Olen nuori aikuinen nainen. Olen tässä pohtinut että miten identiteetti ja itsetunto voi ikinä muotoutua normaaliksi jos ihmiskontaktit ovat harvassa? Olen ollut aina tälläinen etten viihdy ihmisten parissa. Jo pienenä kieltäydyin menemästä päiväkerhoihin tai puistoihin joissa oli paljon muita lapsia. Tämä ei siis ole ollut mikään nuoruuden syrjäytymisvaihe vaan ihan osa luontoani.
Minulla on ystäviä nolla. Eläimien kanssa tykkään olla ja tunnen joskus itsekin olevani säikky saaliseläin villipetojen ympäröimänä. Olen kasvanut koirien kanssa pikemmin kuin ihmisten kanssa.
Minulla ei tunnu olevan lainkaan tiedostusta millainen olen. Kun olen ihmisten kanssa peilaan vain itseäni muiden kautta ja mietin mitä muut ajattelevat, näkevätkö he lävitseni? Huomaako että en osaa lukea hyvin ihmisiä tai olen huono vastavuoroisuudessa. Olen ihmisten kanssa vain pakon edessä asioidessani maailmalla mutta nekin kontaktit jännittää aina paljon. En tunnu tietäväni edes omia aikeitani puhuessa ja nolostun ja en ymmärrä mitä minulle puhutaan. Klassista sosiaalista jännittämistä.
Mietin tässä että onko elämä mennyt pahasti vikaan kun ei lajikumppaneista ymmärrä mitään. Miten tulevasta elämästä voisi mitenkään tulla miellyttävää tällä tavalla? Pakko muuttua ihmisenä? Pukeudun hyvin ja olen nätti eikä kukaan varmaan arvaisi päällepäin millainen oikeasti olen. Joskus luulen että monet ihmiset (varsinkin toiset naiset) pitävät minua ylimielisenä tai ylpeänä koska sen kuvan saatan päällepäin antaa. Olen tosi kömpelö ja ilmeetön ihminen eikä mua ole helppo lukea. Ajattelen aina että muut pitää minua ilkeänä tai outona.
Välillä sitä kauhistuu että pää tuntuu olevan ihan tyhjä. Pakenen sitä että joutuisin puhumaan itselleni tai päättämään jostain. Olen aina mennyt vain passiivisesti elämän alloilla ilman omaa tahtoa ja nyt pelottaa että kädet ovat ihan tyhjät. Mitään hyvää ei ole jäänyt tästä yli kahdenkymmenen vuoden rupeamasta. Tuntuu että ei ole mitään annettavaa enää kun jotain oleellista puuttuisi. En kärsisi yksinäisyydestä ellen tietäisi että on pakko vaan pärjätä tässä maailmassa nyt ja tulevaisuudessakin, ihan ihmisten keskuudessa ja hoitaa hommat niin kuin muut.
Minulla on ystäviä nolla. Eläimien kanssa tykkään olla ja tunnen joskus itsekin olevani säikky saaliseläin villipetojen ympäröimänä. Olen kasvanut koirien kanssa pikemmin kuin ihmisten kanssa.
Minulla ei tunnu olevan lainkaan tiedostusta millainen olen. Kun olen ihmisten kanssa peilaan vain itseäni muiden kautta ja mietin mitä muut ajattelevat, näkevätkö he lävitseni? Huomaako että en osaa lukea hyvin ihmisiä tai olen huono vastavuoroisuudessa. Olen ihmisten kanssa vain pakon edessä asioidessani maailmalla mutta nekin kontaktit jännittää aina paljon. En tunnu tietäväni edes omia aikeitani puhuessa ja nolostun ja en ymmärrä mitä minulle puhutaan. Klassista sosiaalista jännittämistä.
Mietin tässä että onko elämä mennyt pahasti vikaan kun ei lajikumppaneista ymmärrä mitään. Miten tulevasta elämästä voisi mitenkään tulla miellyttävää tällä tavalla? Pakko muuttua ihmisenä? Pukeudun hyvin ja olen nätti eikä kukaan varmaan arvaisi päällepäin millainen oikeasti olen. Joskus luulen että monet ihmiset (varsinkin toiset naiset) pitävät minua ylimielisenä tai ylpeänä koska sen kuvan saatan päällepäin antaa. Olen tosi kömpelö ja ilmeetön ihminen eikä mua ole helppo lukea. Ajattelen aina että muut pitää minua ilkeänä tai outona.
Välillä sitä kauhistuu että pää tuntuu olevan ihan tyhjä. Pakenen sitä että joutuisin puhumaan itselleni tai päättämään jostain. Olen aina mennyt vain passiivisesti elämän alloilla ilman omaa tahtoa ja nyt pelottaa että kädet ovat ihan tyhjät. Mitään hyvää ei ole jäänyt tästä yli kahdenkymmenen vuoden rupeamasta. Tuntuu että ei ole mitään annettavaa enää kun jotain oleellista puuttuisi. En kärsisi yksinäisyydestä ellen tietäisi että on pakko vaan pärjätä tässä maailmassa nyt ja tulevaisuudessakin, ihan ihmisten keskuudessa ja hoitaa hommat niin kuin muut.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Iän myötä, opit kyllä hyväksymään itsesi, sellaisena kuin olet...Älä ajattele, mitä muut sinusta ajattelevat, se ei ole tärkeää....
Luulen että jollain tavalla hyväksyn jo itseni mutta maailma on niin kova erilaisille ihmisille. En tiedä mutta nykyaikana korostetaan omaperäisyyttä ja erottautumista massasta mutta silti niin moni tuntuu mahtuvan siihen samaan muottiin. Nyt puhun siis vain oman, luonnottoman suppean ihmistuntemukseni pohjalta, mutta tähän tulokseen olen tullut: Ihmiset haluavat vain ottaa antamatta mitään takaisin. En ymmärrä miksi haluaisin kuulua tähän joukkoon joka syö toisensa elävältä.
Ihan hyvin olet tainnut pärjätä tähänkin asti, niin mikset sitten tulevaisuudessakin? Ainakin tekstisi vaikuttaa minusta sinänsä positiiviselta, vaikka vaikeasta asiasta kertookin.
Jos et koe tarvitsevasi muita ihmisiä, niin ei siinä ole mitään väärää tai pahaa. Olet vain hyvin itsenäinen luonne. Ja olet kuitenkin saanut ne asiat hoidettua, mitä on pitänytkin, joten jännittämisestä huolimatta kykenet toimimaan.
Haluaisitko että elämässäsi olisi enemmän ystävyyttä, vai oletko sinänsä tyytyväinen nykytilanteesesi? Sanot että olet mennyt passiivisesti elämän aalloilla, koetko että haluaisit pystyä ohjaamaan kohtalosi purjelaivaa elämän valtamerellä?
Ehkä sinä voisit kysyä itseltäsi, mitä elämältäsi tahdot, ja sitten pohtia miten tuohon määränpäähän pääsee.
Tulevaisuus on sellainen asia joka ihan varmasti pelottaa suurinta osaa nuorista aikuisista, oli heidän elämäntilanteensa sitten hyvä tai kehnompi.
Kohdallani se pelottaa vielä enemmän sillä olen kumminkin riippuvainen omien vanhempien tuesta ja en tiedä kykenenkö työelämään koskaan. Totuus vain on että kyllä tässä elämässä pitää tulla toimeen muiden kanssa (ainakin jonkin verran) tai pudota kokonaan rattaista.
Eniten tässä ahdistaa tämä tunne että ei tunne itseään, määrittelee itsensä väärin kun ei saa rohkaisevaa tai luonnollista palautetta. Ihminen kuitenkin tarvitsisi jonkun ulkopuolisen palautetta eikä vain oman perheen palautetta, koska ne ovat usein asenteellista syyllistämistä. Ne ihmiset jotka itse tuntee parhaiten antaa myös sen kaiken murskaavimman ja todellisimman palautteen mitä ei aina kaipaa jos on muutenkin heikoilla. Tämän takia varmaan ihmiset hakeutuukin terapiaan- on niin lohdullista kuulla jonkun ulkopuolisen kanta. Sellaisen ihmisen jolla ei ole mitään ennakkokäsityksiä sinusta.
Tulevaisuus todellakin peloittaa kaikkia. Vaikutat kypsältä ja pohtivalta persoonalta, joten mielestäni pärjäisit hyvin työelämässäkin. Ja kyllähän elämässä väkisinkin tulee toisten kanssa toimeen, hyvinhän mekin tässä toimeen tulemme kun vain kirjoittelemme toisillemme anonyymeina.
Terapiaan voidaan hakeutua myös siksi, että saa toisen ihmisen mielipiteen ja neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Terapeutti voi kuitenkin osata kertoa asiakkaalle jonkun sellaisen pointin, jota asiakas ei ole koskaan osannutkaan ajatella, ja näin kokea ahaa-elämyksen.
Ymmärsinkö oikein, että sinua huolestuttaa kaksi asiaa; a) miten tulet toisten ihmisten kanssa toimeen ja b) se ettet koe tuntevasi itseäsi kovin hyvin? Ja oletat että muiden ihmisten avulla b) ongelmakin ratkeaisi. Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä suunnilleen samanikäisiin naisiin, jotka ovat tännekin palstalle yhteystietonsa jättäneet. Koska he ovat todennäköisesti melko samassa tilanteessa kuin sinä, teistä voi olla toisillenne vertaistukea, ehkäpä jopa ystäviäkin.
Olen aikalailla ap:n kaltainen, tosin en enää niin nuori (35v). Olen aina ollut syrjäänvetäytyvä, ujo jne. Ujolla tarkoitan sellaista synnynnäistä tempperamenttia, sisäänpäinkääntyneisyyttä.
Sosiaalisuudella ei ole minulle niin suurta merkitystä. Sosiaalisia taitoja olen kyllä oppinut opettelemalla. Epäilin itselläni olevan jopa Aspergerin syndrooman, mutta ainakin terapeuttini lyttäsi sen.
Joka puolella hehkutetaan nyt sosiaalisuutta. Verkostoidutaan sosiaalisessa mediassa, morkataan suomalaisia tuppisuita, kehitetään itseämme valmentajien ja konsulttien avulla...- PAINOSTAVAA! Normaaleista luonteenpiirteistä, kuten ujous, tehdään melkein sairauden tila, josta on päästävä eroon pärjätäkseen elämässä.
On olemassa tekososiaalisuus ja aito sosiaalisuus. Teko on tehtyä, ärsyttävää, luonnotonta verkostoitumista netissä jokaisen kanssa, jonka kanssa on vaihtanut yhden sanan. Pinnallisessa sosiaalisuudessa ihmissuhteet ei kestä kauaa ja ovat huonolla pohjalla... ainahan tulee uusi tilalle, periaatteella.
Aidosti sosiaaliset on mukavia, syvällisiä ja luotettavia, joiden kanssa yhteistyö sujuu mukavasti niin työssä kuin vapaa-ajalla.
Ei ihmisten tartte olla äärimmäisen rohkeita ja puheliaita, kunhan on sentään perus "positiivinen" ja ystävällinen. Se on kamalaa, jos joku on jatkuvasti negatiivinen, äkäinen, hankala ja yhteistyöhaluton, jopa v.ttumainen päin naamaa.
Aspergerin syndrooma, skitsoidinen persoonallisuushäiriö ym..nämä on vain keinoja lokeroida ihmisiä. Itse karsastan diagnosoimista ja olen aina terapian lopettanut jos sille tielle mennään. En halua että minut määrittelee joku diagnoosi, joku lappu jossa lukee mikä olet ja sitten aletaankin määräämään lääkkeitä joka vaivaan.
Itse en koe olevani pelkästään ujo vaan pikemminkin raakile. Ihminen joka ei ole saanut tarpeeksi kokemusta sosiaalisesta kanssakäymisestä..eihän ilman harjoitusta tule mestaria niin miksei tämä päde myös sosiaaliseen kanssakäymiseen?
Totta.. Itselleni opiskelun aloittaminen tuntui valtavalta ponnistukselta kaikkine uusine ihmisineen. Alku oli kauheeta, mutta totuttautumisella ja sosiaalisten taitojen opettelulla pikkuhiljaa se alkoi sujua.
Mitä tarkoitat raakileella? Millainen olisit sitten, kun "raakile on kypsynyt/kehittynyt"?
Mulla oli pitkään (niin kauan kun muistan) tunne, että minusta puuttuu jotain, olen jotenkin vajaaksi jäänyt, en ole samalla viivalla muiden kanssa, mutta nyt huomaan, ettei sitä tunnetta ole enää (takana viisivuotinen psykoterapia ja tämä ikääntyminenkin?)..
Jotkut ihmiset kaipaavat enemmän ihmiskontakteja kuin toiset. Se että ei kaipaa niitä niin paljon ei tee sinusta yhtään huonompaa. Mielestäni vaikutat mielenkiintoiselta tyypiltä:)
Itselläni on myös tuo epävarmuus siitä että mitä muut ajattelevat/ pidetäänkö minua outona. Loppujen lopuksi elämässä on tärkeää se että itse on onnellinen. Uskon ettei kukaan ole onnellinen jos on aina yksin, sillä minulle onnellisuus tulee nimenomaan muiden kautta. Toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän omaa tilaa ja aikaa itselleen. Itse olen jossain määrin semmoinen ihminen. Tykkään tosi paljon olla monenlaisten ihmisten kanssa mutta joskus on vain tosi ihanaa nauttia omasta seurastaan. Sitten on taas paljon helpompikin olla muiden kanssa kun on isnut oman itsensä kanssa.
Viestistäsi sa nytkuienkin vähän semmoisen kuvan että monesti se yksin olo muuuttuu yksinäisyydeksi. Ehkä yrität jatkvuasti uskotella itsellesi että olet tosi tyytyväinen kun saat olla omassa rauhassa? Tartu vain tilaisuuksiin ja yritä opetella olemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ihmiset ovat loppupeleissä aika samanlaisia ja varmasti moni muukin ajattelee samanlailla kuin sinä ( myös minä). Uskalla vain luottaa siihen että sinut hyväksytään omana persoonasi ilman että yrität suoriutua koko ajan. Ei ole mitään tiettyä sääntöä, miten pitäisi olla ihmisten kanssa. Jokainen on tavallaan ja kaikki me kuitenkin ollaan ihmisiä. Jos epäilet onko tämä nyt outo niin so what? MItä se haittaa jos oisikin vähän outo. Ei outous ole niin negatiivin asia. Sinä teet asiat vain omalla tavallasi.
Moi
Mikä sun mailis on:
Mun on [email protected]
Pane siihen mailia,
Kiitos,
Olet mielenkiintoinen;)
t. Kari
Heippa "erilainen"!
Onks sulta mahollista saada s-osotetta,ite en viitsis tähän laittaa kun se koostuu koko nimestäni?! :) Olen 23-vuotias nainen ja olen painiskellut koko ikäni samanlaisten ongelmien kanssa kuin sinä. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia.
Martsu!
Minä olen samanikäinen kuin sinä ja kärsin myös sos.ongelmista haluatko vaihtaa jatuksia?
kirjoita minulle: [email protected]
Itse olen 19 vuotias mies. Minulla on todella huono itsetunto, olen luonteeltani ujo ja arka, mikä vaikeuttaa elämää ihan liikaa. Kärsin sos.tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä. Minulla ei ole kavereita.