Taiteilija sielu
Tyypillistä. Olin suunnitellut meneväni katsomaan jotain elokuvaa tänään illalla, kaverini vain sattui juuri mainitsemaan, että viettää iltansa tyttöystävänsä seurassa. Olen levoton, enkä toisaalta viitsisi tuhlata koko päivääni kotona kitaraa soitellen. Suljin Marshallini ja laitoin kitaran sivuun, puin päälleni ja avasin ulko-oven. Päivä oli siis hieno ja taivas kaunis ja erilainen, kuten sillä on tapana olla. Jokainen osaa kuvitella sen vapauden tunteen, kun kävelin tutun ja turvallisen reittini juna-asemalle, enkä oikein tiennyt minne olin menossa. Oikeastaan tiesin, menin siis stadiin, en tosin tiennyt mitä siellä tekisin. Junassa oli varsin veikeä kaksi vuotias lapsi, joka tinttasi koiraa kuonolle. Hymyilin ja ajattelin, että ehkä lapset eivät ole viattomia vaan enemmänkin vapaita. Kirjasin ajatuksen muistiooni sillä siitä saattaisi joskus kirjoittaa biisin. Päädyin istuskelemaan kahvilassa ja katselin kadun ihmisiä jotka eivät osaa pysähtyä, aina kiire. Hymyilin jälleen nauttien omasta ajastani.
Vaikka kahvin juominen ja ihmisten katseleminen olikin sinäänsä mukavaa, jotain kuitenkin uupui. Minulle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja mennä etsimään mitä oikein olin vailla. Varttia myöhemmin löysin itseni Tennarista. Siellä oli paljon ihmisiä sekä huonoja hollywood elokuvia vailla puhuttelevaa sisältöä, siispä lähdin pois työmaan pauhuun. Tiesin kaverini olevan parhaillaan työmaalla hikoilemassa elantonsa eteen. Montakohan vuotta tuokin raksa vielä ottaa valmistuakseen. Kävelin kohti lasipalatsia, kunnes löysin jotain portaiden alapäästä, Chicosin viereisen lähikaupan edestä.
Maassa oli herneenpalkoja kun tuoreen mansikan raikas tuoksu tulvahti tajuntaani. Paniikki iski kun silmäni kohtasivat tytön joka kolisteli tajuntaani. Punatukkaisen mansikkatytön mantelisilmät pureutuivat tajuntaani, painostaen keksimään jotain. Kolme sekuntia myöhemmin löysin itseni kojun edestä. Kysyin häneltä missä lähin kukkakauppa mahtaisi olla. Tyttö oudoksui kysymystä, tosin vähemmän kuin minä itse, ja ohjasi minut sitten Forumiin. Kiitin ja kävelin pois päin. Sitten kaikki valkeni minulle, ostaisin kukan, luutavasti ruusun, tulisin takaisin ja sanoisin hänelle: "Saat kukan vain jos lupaat pitää koko loppuviikon mielessäsi että olet kaunis". Muuta ei tarvita, sitten kävelisin pois.
Kukkakaupalla mieltäni häiritsi kun en löytänyt sinistä ruusua, olin varma että sininen oli hänen lempivärinsä. Tyydyin siis pieneen punaiseen ruusuun ja lähdin takasinpäin. Matkan varrella törmäsin vanhaan koulukaveriini joka oli töissä Java Cafén terassilla. Juttelimme maailmasta, elämästä ja kaikesta siltä väliltä. Jatkoin matkaani. Lopulta sain kokea Kolumbus ilmiön, olin perillä mutta en löytänyt sinne minne olin menossa. Tyttö oli poissa. Katsoin kelloa, 20:08. Työvuoro oli varmaan loppunut. Siispä lähdin takaisinpäin.
Hieman aikaa käveltyäni, yksin ruusun kanssa, päädyin takaisin Rautatieasemalle. Siellä törmäsin kaverini bändin basistiin ja aloitimme juttu tuokion. Kiroiltuamme hetken maailmaa jossa ei ole sijaa kauniille ajatuksille, lähdimme kaverini bändin treenikämpälle. Ruusu löysi paikkansa tyhjästä viinipullosta ja minä kirjoitin biisin "Strawberry Girl And Thursday".
___________
Jees, tämmönen stoori. Ennen kuin alatte kommentoimaan köyhää ja mielikuvituksetonta kerrontaa, joudun paljastamaan että tämä sattui vaan olemaan tämmöinen tosi tapahtuma joka sattui minulle kaksi tai kolme viikkoa sitten. Mansikkatyttöä en sen koommin ole nähnyt kun on ollut vähän muita kiireitä. Noh, kokemus oli varsin inspiroiva ja ajattelin kirjoittaa siitä tänne. Vastaavia juttuja mulle tapahtuu about kerran kuussa ja aina ne kauniit ajatukset menee tavalla tai toisella harakoille, mutta ehkä se inspiraatio ja ajatus on se tärkein juttu... No okei, myönnetään, en kysynyt tytöltä missä oli lähin kukkakauppa, vaihdoimme vain syvän silmäyksen... ja tohon Java Cafén kaveriin taisin törmätä matkalla kukkakauppaan. :)
Tyypillistä. Olin suunnitellut meneväni katsomaan jotain elokuvaa tänään illalla, kaverini vain sattui juuri mainitsemaan, että viettää iltansa tyttöystävänsä seurassa. Olen levoton, enkä toisaalta viitsisi tuhlata koko päivääni kotona kitaraa soitellen. Suljin Marshallini ja laitoin kitaran sivuun, puin päälleni ja avasin ulko-oven. Päivä oli siis hieno ja taivas kaunis ja erilainen, kuten sillä on tapana olla. Jokainen osaa kuvitella sen vapauden tunteen, kun kävelin tutun ja turvallisen reittini juna-asemalle, enkä oikein tiennyt minne olin menossa. Oikeastaan tiesin, menin siis stadiin, en tosin tiennyt mitä siellä tekisin. Junassa oli varsin veikeä kaksi vuotias lapsi, joka tinttasi koiraa kuonolle. Hymyilin ja ajattelin, että ehkä lapset eivät ole viattomia vaan enemmänkin vapaita. Kirjasin ajatuksen muistiooni sillä siitä saattaisi joskus kirjoittaa biisin. Päädyin istuskelemaan kahvilassa ja katselin kadun ihmisiä jotka eivät osaa pysähtyä, aina kiire. Hymyilin jälleen nauttien omasta ajastani.
Vaikka kahvin juominen ja ihmisten katseleminen olikin sinäänsä mukavaa, jotain kuitenkin uupui. Minulle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja mennä etsimään mitä oikein olin vailla. Varttia myöhemmin löysin itseni Tennarista. Siellä oli paljon ihmisiä sekä huonoja hollywood elokuvia vailla puhuttelevaa sisältöä, siispä lähdin pois työmaan pauhuun. Tiesin kaverini olevan parhaillaan työmaalla hikoilemassa elantonsa eteen. Montakohan vuotta tuokin raksa vielä ottaa valmistuakseen. Kävelin kohti lasipalatsia, kunnes löysin jotain portaiden alapäästä, Chicosin viereisen lähikaupan edestä.
Maassa oli herneenpalkoja kun tuoreen mansikan raikas tuoksu tulvahti tajuntaani. Paniikki iski kun silmäni kohtasivat tytön joka kolisteli tajuntaani. Punatukkaisen mansikkatytön mantelisilmät pureutuivat tajuntaani, painostaen keksimään jotain. Kolme sekuntia myöhemmin löysin itseni kojun edestä. Kysyin häneltä missä lähin kukkakauppa mahtaisi olla. Tyttö oudoksui kysymystä, tosin vähemmän kuin minä itse, ja ohjasi minut sitten Forumiin. Kiitin ja kävelin pois päin. Sitten kaikki valkeni minulle, ostaisin kukan, luutavasti ruusun, tulisin takaisin ja sanoisin hänelle: "Saat kukan vain jos lupaat pitää koko loppuviikon mielessäsi että olet kaunis". Muuta ei tarvita, sitten kävelisin pois.
Kukkakaupalla mieltäni häiritsi kun en löytänyt sinistä ruusua, olin varma että sininen oli hänen lempivärinsä. Tyydyin siis pieneen punaiseen ruusuun ja lähdin takasinpäin. Matkan varrella törmäsin vanhaan koulukaveriini joka oli töissä Java Cafén terassilla. Juttelimme maailmasta, elämästä ja kaikesta siltä väliltä. Jatkoin matkaani. Lopulta sain kokea Kolumbus ilmiön, olin perillä mutta en löytänyt sinne minne olin menossa. Tyttö oli poissa. Katsoin kelloa, 20:08. Työvuoro oli varmaan loppunut. Siispä lähdin takaisinpäin.
Hieman aikaa käveltyäni, yksin ruusun kanssa, päädyin takaisin Rautatieasemalle. Siellä törmäsin kaverini bändin basistiin ja aloitimme juttu tuokion. Kiroiltuamme hetken maailmaa jossa ei ole sijaa kauniille ajatuksille, lähdimme kaverini bändin treenikämpälle. Ruusu löysi paikkansa tyhjästä viinipullosta ja minä kirjoitin biisin "Strawberry Girl And Thursday".
___________
Jees, tämmönen stoori. Ennen kuin alatte kommentoimaan köyhää ja mielikuvituksetonta kerrontaa, joudun paljastamaan että tämä sattui vaan olemaan tämmöinen tosi tapahtuma joka sattui minulle kaksi tai kolme viikkoa sitten. Mansikkatyttöä en sen koommin ole nähnyt kun on ollut vähän muita kiireitä. Noh, kokemus oli varsin inspiroiva ja ajattelin kirjoittaa siitä tänne. Vastaavia juttuja mulle tapahtuu about kerran kuussa ja aina ne kauniit ajatukset menee tavalla tai toisella harakoille, mutta ehkä se inspiraatio ja ajatus on se tärkein juttu... No okei, myönnetään, en kysynyt tytöltä missä oli lähin kukkakauppa, vaihdoimme vain syvän silmäyksen... ja tohon Java Cafén kaveriin taisin törmätä matkalla kukkakauppaan. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sopisi päiväkirjamerkinnäksi. Kaunis kylläkin.
ihan ookoo stoori sinänsä aika lyhyt ja sitä rataa, mutta ei niien tarvi olla hirveen pitkä. Jutun juoni ei ollut mikään mahtava ^__^Mutta tykkäsin kovasti sen pojan mietteistä (jos se oli poika... Heh)... ^__^ Ostaa nyt kukka jolleen melkeinpä tuntemattomalle... Oikein siis söpö pikku stoori ^__^
Minähän se stoorin poika olen. Jutun juoni oli spontaanissa elämän tyylissäni jonka yhdistän taiteilija sieluni tarpeeseen etsiä inspiraatiota tekemällä vähän vähemmän normaaleja juttuja. Olisihan se hassua jos tämän realistinen stoori paljastaisi että elämälläni olisi jokin juoni :o
Kirjoitusvirheet pistivät silmään alkaen jo otsikosta: taiteilijasielu on yhdyssana, samoin kaksivuotias, hollywood-elokuva ja kolumbus-ilmiö. Ne häiritsivät.
Ja huomioi, että kun-sanaa ennen tulee aina pilkku.
Ja itse tarina. Ihan kiva, jaksoi lukea loppuun asti, vaikkei mitään erityisiä ajatuksia herännytkään. Voisi tosiaan ajatella päiväkirjamerkinnäksi.
Ja eläköön herra Nikolai.
Hurmaava ajatus, ostaa kukka tytölle. Miksi en minäkin tekisi noin, minulla olisi siihen luontaisia taipumuksia, olen varma siitä.
Toveri Straw osuu jälleen keskeisen villakoiran ytimeen.
Tekstissä on joitain hymyilyttäviä helmiä:
"Päivä oli siis hieno ja taivas kaunis ja erilainen, kuten sillä on tapana olla."
(Siis!) (Onko taivaalla todella tapana olla erilainen?)
"Vaikka kahvin juominen ja ihmisten katseleminen olikin sinänsä mukavaa, jotain kuitenkin uupui."
(Minä muuten inhoan -kin -liitettä, varokaa kaikki -kin -liitteen käyttäjät. Ja mitä pentelettä tuo "sinänsä" tekee tuolla, onko tämä joku väitöskirja? Kehotan kiinnittämään huomiota kielellisyyteen)
Romantiker aller Länder, vereinigt euch!