kun herään seuraavaan päivään, tämä kirjoitus silloin tuntuu epätoivoiselta tai se onkin sitä. päivät koitan vain keksiä tekemistä mikä vähän vois tuoda valoa elämään,minulla on monenmoisia sairauksia jotka haittaa normii elämään, fibromyalgia, tuki liikuntaelin vaivat ,unettomuus,, joka öiset kiputilat,ym ym, pientä...omaa kyllä vielä itseluottamusta,vaikka olen 52 vuotias tunnen itseni tosi nuorekkaaksi, hyvän näköiseksi .mutta ei se tuo sitä mitä minulta puuttuu ,lähimmäisen rakkaus, tulla hyväksytyksi sellaisena kun olen juuri nyt,, ja voisin tulla vielä oikeen ihmiseksikin,kun keksis miten,,omaan vielä täyden järjen kuitenkin, olen vain vastoinkäymisistä erakoitunut,
siis mitä neuvoksi? mistä aloittaisin ,,udenlaisen elämän tarkoituksen?
kiitos jos jaksoit lukea jopa loppuun saakka,,,
olen 52 vuotias nainen ja menettänyt kaiken mitä minulla on joskus ollut,
minulla oli kaksi lasta ,jo nyt aikuisia,minulla oli 3 lastenlasta,olen menettänyt he kaikki henkisellä tasolla,en omasta halustani, vaan he ovat niin helvetin veemäisii minua kohtaa että en jaksa heidän kanssa ,olen auttanut heitä kun he apua tarvitsevat ,mutta ovat avun saaneet ,niin minua ei enään tarvita,meillä on välit niin tulehtuneet että ei niitä voi korjata edes puhumalla,kun he eivät halua puhua,
minulta on mennyt työpaikka , minulla ei ole parisuhdetta.minulla on joitakin ystäviä ,mutta en jaksa heitäkään tavata,kun on olevinaan niin iloisia,
nyt jää jäljelle mitä minulla on,,,,,,,,,,, kovat kivut joka yö nivelissä,sen vuoksi unettomuutta,kuntoutuseläke haussa, minulla on ahdistus joka päiväinen "ystävä" ja öisin tunne, että jotaan pitäs tehdä jonnekkin pitäs mennä,mutta en ole vielä valmis hoitoonkaan, päivällä jotenkin koitan pysyä elämässä kiinni ,yöt ovat helvettiä kun on kivut seurana,ja ahdistus , nukun joskus 3-4 välis aamuyöstä,, keskipäivään, sitten olen tekevinään jotakin kotitöitä sun muuta,
mitä olin ennen,,,,,,,, olin iloinen seurallinen, hauska, kiva näköinen, paljon ystäviä ,lapsiin välit hyvässä kunnossa, ja hyvä parisuhde, mieheni kuoli kun olin 38 vuotias, siitä selvisin,, selvisin myös vanhemman lapseni vakavasta sairaudesta ,niinkun hänkin selvisi elämään, olen ollut ns koko suvun, ja ystävien hyvä kuuntelija aina auttamassa jos jokin hätä heillä ollut.,
vielä haluan tuntea olevani onnellinen mutta miten ?
mitkä ovat nyt minun onglemani, nuoruuden paniikkihäiriöt nostavat taas päätään esiin, olen melko paljon yksin kotona jopa vkl.kun muut käyvät jossakin riennoissa jos niitä nyt niiksi voi kutsua,, olen raitis, joskus tulee mieleen miksi en voi ottaa välillä pikku paukkui, mutta en, kun koko elämäni aikana en ole alkoholia maistanut, en nää siinä mitää järkee.minulla on lievä masis lääkitys ja paniikkin lääkitys. ollut jo 20 vuotta, klo on 3 ja ahdistaa kun ei uni tule, asiat pyörii päässä, kun herään seuraavaan päivään, tämä kirjoitus silloin tuntuu epätoivoiselta tai se onkin sitä. päivät koitan vain keksiä tekemistä mikä vähän vois tuoda valoa elämään,minulla on monenmoisia sairauksia jotka haittaa normii elämään, fibromyalgia, tuki liikuntaelin vaivat ,unettomuus,, joka öiset kiputilat,ym ym, pientä...omaa kyllä vielä itseluottamusta,vaikka olen 52 vuotias tunnen itseni tosi nuorekkaaksi, hyvän näköiseksi .mutta ei se tuo sitä mitä minulta puuttuu ,lähimmäisen rakkaus, tulla hyväksytyksi sellaisena kun olen juuri nyt,, ja voisin tulla vielä oikeen ihmiseksikin,kun keksis miten,,omaan vielä täyden järjen kuitenkin, olen vain vastoinkäymisistä erakoitunut,
siis mitä neuvoksi? mistä aloittaisin ,,udenlaisen elämän tarkoituksen?
kiitos jos jaksoit lukea jopa loppuun saakka,,,
Vastaukset 23
Vanhimmat
röyh. Eipä se minunkaan elämä hääviä ole. Ei ole kavereita eikä mitään. Olen yksin koko elämässä
Oletko koittanut tehdä mitään asian hyväksi vai onko oma valinta?
hei, ei todellakaan ole oma valinta,,olen jopa menettänyt 22 vuotiaan tyttäreni. 42 vuotiaalle miehelle jopa naimisiin asti,ja en saa olla yhteydessä tyttäreeni ,jota rakastan sydämmeni pohjasta, mietin joka ilta miten hänellä menee ,onko hän kunnossa, kaikkeni olen koittanut tehdä ja seuraus sitä en ole häntä 2 vuoteen nähnyt, tämäkö oma valinta,,, ei,,
kaikkeni olen koittanut tehdä minkä kulloinkin olen parhaaksi nähnyt sillä elämän vaiheen hetkellä mikä on menossa ollut,mutta niin se menee ,että kun lapset on pieniä on pienet murheet ja kun isoja niin isot murheet,
olen joskus miettinyt yön synkempinä hetkinä,,miksi ei ole ns yksinäisyyden kerhoa missään vielä keksitty avattavaksi, siellä olis kaikki yksinäiset ,jossa ei olisi yksin,
Hei
Sinulla on nivelvaivoja ja eri paikkakunnilla on noin 50 nivelpiiriä yhteensä. Niissä saa vertaistukea ja tapaa kivoja ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa asioita. Sieltä voi ajan kanssa saada myös ystäviä. Katso googlella Suomen Nivelyhditys. Sieltä löytyy todella paljon tietoa nivelrikosta ja muutakin hyvää tietoa. Huoltoliitolta voi hakea erilaisia kuntoutus- ja virkistyslomia ja niissä on pieni omavastuu. Tästäkin löytyy tiedot Huoltoliiton sivuilta. Vesijuoksu on parasta liikuntaa nivelille, koska ei rasita. Jos sinulla on mahdollisuus, ala käydä vesijuoksussa, se tekee hyvää keholle ja virkistää mieltä. MLL:llä (Mannerheimin lastensuojeluliitolla) on perhekahviloita monessa kaupungissa. Sinne voi mennä, koska ns. varamummoja tarvitaan, kun monella ei ole omia. Siis ihan keskustelemaan nuorten äitien kanssa ja olemaan lasten kanssa.
Martoilla on myös hyvin monenlaista toimintaa. Jos paikkakunnallasi toimii Martat, ota selvää, löytyisikö sieltä jotakin sinua kiinnostavaa. Netistä voit etsiä googlella myös sanalla "harrastukset" ja oma paikkakuntasi tai lähipaikkakuntasi, niin löydät varmasti jotakin.
Minulla on ollut hyvin paljon samantapaisia kokemuksia ja olen ollut aivan maahan lyöty, sairastunut masennukseen, jonka takia olen eläkkeellä, lapset ottaneet kaiken irti apua tarvitessaan, mutta jos en ole jaksanut loputtomasti, niin heippa vaan, eipä tarvita. Se on valitettavasti monen äidin kohtalo, että kun asiat ovatkin hyvin, ei enää tarvita. Ei siihen mitään hyysäämistä ole tarvittu, vaan ihan rakkaudellista apua, mutta sitten se voikin kääntyä itseään vastaan.
Lähde liikkeelle ja etsi netistä googlella kaikkea mitä vain ikinä keksit, niin jotakin hyvää sisältöä elämääsi varmasti löytyy. Paljon kävelylenkkejä ja ulkoilua. Jos jaksat olla hoitajana jollekin lapselle, on MLL:llä hoitorinki, jonka jäsenet menevät hoitamaan sairaita lapsia, jos vanhemmat eivät voi jäädä pois työstä. SPR:llä on ystäväpalvelu. Jos paikkakunnallasi on SPR:n toimipiste, voit kysyä sieltä itsellesi ystävää tai tarjoutus ystäväksi jollekin toiselle yksinäiselle.
Minulla on 90-vuotias mummo-ystävä, joka on löytynyt ns. sattumalta erään tuttavan lähipiiristä. Käyn siellä 1-2 kertaa viikossa ja se on aivan mahtavaa. Ilahdutan häntä ja saan iloa itsellenikin. Suren vain sitä, ettei sillä ystävyydellä ole enää vuosia kovin paljon jäljellä.
Kansalaisopistoissa on paljon kiinnostavia harrastuspiirejä, mutta ei siellä tutustu ihmisiin. Joku mieluinen harrastus kyllä kuitenkin piristää mieltä.
Tässä nyt on aika monta asiaa, mitä tuli mieleen ja mistä olen itse tai joku tuttavani on löytänyt apua ja sisältöä yksinäisyyteensä. Tsemppiä sinulle. Lähde liikkeelle, liikunta on nivelille aivan ehdotonta ja se parantaa mielialaa.
Älä anna periksi, kyllä elämä vielä voittaa...:)))
Elämään mahtuu paljon iloja, mutta myös suruja ja murheita. Jokainen äiti uskoo lapsen saadessaan, että pystyy antamaan lapselle hyvän elämän ja että lapsen ja äidin välinen rakkaus kestää koko elämän. Kuitenkin hyvin monelle käy niin jossakin vaiheessa, että lapset voivat panna välit poikki ja jopa kieltää äitinsä, kuten minullekin on toisen lapsen kohdalla tapahtunut monta kertaa. Se on kuin puukonisku sydämeen. Sitten kun on tarpeeksi kova hätä ja apu tarpeen, äiti taas kelpaa - kunnes asiat taas ovat paremmin...tätä on minulla ollut monen monta kertaa ja se näkyy toistuvan, vaikka sitä kuvittelee että aikuinen lapsi kasvaa ja kehittyy henkisesti. Mitään muuta ei voi toivoa niin paljon kuin lämmintä yhteyttä omiin lapsiin ja lapsenlapsiin, mutta yksin ei voi mitään suhdetta hoitaa, jos toinen ei sitä halua.
Kaikesta huolimatta ihminen voi vaikuttaa hyvin paljon elämänsä laatuun. "Jos ei vuori tule Muhamedin luo, Muhamedin pitää mennä vuoren luo." Winston Churchill on sanonut: "Elantomme hankimme sillä mitä saamme, elämämme hankimme sillä mitä annamme." Jos emme voi antaa rakkauttamme ja kaikkea siihen liittyvää omille lapsillemme ja läheisillemme, voimme antaa sitä muille. Tarvitsijoita on maailma täynnä. Yksi parhaita lääkkeitä yksinäisyyteen ja pahaan oloon on vapaaehtoistyö ja sitä on olemassa niin monenlaista, että jokainen löytää itselleen sopivan vaihtoehdon. Kun auttaa muita, saa paljon myös itselleen eikä ehdi koko ajan surra ja miettiä omaa yksinäisyyttään ja pahaa oloaan - ja pian huomaa, ettei olekaan enää yksin eikä onneton.
Pitää vain pakottaa itsensä liikkeelle - kukaan toinen ei voi sitä toisen puolesta tehdä - ja etsiä...Katsoin googlella haulla "mistä sopiva vaapaaehtoistyö" ja sillä löytyi linkkejä, joista pääsee etsimään. Kokeilepa sitä niin huomaat, että pian sinulla on ihan uusi elämä ja ihmisiä elämässäsi. Olin itse joitakin vuosia sitten myös aivan sairas yksinäisyydestä. Sitten löysin erään vapaaehtoistyön ja ryhdyin vertaisohjaajaksi. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja meitä on pieni vakioporukka, joka käy silloin tällöin syömässä jossakin. Nyt kutsuin tämän porukan kotiini pikkujoulua viettämään ihan vain kahvittelun ja rupattelun merkeissä. Joten tiedän mistä puhun. Nyt laita itsesi liikkeelle, niin et ole enää yksin.
Kaikkea hyvää sinulle :)
kiitos,, minä kun luulin että minä vain olen tyttäreni/lapseni menettänyt, mutta en ,toki tiedän että meitä on muitakin ,mutta minun tuttavapiirissä ei yhtään, se on kyllä surullista tämä ja nyt tyttäreni odottaa vauvaa enkä saa jakaa hänen onneaan siinäkään,vaikka niin toivonkin, mutta tiedän se aika tulee että hän tulee minun luokse,olen kuullut että on kovia säröjä liitossa,ja kun se ratkeaa niin on jo minun luonani ,en voi ymmärtää miestä joka erottaa lapsen äidistään, ja tytär vielä kuuntelee sellasta, mutta rakkaus on saanut ihmeitä aikaan.
olen harkinnut vapaaehtois työtä,, mutta,minun liikuntaelin sairauteni estää paljon kaikkea kivaa,,sekin ikävää.olen hieman kyllä jo piritynyt, siitä yksinäisyydestä ,mutta vielä olen onneton,,,,,,,elämän vain on otettavä välillä tämänkin kautta voimavaroja, ne kaikki kasvattaa,, mikä ei tapa ,niin on sanottu,,
hyvää joulun odotusta sinullekkin,,
kaunis kiitos, kaikki oli hienoja ideoita,,ensin minulla on vielä toinenkin tytär, jolla on 3 lasta, siis mummona oleminen on omasta takaa,ja niin toki teenkin, yritän mummotella aina kun vain mahdollista, ja jaksan, viimeksi tänään,
olen ollut omaishoitajan, vaikeassa ms potilaan kanssa, on / oli minun lapsuuden ystävä. olen ammatiltani hoitohenkilö kuntaa toiminut dementia osastolla,jotenkin tuntuu että jossaa kohtaa paloin siellä loppuun, kun ne nivelkivut piti hereillä yöllä ,ja nyt olen sitten sairaslomalla, enkä tiedä miten pitkään varmasti vielä pitkään, jotenkin toisten hoitaminen on nyt tullut päätepysäkkiin, se on kamalaa sanoa, mutta 20vuotta on riittänyt auttamaan muita,siksi kai tunnekin itseni yksinäiseksi ja tarpeettomaksi kun ole pois työelämästä. vaikka töihinkään juuri nyt en pysty,,,,mutta kyllä vielä otan onkeeni tuon vapaaehtoistyön,,,,,,,,,, kiitos ja hyvää joulun odotusta sinulle,
Jospa sinä näytelet niin kaikkivoipaa, suvunauttajaa ja pelastaa, että sinun rinnallasi eivät yksinkertaisesti ne heikot jaksa olla tai yritätkö kaikella tuolla hyysäämisellä ja avuliaisuudellasi ostaa hyväksyntää ja ystävyyttä ja sitten petyt ja vihastut kun et saa vastapalveluksseksi kaipaamaasi ystävyyttä.
en näyttele mitään .olen vain ollut hyvä kuuntelija,ja positiivisella mielellä koittanut olla avuksi,,toki on minulla vielä äitini, joka jopa kuuntelee minua,
Ei ole oma valinta. Facebookissa mulla on paljon tuttuja mut ne ei koskaan ota yhteyttä. Jos pyydän baariin, kukaan ei lähde. kesälläkin ehdottelin monelle et lähetään laivalle, festareille, toiseen kaupunkiin juhlimaan ja vaikka mitä mut eipä ketään kiinnostanut. Eiole edes yhtään juttukaveria. mulla on kännykkä kuten kaikilla muillakin mut siihen ei kukaan muu soita kun lehtimyyjät. Yks päivä soitti joku sukkamyyjä perkele. On siis ihan sama olenko edes olemassa.
olet sinä olemassa, ainakin itsellesi,, ja kai se niin menee että aikansa kutakin,, kai mekin yksinäiset vielä joskus jopa nousemme ylös täältä yksinäisyydestä. nytkin mietin, lähdenkö ulos tapaamaan ns,,ystäviä tyhjänpuhujia,,hmmmm...taidan ottaa kirja käteen ja kuppi kuumaa teetä,, lämpimän viltin alle,
Älä tästä pahastu, sanon vain minkä olen itse kokenut.
Elämään voit ihan oikeasti saada uuden tarkoituksen Jumalan avulla.
Seurakunnista voi myös saada hyviä ystäviä ja olla mukana esim. vapaaehtoistyössä.
Itse ainakin olen kokenut sen tosi antoisana monella tapaa.
en pahastu,,, näinkin voi olla,,,oletko sinä saanut sen kautta ystäviä. siis oikeita sellaisia? kai meillä jokaisella on oma uskonsa sisällään vaikka ei ole uskova,näin olen miettinyt,, kyllä minullakin yhteys on ,mutta en voi sanoa olevani uskova,siis uskossa. muuten en olis tässä enään näinkään järjissäni, luulen tietäväni,, eikä ainoa syy ole vain yksinäisyys, vaan myös suuret asiat mitä elämässä on tapahtunut, ja mitä menettänyt.. kun on tota ikääkin jo kertynyt tämänkin verran, on myös saman verran kokemusta,,,
Itse uskon, että joskus Jumala sallii meille nuita koettelemuksia, että alkaisimme kääntyä Hänen puoleensa ja löytäisimme sen tärkeimmän eli pelastuksen.
Itse olen saanut paljon kokea Jumalan rakkautta ja apua ja en voi muuta kuin suositella sitä kaikille.
Seurakuntia ja kirkkoja on tietysti monenlaisia. Itse olen ollut mukana Vapaa- ja helluntaisrk:ssa sekä myös Kansanlähetyksessä.
Todellakin olen saanut rakkaita ystäviä ja myös mahdollisuuksia osallistua monenlaiseen toimintaan.
Niin ja paljon olen itsekin kokenut vaikka olen n. 20 v nuorempi.
En nyt enempää omasta elämästäni ala tässä kertoilemaan,
mutta minä menetin mieheni onnettomuudessa muutama vuosi sitten.
Lisäksi olen vierestä joutunut seuraamaan rakkaiden ihmisten kamppailua päihdekoukussa.
Mutta tosiaan, Jumalan kanssa kaikki on mahdollista.
Suosittelen siis sitä, minkä itse koen antavan ihmiselle sen mitä hän sisimmässään eniten kaipaa.
Kaikkea hyvää elämääsi!
kiitos myös sinulle,,
Pisti silmään tuo kun sanoit, että sinulla on joitain ystäviä, muttet jaksa heitäkään tavata kun ovat niin iloisia. Kuulostaisi siltä, että olet itse itsesi esteenä onnellisemman elämän viettämisestä. Suosittelen varaamaan pikapikaa ajan johonkin psykologin juttusille, mielialalääkkeet eivät ilmeisesti ole olleet sinulle hyödyksi.
tämäkin on yksi varteen otettava neuvo,ei ole kynnys minulle miettiä sitäkään vaihtoehtoa, kiitos, sitä olen miettinyt,
kyllä täällä on oikeesti ymmärtäväisiä ihmisiä , varmaan kaikista ikä luokista,
mun ns ,mieliala lääkkeet ovat olleet estolääkkeenä paniikki kohtauksiin ja hyvin on niillä pikku annostuksella pysynyt poissa aika hyvin,
Jumalaa ei ole olemassa. Ne ovat idiootteja ketkä uskovat jumalaan.
Jumalankieltäjiä ovat usein sellaiset ihmiset, jotka eivät ole saaneet koskaan kokea todellista rakkautta eivätkä voi uskoa myöskään Jumalan rakkauteen. Pettyminen toisiin ihmisiin voi heijastua myös pettymisenä ja katkeruutenakin Jumalaa kohtaan. Uskoa ei ihminen voi itse saada aikaan. Raamatussa sanotaan, että "usko on hullutus maailmalle" eli kuten ilmaisit, ne ovat "idiootteja", jotka uskovat Jumalaan. Se tarkoittaa, ettei uskoa voi ymmärtää, ellei sitä itse koe. Jumala kutsuu ihmisiä useita kertoja elämän varrella. Se vastaako ihminen kutsuun ja ottaako Jeesuksen sydämeensä, on ihmisen oma valinta.. Jos ne mahdollisuudet sivuuttaa, ei sitä uskoa enää löydä. Kun Jumala kutsuu ihmistä, on vastarinta monesti silloin kaikkein kovinta ja myös Jumalan kieltäminen. Maailmassa on kaksi henkivaltaa. Jos on "vaara", että ihminen alkaa uskoa Jumalaan, hänen sielustaan taistellaan todella rajusti.
Mitäs jos kokeilisit pyytää Jeesusta sydämeesi...Jos Jumalaa ei ole olemassa, mitään ei tapahdu etkä menetä mitään. Jos tapahtuu, sinulle avautuu uusi parempi elämä ja saat kokea täydellisen rakkauden ja armon. Kaikki synnit annetaan anteeksi, kun niitä pyytää anteeksi. Meillä ihmisillä on paljon syyllisyyttä sisimmässämme, vaikka yritämme sen tukahduttaa. Vain Jumala voi siitä syyllisyydestä vapauttaa, ei kukaan muu.
En ole mikään uskosta vouhottaja enkä uskovan ihmisen prototyyppi. Ajattelen omilla aivoillani enkä niele purematta toisten ajatuksia. En mene lauman mukana, mutta olen kokenut Jumalan rakkauden ja eheytynyt monesta todella syvästä sisäisestä haavasta. Olen saanut 30 vuoden aikana paljon apua ja rukousvastauksia. On myös paljon hiljaisia aikoja, jolloin tuntuu, ettei Jumalaa ole olemassa tai ettei Hän kuule. Jokainen uskova ihminen joutuu kamppailemaan jatkuvasti uskon ja epäuskon välillä, ellei usko ei ole tapakristillisyyttä ja oman paremmuuden näyttämistä muille mm. joka sunnuntai kirkossa näyttäytymällä, vaikka sydän ei olisikaan mukana.
Jokaisen ihmisen on etsittävä oma totuutensa elämässä. Onnellinen se, joka löytää itsensä, sisäisen rauhan ja tasapainon. Silloin pystyy rakastamaan itseään ja myös muita. Silloin voi hyväksyä muiden tavan elää ja voi elää omalla tavallaan arvostelematta toisten tapaa elää ja välittämättä toisten arvostelusta ja mielipiteistä (siis negatiivisista ja satuttavista mielipiteistä). Tämä on asia, jota ei saa edes koko maailman rahalla ja omaisuudella.
Toivon, että sinä löydät rauhan sydämeesi.
Siunausta elämääsi
minun elämässäni aina kulkenut Jumala sydämmessäni mukana vaikka en uskossa olekkaan olen omassa uskossa, ja ilman niitä kovia avun huutoja ja myös kiittämistä en olisi jaksanut tähänkään asti, yksin,,siis minulla pitäisi olla kaikki hyvin, mutta kun vain ei oo, siis mitä kaipaan,en vielä ole sitä miettinyt, en viitti edes ihmistä elämän kumppania rinnalle hakea,sekin on jotenkin niin epätoivosta hakea kumppani yksinäisyyteen ei hyvä juttu ,se tulee jos on tullakseen, kai sen jossakin kohtaa jos on niin tarkoitettu, mutta nyt en osaa antaa itsestäni rakkautta kumppanille, mutta silti vielä rakastan jopa itseäni, siis ei se tunne ole kuollut mihinkään onneksi,, niinkun olen sanonut olen raitis en viitti mennä kapakkaan, niitä katseleen,ennemmin vaikka jääkiekko otteluun, ja joulun jälkeen olis pakko saada itsestäni irti että pääsis,, kannustamaan koitjoukkojaan, kun siellä yläpäässä keikumme, olen monena talvena aloittanut sen joulun jälkeen ja kevääseen asti, siellä voi olla yksinkin ja huutaa / kannustaa,,,,,,,onhan siellä 6000 muuta hih,)) hei hymy tuli hmmm,.
Hei ! Aivan kuin olisin omaa tilannettani lukenut. Minulla on hyvin paljon samanlaisia tunteita kuin sinullakin. On kaksi aikuista tytärtä ja viisi lastenlasta, hekin jo melkein täysi-ikäisiä. Ero on vain siinä, että meidän välimme eivät ole tulehtuneet, mutta silti koen oloni usein kovin yksinäiseksi, varsinkin juuri viikonloppuisin. Jäin eläkkeelle hoitotyöstä v 1999, sairastuin masennukseen ja fibromyalgia puhkesi samoihin aikoihin. Muutin keski-Suomesta tänne pohjoiseen tytärteni pyynnöstä, nuorimmalla lapset silloin pieniä ja heitä hoidin paljon voimieni mukaan ja vaikka ei aina tuntunut olevan voimiakaan. Tahdoin tuntea itseni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Syvä masennukseni ilmaantui työpaikkakiusaamisesta, henkihän siinä oli mennä. No onneksi olen siitä selviytynyt, paniikkikohtauksia on vielä aika paljon eikä niihin lääkitystä ole. Siksipä olenkin juuttunut paljolti neljän seinän sisälle ja olo on kurja.
Minä olen sinua vanhempi, jo 68 v ja samoja sairauksia ja kroonisia kipuja. Erosin v. 1981 enkä ole löytänyt uutta puolisoa, enää en edes usko, että kukaan näin kipeän ihmisen kanssa jaksaisikaan olla. Kipulääkkeetkin ovat niin vahvoja, että autokaan ei voi ajaa silloin, kun niitä pitää ottaa.
Tuli ajatus, että olisi todella hienoa vaihtaa kanssasi ajatuksia muutenkin kuin näin tässä. Miten se voisi olla mahdollista ? Vertaistuki on sitä parasta tukea, vain toinen, samaa kokenut, voi silloin toista ymmärtää ja jaksaa kuunnella.Jään odottelemaan, josko lukisit tämän ja ehkä vastaisit.
toki tulin tänne katsomaan olisko uusia kommentteja ,ja oli niitä ja hyviä olikin,
kyllä kai tänne voisin sähkö osoitteeni laittaa ei oo yhtään väliä jos joku haluaa vaikka väärin sitä käyttää,, se on sitten hänen moka ei minun,,,katos postissa on se "poista" klikkus hih,,,,,, mitä mieltä olet,,jatketaanko tarinaamme sillä sekstorilla,? ei paha ,,ja saa siihen osoitteeseen muutkin tulla jos vain haluaa ja asiaa on,,,, ,,ja jopa asiallista,,,
mitä mieltä oot ? katos totuus kestää myös päivän valon,,,;)