Mulla on semmonen tilanne, että oon aina halunnut koiraa ja nyt olisi juuri sopiva hetki ottaa semmoinen. Ongelmana on kuitenkin siskoni. se on aina inhonnut koiria eikä haluu olla niitten kanssa missään tekemisissä. Ja kyse on siis 18-vuotiaasta siskostani!
Nyt on koko muu perhe valmis cavalierin harkintaan, mutta sisko pistää lujasti vastaan. Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, ettei koiraa voida meidän perheeseen hankkia kun yksi ei kerran tykkää! Oletteko te sitä mieltä, että koko perheen pitäisi suostua koiran hankintaan? Minusta on aivan yhtä epäreilua, että minä en saisi koiraa, kuin että siskoni joutuisi asumaan koiran kanssa samassa talossa. Mitä mieltä olette? Itse kuitenkin hoitaisin koiran eikä siskon tarvitsisi kuin sietää koiran kulkeminen asunnossa!
Nyt on koko muu perhe valmis cavalierin harkintaan, mutta sisko pistää lujasti vastaan. Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, ettei koiraa voida meidän perheeseen hankkia kun yksi ei kerran tykkää! Oletteko te sitä mieltä, että koko perheen pitäisi suostua koiran hankintaan? Minusta on aivan yhtä epäreilua, että minä en saisi koiraa, kuin että siskoni joutuisi asumaan koiran kanssa samassa talossa. Mitä mieltä olette? Itse kuitenkin hoitaisin koiran eikä siskon tarvitsisi kuin sietää koiran kulkeminen asunnossa!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tässä tapauksessa olen siskosi kannalla, kaikki vain eivät koirista syystä tai toisesta pidä. Voit tietysti etsiä itsellesi asunnon ja hankkia sitten oman koiran.
Koira tulee hankkia koko perheen suostumuksella ja haluamisella. Koirahan on perheenjäsen.
Kun siskosi ei voi sietää koiria, niin asia on selvä, ei siis koiraa.
siskosihan on 18-vee? Eikös hänen olisi aika poistua mamman helmoista takavasemmalle?
Miksi ihminen ei saisi asua vanhempiensa luona ? Ja mitä se ylipäätänsä sinulle kuuluu ?
se ole hiukan ehkä outoa? Ihminen on täysi-ikäinen kun täyttää 18-vee ja saa tehdä mitä huvittaa, mutta kuitenkin pysyy mamman helmoissa.
Ensin jotain 12-13 vuotiaasta alkaa marina ja narina kuinka ollaan kalkkista eikä ymmärretä mistään mitään ja aletaan odotella sitä hetkeä kun täyttää 18 että saa tehdä mitä vain. Ja kun kauan kaivattu päivä koittaa niin sitten ei tapahdukaan mitään. Taannutaan taas lapsen tasolle uudelleen, kun pitäisi alkaa rakentaa omaa elämäänsä.
Eikö se sinun mielestäsi ole outoa? Minusta on...(huolimatta että asia ei minua koske)
Ja heti seuraavana vuonnako pitäisi jo mennä avioliittoon ja hankkia lapsia ?
sillä sehän on vanhanaikaista. Ensin muutetaan johonkin hippikommuuniin ja parannellaan maailmaa ja sitten hankitaan se ihan eka "oma" kämppä jossa sitten vietetään railakasta sinkkuelämää illasta aamuun ja herätään puolen päivän jälkeen parantelemaan päätä. Kun tätä on jatkettu jonkin aikaa mennään tietty myös töihin, siis kun opinnot on loppuneet. Tässä vaiheessa ao henkilö on jo 27-vee. Tästä muutaman vuoden kuluttua hän tapaa vihdoin sen oikean prinssinsä ja he muuttavat yhteen. Asuvat ja työskentelevät, kunnes jossain välissä tulee se ensimmäinen lapsi. Kokonaismääräksi heitä(lapsia) siunaantuu 2,5 ja he muuttavat rivitalonpätkään, kunnes lasten ollessa noin 5-10 vuotiata he tuntevat tarvetta muuttaa omakotitaloon jossa asuvat onnellisina kunnes esikoisen ollessa n.12-13-vee, alkaa kierre jälleen alusta: "Te ootte kalkkiksii, ettekä ymmärrä mistään mitään...jäkäjäk, jäkäjäk..."
Toivottavasti tämä ihmisluontoa ja elämää syväluotaava analyysini auttoi sinua? =)
Itse olen sitä mieltä, että koko perheen on oltava vähintään suostuvainen (mielellään tietysti innolla mukana) koiran hankinnassa. Jos joku ei koiraa halua, ei sitä pidä ottaa. Kuvittele itse omalle kohdallesi, että perheesi oltaisiin ottamassa lemmikki jollaista et missään nimessä haluaisi? Olisiko sen kanssa kivaa asua samassa talossa? Tuskinpa.
"Itse kuitenkin hoitaisin koiran eikä siskon tarvitsisi kuin sietää koiran kulkeminen asunnossa!"
Niin ja sitten sen sisäsiistiksi opetus, haukkuminen, karvat jne. Ja aivan varmasti jossain vaiheessa siskosi joutuisi sitä myös ulkona käyttämään, ruokkimaan jne. Ei ole reilua ei siskolle eikä koiralle joutua tilanteeseen, jossa omassa kodissa asuu joku josta ei pidä.
Tässä vaiheessa suosittelisin sinulle malttia. Anna siskon kypsytellä tilannetta, ehkä hän vielä jossain vaiheessa ajatukselle lämpiäisi (älä kuitenkaan painosta!). Tai jollei, niin siskosihan on jo 18, ja sinä varmaankin nuorempi? Muutaman vuoden päästä siskosi todennäköisesti muuttaa pois kotoa opiskelemaan.. Olisiko koiran hankinta silloin mahdollista? Tai sitten vain maltat mielesi, kasvatat kokemustasi koirista muulla tavoilla (dogsitter-toiminta, koirakirjat, käy näyttelyissä katsomassa jne) ja hankit itsellesi koiran kun aikanaan itse muutat kotoa.
Valitan mutta olen myös sitä mieltä että koiraa ei saa tuoda talouteen jossa eivät kaikki perheenjäsenet ole koiran kannalla.
Koira on kuitenkin niin herkkä eläin että aistii negatiivisen ilmapiirin, puhumattakaan miten siskosi voi kohdella koiraa jos ei siitä sitten pidä :(
Mielestäni vanhempasi ovat ratkaisevassa asemassa. Kotihan on heidän. Jos ei täysi-ikäistä lasta miellytä heidän tapansa elää, voi lähteä kattelemaan vuokrakämppiä. Tiedän kyllä paljon tilanteita sisarusten välillä, jotka ovat puhdasta vallankäyttöä, kiusaamista. Toivottavasti tämä ei ole sellainen.
Olen ihan samaa mieltä.
Minulle ehdittiin sitä paitsi jo luvata koira. Myöhemmin peruttiin, kun sisko pisti vastaan. Ja kyllähän minäkin siitä kärsin, jos meillä ei ole koiraa. Aivan samalla tavalla kuin siskoni kärsii siitä, jos meillä on koira.
Ja sisko siis ihan puhtaasti inhoaa koiria ja isoja hieman pelkääkin, ei se siis mitään kiusaamista ole, jos sitä tarkoitit.
Siskos on tyhmä älymätä käske muuttaan muuallenotkuun.
siskosi on tarpeeksi vanha muuttamaan muualle, vaikka jalasmökkiin kotitalon viereen, jos ei kestä koiraa. Isällä ja äidiällä on valta talossa. Penskat saa luvan totella. Voithan ryhtyä myös käymään kauppaa iskosi kanssa, Lupaat jotain, jos saat koiran, tai sitten keksit jotain, millä kiristitä siskoasi myöntämään luvan. (imartelu, lahjonta kiristys, uhkailu, niinhän lapsia aina kasvatetaan)
Tuommoinen "inhoaminen" on vähän epäselvä juttu. Me kaikki esim. inhoamme haisevia hikisiä vaatemyttyjä ja likaisia varustekasseja, mutta urheilijoiden perheissä niitä on vaan kestettävä. Jonkun kotona harrastetaan musiikkia paljon ja äänekkäästi, vaikka osa perheestä kärsii jatkuvasta metelistä. Joillakin joku ryyppää tai tupakoi ja näin aiheuttaa kiusaa perheelleen. Jatkuva telkkarin huuto saa minut hulluksi, mutta minkäs teet kun toinen haluaa sitä kattella aamusta iltaan! Joku harrastaa askartelua, ja koti täyttyy hänen tarpeistaan ja keskeneräisistä töistään. Esimerkkejä on loputtomiin.
Tarkoitan tällä sitä, että mielestäni kukaan perheessä ei saisi mielipiteillään terrorisoida muita, esim. kieltää harrastusta, joka on toisen intohimo. Minusta se on sydämetöntä. Ja vallankäyttöä myös. Itse en haluaisi ottaa sellaista vastuuta toisen elämästä, että kieltäisin häneltä harrastuksen, jota hän rakastaa.
Koiran voi ottaa sitten kun asuu omassa kodissa.Pikkutyttöjen lupaukset :"minä kylla sitten hoidan.." eivät ylensä pidä kun ekat viikkot, sen jälkeen vanhemmat saavat lenkkikaverin
Mun vanhemmat joskus aikoinaan hankki koiran, vaikka pelkäsin ihan sairaasti koiria. En uskaltanut ulkonakaan leikkiä jos naapurin koira oli pihalla. Kun vanhemmat kävi pennun hakemassa, olin sohvalla pennun ulottumattomilla koko illan. Mutta, kuinkas kävikään. Siedätyshoito tepsi ja koirasta tuli rakas perheenjäsen. Nykyään en pelkää koiria lainkaan ja haaveilen omasta koirasta. :)
Kun olin lapsi, pelkäsin kamalasti koiria. Jos joku olisi silloin ostanut meille koiran, olisin katkera. Jos siskosi on kammonnut niitä, ymmärrän häntä -en itsekään olisi missään nimessä halunnut 18-vuotiaana koiraa -ei kemiat pelanneet yhtään koirien kanssa. Kissojen sitäkin enemmän. Eikä sen mitään valtapeliä tarvitse olla. Jos ei tahdo niin ei tahdo, ei siinä voi pakottaakaan. Itse en tajua heitä, joiden mielestä lapsi ei voisi olla kotona pidempään. Eivät tainneet itse viihtyä kotonaan tai sitten omat lapset lähti pakosalle jo täytettyään 16-vuotta... Itse viihdyin niin hyvin perheeni seurassa, että muutin pois vasta 21-vuotiaana. Silloinkin yhteen nykyisen mieheni kanssa. Siskoni ja äitini ovat todella ihania ihmisiä, joita rakastan yli kaiken. He ovat aivan samanlaisia kuin minä, tajuavat minua kun kaikki muut kohottavat kulmakarvoja ja meillä on yhteinen huumorintaju (kovaa kuria äiti osasi myös pitää, ei hän mikään "kaveriäiti" ollut, hän vain rakasti meitä, joten mekin häntä, vaikka riideltiin pahastikin joskus). Koen olevani kotona siellä. Miksi minun olisi pitänyt lähteä kotoa heti 18-vuotta täytettyäni vain siksi että niin "kuuluu tehdä" tai koska pitäisi pelätä jotain leimaa jos en tee. En ole sellainen että antaisin muiden asenteiden kontrolloida elämääni, joten asuin kotona niin kauan kuin huvitti -ja niin luultavasti asuisivat monet muutkin, jos rakastaisivat perhettään yhtä paljon. olen 100% varma että rakastan perhettäni enemmän kuin monet omaansa ja olen läheisempi heidän kanssaan kuin monet muut. Itse näen tämän valtavana rikkautena. Aina on joku joka tukee, vaikka mitä tapahtuisi. Jos joku haluaa nähdä siinä mammanpoika (tai tyttö)touhua niin siitä vain!
Olen aina ihmetellyt niitä perheitä, joissa ei ole spontaania keskustelua. Kun lapsi tulee koulusta, hän menee huoneeseensa, oleskelee mieluummin yksin, eikä halua olla vanhempiensa kanssa. Mitä helvettiä! :D Ymmärrän teiniltä tällaisen käytöksen, mutta että joka ikinen päivä :D Monet eivät edes juttele lapsilleen joka päivä. Ehkä moi sanovat, kun tulee koulusta. Ej ymmärrä... Meillä ei hiljaisia hetkiä paljon ollut, kun tultiin niin hyvin juttuun -ja tullaan yhä.
Asiaan: Olen halunnut jo kaksi vuotta koiraa (perheeni pitää tätä hyvin outona, koska vihasin niitä todella paljon 20 ensimmäistä vuotta elämästäni). Mutta nyt siis pidän niistä, ennen ajattelin että ovat rasittavia hohkaajia, koko ajan häntä vispaa ja pitää olla tekemistä. Kuolaavat, mielistelevät eivätkä jätä koskaan rauhaan. Nyt olen tajunnut myös ne hyvät puolet (sitä paitsi kissani on aivan yhtä paha mielistelijä, kummasti alkaa antaa huomiota ja kehrätä kun on jotain vailla).
Itse asiassa mulla on vähän samanlainen tilanne kuin ketjun aloittajalla :D Paitsi että mun tilanne jatkuu mun koko LOPPU ELÄMÄN! Rakastamani mies ei nimittäin halua koskaan koiraa. Että se siitä.
En halua koiraa perheeseen, jossa toinen ei rakasta sitä. Lisäksi ymmärrän miestäni, koska en itsekään ennen tykännyt koirista. Ei se mitään valtataistelua ollut, en vain tykkännyt. Muuta perhettä rasittavat harrastukset ovat muuten aivan eri asia. Niihin ei tarvitse muiden perheen lasten osallistua kuin ehkä sietää yhdet haisevat sukat joka maanantai futistreenien jälkeen tai pasuunansoittoa kerran-kaksi viikossa. Koiraa pitäisi kestää joka päivä. Lisäksi harrastukset eivät elä :D Hikiset sukat eivät kärsi siitä, jos yksi perheenjäsen on kylmä ja etäinen. Niin kauan kuin siskosi vielä haluaa asua kotona (ja vanhempasi suostuvat pitämään nurkissaan :D), ei varmaan ole hyvä idea hankkia koiraa.
Yritä saada siskosi koirakuume nousemaan. Näytä kaikkia suloisia ja hassuja koiravideoita ja kysy siskoltasi, millaiset koirat ovat söpömpiä (jos joku olisi pakko valita).
Yksinkertaisesti vastattuna, kyllä pitää. Koiranpennun tulo kotiin mullistaa arkea aika tavalla, ja jos kaikki ei panosta siihen, homma muuttuu hankalaksi., Ja vielä kun nuorena ihmisenä olet ottamassa koiraa, miten sitten kun muutat opiskelemaan, ja huomaat että aikasi ei kenties riitäkään, ovatko vanhempasi valmiit tulemaan avuksi.
Itse toimisin niin että antaisin ajan viel kulua, katsoisin muuttuuko siskosi mielipide, ja sitten kun olet omillasi, katsoisit asiaa uudestaan.
Jos luet Apulan sivuja, näet lukemattomia ilmoituksia siitä miten koira laitetaan vuoden, joskus jopa alle ikäisenä myyntiin, allergian, ja ennenmuuta ajanpuutteen takia.
Maltti on usein viisautta. Mutta perheeseen jossa kaikki eivät ole asian takana, ei koiraa pitäisi ottaa.