kuolema

En ees sano, et koita jaksaa...Sain tänään kuulla,
et mul on max 20 v hyvää elämää ja todella sairasta
sellaista kuolemaakin pahempaa kärsimystä loput 40...
Pahimillaan saan 10 vuotta..Eikä tääkään enään elämisen
arvosta oo...kipulääke pilvessä kokoajan.

Onnea matkaan..mihin sitten kuljetkin.

Peruuttamattomia asioita harkitessaan aina kannattaa ainakin nukkua yön yli. Neuvon kyllä nyt heti hakemaan apua, ei maailmassa yksin tarvitse olla, ja sitä apua varten on luotu yhteiskuntaamme järjetelmätkin.

Nuorempana (18v) olin aika kuoleman kierteessä , ei ollut syytä elää. Mietin keinoja miten, kuinka ja koska. Kävin psykiatrin juttusilla puolisenvuotta - olin tuppisuuna , kuuntelin vain..
Ei löytyny rohkeutta toteuttaa itsaria, joten jäin kärvistelemään.. päiväkerralla samaa ankeutta.. Pari suhdetta oli siinä jossainvälissä - eikä niistäkään kuoleman kaipuu sammunut..
Jotenkin turruin arkeen ja itsariahautovaan minään.. Kunnes 27v. tapasin elämäni naisen. Tammikuussa aloimme seurustella, toukokuussa kihloihin ja syyskuussa naimisiin.
Nyt kohta 45v ja jokainen päivä ollut siitälähtien auringonpaistetta. Olen välillä aina miettinyt mistä kaikesta ihanasta olisin jäänyt paitsi jos olisi ollut nuorempana pokkaa tehdä itsari.
Nyt ajattelen että niin kammottavaa elämän kolhua ei tule ettenkö jaksa elää niinkauan kuin henkipihisee. Tämä yksi ja ainutkertainen elämä on niin yllättävä ja viellä vanhempanakin yllätyksiä eteentuova , etten kertakaikkiaan malta heittää pyyhettä kehään.
Voimia, toivottavasti olet niin väsynyt että et jaksa yrittää mitään peruuttamatonta. Taaperra päiväkerrallaan, joskus aurinko pilkahtaa - huomaa ja iloitse siitä - edes pieni hetki. Odota seuraavaa auringonpilkahdusta.. jne. Jos kuolet keskenkaiken , et tiedä mistä kaikesta jäät paitsi , 10v päästä asiat saattaa olla ihan eriraiteella.

En ole koskaan ymmärtänyt, mikä voi olla niin karmeaa, että turvautuu niin typerään ratkaisuun kuin itsemurha. Mä olen itse käynyt läpi pahanluokan ahdistushelvetin kauhuineen ja monin muunlaisin tavoin. Olin aika pahassa jamassa kun en tiedä mistä se ajatus tuli, mutta mua vaivasi epätietoisuus, että olinko joskus tappanut jonkun vaaleatakkisen, tummatukkaisen ja silmälasipäisen miehen, vai oliko se vain paha uni, jota ei muistanut, mutta se jäi vaivaamaan alitajuntaan. Joka tapauksessa todellisuudentaju oli hieman sekaisin. Pitkään oli sellainen olo, että ikäänkuin muistan katsoneeni kaiken tapahtuman jälkeen elottomia kasvoja maassa. Että sen shokin vuoksi mieleni on vain sulkenut tapahtuman pois mielestäni. Jokatapauksessa olo oli tuskainen ja jokaisena aamuna kun avasin silmäni tuli ensimmäisenä mieleen, olenko vaiko enkö ole. Nukuin silloin kun pystyin ja joskus valvoin kaksi vuorokauttakin putkeen. Ja sen jälkeen saatoin nukkua jopa 14 tuntia. Elämä alkoi olla vaikeaa kun jouduin työttömäksi. Kaikenlaiset stressin aiheuttamat mielen ja ruumiin oireilut sai vain sekaisin. En juo, enkä polta, enkä käytä mitään huumaavia aineita. No joskus tuli otettua Codesania flunssassa, mutta sitäkään ei uskalla käyttää kun on verenpainetauti.

Mutta... kun sitten sain hoidettua stressinaiheuttajat pois, ja pääsin taas jaloilleni ja olon normaaliksi, hyväksi, niin en voi kun välillä nauraa ja välillä huuli pyöreänä ihmetellä moisia kuvitelmia mahdollisesta tappamisesta. Ehkä vain sekapäisenä tuli katseltua liikaa leffoja.

Kertaakaan ei tullut mieleen, että nyt lähti tuskat kerta heitolla köydellä tai avaamalla ranteet. Todella usein oli ainoastaan mielessäni, että kunpa saisi hetken hyvän olon ja että mikä auttaisi mut jaloilleni. Lopulta siihen ei paljoa tarvittu. Zopinox iltasella ja sitten klo 22 aikaan jo untenmailla. Stressin laukeaminen oli aika orgastinen olo kun fiilis oli kevyt kuin mikä. Nyt kotiduunit onnistuu, harrastan taas urheilua ja käyn kavereitten kanssa ulkona.

Niin helppoa oli päästä jaloilleen, niin olisihan se ollut maailman typerin ratkaisu ottaa lääkkeeksi köysi tai partaterä.

Olen ollut joskus upikujassa ja silloin pelkäsin, että jos menetän järkeni niin silloin voin tuhota itseni. Uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja en voi edes vaihtoehtona ajatella itsemurhaa. Ymmärrän, että jos on täydellisesti sitä mieltä, että kuolema lopettaa kaiken tietoisuuden ja sitten ei ole enää mitää, niin voi masentuneena ja ahdingossa päättää päivänsä.
Täällä jotkut täysin kieltäytyvät uskomasta, että kenelläkään voi olla todella itsetuhoisa ajatuksia. Kyllä noiden vakuuttelut on otettava todesta ja eivät he leikillään sellaista kerro. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla ja voihan olla, että ei kaikilla masennus ja vaikeudet ole olleet vielä niin syvällisiä, että ei ole tarvinnut pohtia luovuttamisen vaihtoehtoa kuoleman kautta.
Moni varmaan saa helpotusta jo ajatuksesta tehdä itsemurha: onhan se tavalla viimeinen keino mieltää, että voi tehdä asialle vielä jotakin ja omistaa kontrolli kaaoksen keskellä. Se on ns. viimeinen oljenkorsi ja hyppy ulos umpikujasta! Ei helpota oloa, jos kokee ettei kuunnella ja oteta hädähuutoa vakavasti.
Kuitenin aina on olemassa ulospääsy ja päätöstä päättää päivänsä kannattaa siirtää ja siirtää ja pian huomaa, että se jäi sittenkin vain pahaksi hätävaraksi.

onnea matkaan .. mihin sitten kuljetkin...