Onko avo puolisollani maaninen vaihe menossa? Avokilleni todettiin bipo yli 3 vuotta sitten, mutta kaikki on mennyt hyvin tähän asti kunnes yli kk sitten avokkini sanoi ettei enää jaksa olla minun kanssani ja ettei vika olisi minussa (tiedän klisee).
Menihän siinä viikko itkua vääntäen mutta sitten aloin miettimään ja avaamaan silmiäni todellisuuteen, huomasin erillaisia muutoksia avokissani... Mielialan vaihtelut olivat pieniä aikansa mutta sitten yhtä-äkkistä seksin nälkää ja huutoa anteeksi pyyntelyä minulta. Avokkini alkoi kirjoittamaan näytelmää ja sen ajan hänellä kului kahviakin erittäin paljon päivässä, nyt tullut muutokset kun olen ollut omassa kämpässäni hän meinaa hoitaa yhteiset lapsemme (2) siinä sivussa joulu siivoukset tehdä, kirjoittaa näytelmänsä, puuhailla vaatteiden parissa samaan aikaan.
Huomannut olen senkin että avokkini on erittäin elämäänsä tyytyväinen, kuin yhteistä pitkää aikaamme ei olisi ollutkaan vaikka kaksi mahtavaa lasta olemme saatu aikaiseksi.
Lääkkeitä hän pienensi huomattavia määriä jossain vaiheessa ennen tilannetta ja sanoi että pakko nostaa takaisin kun vauhtia alkaa kasaantumaan, uni ongelmatkin ovat olleet keskeiset meidän taloudessamme. Itse olen onneksi ollut työtön jo vuoden ja koittanut paarhaalla mahdollisella tavalla antaa toisen levätä.
Nyt hän on lastemme kanssa vanhempiensa luona käymässä (hirvee ikävä lapsia ja avokkia vaikkei hänen mukaansa olla enää yhdessä kuin lasten asioissa) pelottaa asia ettei hänen vanhempansa ole huomannut yhtään mitään eroa lapseensa. Minua taas pelottaa edes mennä puhumaan hänen psykiatreilleen, koska tiedän etteivät he seuraavalla ajallaan voi olla puhumatta asiasta jos puhun heille ja siitäkös tulisi hirveä sota. Olen yrittänyt saada avokkini psykiatreille mutta hän sanoo vain että on elämänsä kunnossa (Minulle erittäin tunnekylmä ihminen ja suuttuu pikku asioistakin).
Tässä muutamia kuukausia sitten yritimme kolmatta lasta saada aluilleen ja lääkkeet tipautettiin lääkärin määräyksestä alas... Siitä asti avokkini on ollut "ihmeellinen".
Kysynkin voiko tämä olla ns "vauhtia" vai oikeasti päätös yhdessä yössä tehtynä vaikka kaikki meni niin helvetin hyvin siihen asti.
Menihän siinä viikko itkua vääntäen mutta sitten aloin miettimään ja avaamaan silmiäni todellisuuteen, huomasin erillaisia muutoksia avokissani... Mielialan vaihtelut olivat pieniä aikansa mutta sitten yhtä-äkkistä seksin nälkää ja huutoa anteeksi pyyntelyä minulta. Avokkini alkoi kirjoittamaan näytelmää ja sen ajan hänellä kului kahviakin erittäin paljon päivässä, nyt tullut muutokset kun olen ollut omassa kämpässäni hän meinaa hoitaa yhteiset lapsemme (2) siinä sivussa joulu siivoukset tehdä, kirjoittaa näytelmänsä, puuhailla vaatteiden parissa samaan aikaan.
Huomannut olen senkin että avokkini on erittäin elämäänsä tyytyväinen, kuin yhteistä pitkää aikaamme ei olisi ollutkaan vaikka kaksi mahtavaa lasta olemme saatu aikaiseksi.
Lääkkeitä hän pienensi huomattavia määriä jossain vaiheessa ennen tilannetta ja sanoi että pakko nostaa takaisin kun vauhtia alkaa kasaantumaan, uni ongelmatkin ovat olleet keskeiset meidän taloudessamme. Itse olen onneksi ollut työtön jo vuoden ja koittanut paarhaalla mahdollisella tavalla antaa toisen levätä.
Nyt hän on lastemme kanssa vanhempiensa luona käymässä (hirvee ikävä lapsia ja avokkia vaikkei hänen mukaansa olla enää yhdessä kuin lasten asioissa) pelottaa asia ettei hänen vanhempansa ole huomannut yhtään mitään eroa lapseensa. Minua taas pelottaa edes mennä puhumaan hänen psykiatreilleen, koska tiedän etteivät he seuraavalla ajallaan voi olla puhumatta asiasta jos puhun heille ja siitäkös tulisi hirveä sota. Olen yrittänyt saada avokkini psykiatreille mutta hän sanoo vain että on elämänsä kunnossa (Minulle erittäin tunnekylmä ihminen ja suuttuu pikku asioistakin).
Tässä muutamia kuukausia sitten yritimme kolmatta lasta saada aluilleen ja lääkkeet tipautettiin lääkärin määräyksestä alas... Siitä asti avokkini on ollut "ihmeellinen".
Kysynkin voiko tämä olla ns "vauhtia" vai oikeasti päätös yhdessä yössä tehtynä vaikka kaikki meni niin helvetin hyvin siihen asti.
Vastaukset 72
Vanhimmat
Ai niin unohdin mainita rahankäytöstäkin tullut iso osa avokkiani, ainakin edelliseen verrattuna mitä hän oli. Kuin olisi toinen persoona.
Kuvailet maniaa mielestäni melko täydellisesti, siinäpä se vastaus.
Tätä juuri arvelinkin, halusin oikeastaan vain vastauksen epäilyihini.
Ei tässä auta kuin odottaa jotta tulee ns. "lasku" jolloin avokki ymmärtäis mitä on tullutkaan tehtyä ja hakeutuisi hoitoon.
Tiedän myös sen ettei avokki ole itsensä erinäisissä vaiheissa, tuolloin saattaa tapahtua vaikka mitä mutta rakastankin sitä tervettä ihmistä ja jaksan pitää kiinni siitä ymmärtäen tautia erittäin hyvin ns. "terveeksi" ihmiseksi.
Luojan kiitos otin tästä sairaudesta selvää avokin diagnoosin jälkeen... Eli suurinpiirtein odottelinkin pahempaa kautta kokoajan.
Kuvailit maanista ihmistä oikeen hyvin tosiaan. Juuri tuollaistahan se elämä on. Nopeita mielialan muutoksia. Laskun tullessa voivat sitten palautua järkiinsä ja tietysti toivon niin tapahtuvan sinun kohdalla. Voi olla että tätä normaaliin palautumista ei vaan tapahdu, niin kuin varmasti tiedätkin. Tai miehesi kerkeää tekemään niin radikaaleja juttuja, ettei sinun puolelta ole enään paluuta...
Muista oma jaksaminen ja se ettei sinun kuulu kaikkea vaan niellä. Tekemiset ja sanomiset ovat sinulle todellisuutta, vaikka eivät hänelle sitä olisikaan. Anteeksi antamista joudut tekemään kuitenkin paljon.
Voimia siis sinulle, sinun jaksaminen on nyt tärkeintä. Etsi tietoa sairaudesta, niin kuin oletkin tehnyt ja pura jotenkin pahaa oloasi. Ja muista, et ole miehesi manian kanssa yksin, meitä on monia saman kokeneita ja osaamme / ymmärrämme tilanteesi paremmin kuin moni muu.
Aina kun lukee ja kuulee näitä tarinoita, niin kaikki oma tarina nousee pintaa. Olen niin tyytyväinen, että omalta kohdaltani asiat on saatu päätökseen. Elämä on rauhallisempaa, mutta samalla tasaisempaaja varmempaa ilman exääni.
Sanotaan näin, mieheni on erittäin järkevä ja viisas ihminen, uskoisin että hän "laskujen" jälkeen palautuu "normaaliksi". Ja tämän tapahtumista täytyy nyt toivoa mahdollisimman pikaiseksi, jottei niinkuin sanoit kerkeä tapahtumaan mieheni puolelta mitään pahempia renttuiluja.
Kunnon maniassa ihmisen järkevyys ja viisaus katoaa taivaan tuulee, oli kyseessä sitten minkälainen älykkö tahansa. Ainut mikä jollain tavalla voi pelastaa, on se että tajuaa sairauden ja oman tilanteensa. Että on edes jonkunlaista sairaudentuntoa ja halua parantua ja voida paremmin. Miehelläsi on varsin tuore sairaus ja ilmeisesti nyt ensimmäinen kunnon vauhti kausi päällä. Asiat ovat siis hänellekin kovin uusia ja uudet fiilikset voivat viedä menessään. Surullista on että monella se uusi fiilis jää päälle pitkäksi aikaa ja jopa pysyvästikkin.
Maanista ihmistä ei voi kukaan pelastaa, sellaista rakkautta ei ole olemassa, mikä voisi pelastaa. Siihen avaimet löytyvät ihan hänestä itsestään. Voimia sinulle kuitenkin.
Kiitos tuesta.
On ennenkin ollut vastaava tilanne, mutta asiaan löytyi apu joka oli lyhyt sairaala käynti ja diagnoosi/lääkitys. Pelkään kuitenkin että lääkitys ei ole ollut riittävällä tasolla. Kun ajattelee nyt kaukaisempaa aikaa, huomaa pieniä asioita joista päätelmän voi tehdä, mielialat ovat vaihdelleet miehelläni jo puolen vuoden ajan milloin mitenkin. Ei ole voinut oikein tehdä suunnitelmia, mieli vaihtui kokoajan.
Yleensä mieheni on huomannut milloin vauhti painaa päälle mutta se onkin ollut ainoastaan tuntemus ja kun vauhti on räjähtänyt hän ei ole huomannut asiaa enään, niin kuin sairauden kuvaan kuuluukin.
On hyvä asia että tajuaa vaihdin nousemisen, sitten kun mania iskee sitä harva tajuaakaan. Kirjoitit aikaisemmin että lääkitystä vähennettiin, tämä voi olla syy nyt olevaan mielialaan. Eli lääkitys ei ole siis riittävä. Hankala tilanne, mutta toivottavasti ei nyt tee mitään hulluuksia ja pilaa teidän perhettä ja tulevaisuutta ihan kokonaan.
Se olisi kohtuutonta teille kaikille.
Sitä minäkin toivon todella ja kuten jo sanottua täytyy antaa paljon anteeksi ja yrittää ymmärtää tämän sairauden omaavia ihmisiä.
Juuri näin ! Kukaan ei voi sitä ymmärtää kuin bibo itse ja läheinen jota se on koskettanut.
Näinhän se menee kyllä.
Harmittaa suuresti kun olen melkein yksin tässä yrittämässä saada rakkaani kuntoon, juuri kukaan muu mieheni läheinen ei usko/huomaa sitä miten asian laita oikeasti on, ilmeisesti liian läheisiä ovat huomaamaan. On niitä muutamia jotka huomaa muttei uskalla sanoa, en kyllä haluakaan sanovan, saisin vain itse haukut siitä mieheltäni.
Huomenna yrittää käydä juttelemassa psykiatrille minun huolet miehestäni. Jos he osaisivat kiertäen saada hänet ymmärtämään missä menee ja hoitoon tai ainakin lääkityksen kuntoon.
Kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta. Ole rehellinen sille lanttulääkärille asioiden oikeasta laidasta. Mitä tulee siihen, ettei muut huomaa, niin kuulostaa kovin tutulta. Näin se meni minunkin tapauksessa. Huomasivat vasta kun tilanne oli oikeasti erittäin huono ja paljon pahaa oli ehtinyt tapahtumaan. Tuo haukkujen saaminen on myös tuttua. Ja vaikka se satutti, niin miehesi ei ole oma itsensä nyt.
Tsemppiä huomiseen kuitenkin.
Kiitos omien kokemuksien jakamisestasi, ne ovat auttaneet erittäin paljon ymmärtämään tilannettamme.
Useasti olen ollut mieheni tukena psykiatri käynnillä, joskus hän psykiatri käynnillä sanoikin että minun täytyy puhua psykiatrille jos hän ei itse huomaa sairauttaan. No nyt se aika on tullut, täytyy vain yrittää jäsentää ajatukset ja merkit sairaudesta päässäni jotta voin puhua oikeat asiat tilastamme psykiatrille.
Ei hoidosta ole hyötyä kun laskuvaihe alkaa.
PItää saada hoitoon manian aikana.
Minut exäni melkein onnistui puhumaan minut osastolle sisään. Että se olen minä joka on päästään vialla, ei hän. Ongelmat johtuvat minusta ja meidän parisuhde ongelmista. Aivan järkyttävän hirvee kokemus ja toivon ettei enään koskaan tarvitse moista edestään löytää.
Hoito kannattaa aina, mutta hoitamattomana mania voi todellakin olla hengenvaarallinen kaikkineen sivutuotteineen. Laskukautena hakeutuu moni omatoimisesti hoitoon, kun krapula on niin valtava.
Kuulostaa tutulta! Itsekkin olen jatkuvasti syyllinen kaikkeen. Nyt kuulin että jos `minua ei olisi ei hänellä olisi koko maniaa..`ääkkhh.. `maniamaniamania aina mania..` Mutta selkeenä aikana hän on kertonut mulle että ihan oikeesti maniassaan ajatelleensa että minä olen IHAN sairas, hullu ja hän järkevyyden perikuva.
Ollaan sovittu kaikki systeemit miten toimitaan kun maniaa alkaa nostaa päätään mutta silti, aina, kertakerran jälkeen sama kuvio toistuu. Minuahan ei uskota, olen kauhea ihminen, hirveä ihminen, tarviit hoitoa ihminen.. ja samat suunnilleeen kuin kirjoitetut vuorosanat alkaa taas alusta. Nytkin kysyin etkö huomaa ; taas samat kaikki jutut ja teot niin kuin niin monta kertaa aiemmin. Niin ei... Vuosi vuodelta pahenee ja tulee herkemmin nimenomaan maanisuus. Vähänkin jotain sattuu niin tietää mitä tiedossa.. ja elämähän on kaikkea muuta kuin rauhaa ja tasapainoa. Aina on jtn säätöä ja hässäkkää ja riitaa johonkin suuntaan.
Emme asu samassa taloudessa enää mikä on suuri helpotus, lapsille varsinkin.
En ole sellainen ihminen joka osaa alistua ja pitää suunsa kiinni vaikka toinen olisi kuin maanisessa tilassa. Joten taistoa on piisannut. Tosin perheterapiassa kiellettiinkin alistuva,varova ja huonoa kohtelua hyväksyvä käytös oli miten mielisairas tapaus tahansa kyseessä.
Olen psykiatrin kanssa samaa mieltä, hoitoon pitäisi ehdottomasti saada jo manian aikana.
Omaa nyt jo exääni en kuitenkaan onnistunut saamaan hoitoon. Hän teki maanisena katoamistempun ja hänen olinpaikkansa oli kaikille meille läheisille tuntematon. Hän kyllä ilmaantui alkuaikoina ilman ennakkovaroitusta riehumaan, räyhäämään ja komentelemaan minua kotiimme silloin tällöin. Hän ei kuitenkaan viipynyt niin kauaa, että jotain olisi voinut tehdä - ja hänen käytöksensä oli erittäin uhkaavaa ja agressiivistakin, ei siinä paljon mitään ns. "häntä vastaan" uskaltanutkaan tehdä.
Pahan manian jälkeen tuhot saattavat olla hirmuisia, silloin voi olla monen asian suhteen jo aivan liian myöhäistä. Kun kerran miehelläsi sairaudentuntoakin on, niin hyvä olisi saada hänet hoitoon, ennen kuin mania yltyy täysin hallitsemattomaksi (mitä kaikille ei tietysti tapahdu).
No ei tässä oikein auta, kävin psykiatrilla. Ei auta kuin odottaa että täyttyis pakkohoito tarpeet. Mieheni oli heittäny ajat psykiatrille kankkulan kaivoon.
Voi voi, täytyy vain nyt katsoa tilannetta ja toivoa että järki tulis edes hetkellisesti takaisin.
No voi harmi, tuota hieman pelkäsin. Näin tapahtui juuri minunkin tapauksessani. Jos vauhti ei kohta hiljene, niin ne pakkohoidon kriteerit voi hyvinkin täyttyä. Koeta kestää. Tilanne ei ole kovin ruusuinen.
No toivoa sopii että mieheni nukkuisi, niinkuin olen kuullut hänen alkavan tekemään. Lääkkeistä en tiedä enään syökö ollenkaan kun en ole paikalla.
Aikansa tuo vauhdin hiljeneminen vie, täytyy nyt vaan pitää itsestään huolta ja toivoa parasta.
Juuri näin, omasta itsestä huolenpitäminen, siis sinä itsestäsi, on tärkeää, ei tosin kauhean yksinkertaista, kun ajatukset pyörii yhdessä ja samassa. Onneksi ainakin omalla kohdalla se helpotti ja helpottaa ajan kanssa. Sinun tarinasi on vasta tavallaan alkanut.
Tunnut tietävän nämä kuviot suht hyvin, eli se helpottaa. Ja pura tunteitasi just niin paljon kun vaan haluat.
Kyllähän kyseisestä sairaudesta on joutunut ottamaan väkisinkin selvää kun kuulin diagnoosin aikanaan. Tiennyt siitä lähtien varautua tälläiseen tilanteeseen.
Puoliso kävi psykiatrilla eilen, minä kävin tänään. Psykiatrin lausunto oli ettei vielä täyty pakkohoito kriteerejä ja minun tulisi vain nyt katsoa vierestä ja toivoa parasta. Alkoholikin tullut puolisoni elämään mukaan, järkyttävää asiassa on että hän on ollut suhteemme ajan ja sitä ennenkin absolutisti. Jotenkin vain tuossa kehossa ei ole enään mitään jäljellä tuntemastani ihmisestä, välillä pilkahdus vanhasta tulee ja hän pyytää anteeksi aggressiivista suhtautumistaan tilanteeseen.
Tällä hetkellä hän ei syö enää kuin 100mg Lamotriginia, ennen söi 200mg . Toivoisin hänen uudistavan lääkkeensä kuntoon mutta mitäpä hän käsittäisi nyt itsensä parhaaksi mitään maailmanhuipulla olevana. Syyttää minua erosta ja joulun pilaamisesta, kuin minä olisin itse vain lähtenyt kotoa ilman syytä pois. Rahaakin pyytelee välillä lainaan ja yrittää olla ystävällinen, en kuitenkaan ole rahaa antanut ja siitäkös sitten haukut saan kaikesta.
Tämän kun jaksaisi, onneksi minut pinnalla ja toivossa pitää lapset ja usko suhteeseemme ja puolisoni "terveeseen" puoleen.
Lamo ei estä maniaa. Tosin varmaan tiesit sen, että sitä määrätään kaksisuuntaiselle masennukseen. Hänelle pitäisi saada ehdottomasti maniaa estävä lääkitys. Tosin miten hän sitä syö, jos ei kerran tällä hetkellä tunne edes olevansa sairas. Älä ota hänen syytöksiä itseesi, koska se on sairauden aiheuttamaa. Hän ei mielestään ole sairas, joten ihmettelee miksi sinä käyttäydyt muka huonosti ja lähdet pois. En tosiaan ymmärrä tätä puolta Suomen terveydenhuollossa. Mania on kamala kokemus läheisille ja sairaalle, joten kyllä se mielestäni täyttää pakkohoidon kriteerit. Hoitoa voi olla vaikka muutaman päivän, kunhan saadaan tietyillä lääkkeillä ihminen maniasta pois. Kuka hiton lääkäri voi pitää maniaa sellaisena tilanteena, ettei tarvitse hoitoa. Voimia sinulle kovasti!
Todella uskomatonta, että edes psykiatri ei ota manian vaaroja todesta. Eihän terveydenhuollossa muissakaan tilanteissa saa ottaa kohtuuttomia riskejä vaaroista piittaamatta.
Ei ole pikkujuttu, jos lapsilta hajoaa perhe ja tulevaisuus vaarantuu. Maanikko tuhoaa usein myös perheensä talouden - ei mielestäni harmiton pikkujuttu sekään. Pahassa maniassa oleva ihminen voi myöskin vaarantaa oman ja muidenkin terveyden ja koko elämän. Miten niin vain annetaan tapahtua, en ymmärrä.
Aloittajalle toivon nyt sitten vain onnea matkaan, voihan se mania tosiaan hyvällä onnella laantua aivan itsestään.
Niinpä niin. Ja ajattele sitä velan määrää, joka meillä monilla bipoilla on manioiden tai hypomanian vuoksi. Itselläni on velkaa 40 000eur, enkä koskaan varmaan kykene niitä takaisin maksamaan, jos sopivaa lääkitystä ei löydy enkä siten kuntoudu työelämään. Eli valtiolle tappiota. Kyllä pakkohoito tulee halvemmaksi. Mutta ei, minua ei oteta vieläkään lääkärissä tarpeeksi vakavasti. Saan hirveitä raivokohtauksia ja sekamuotoisia jaksoja alkaa tulla enemmän eli II-tyypin bipo on vääjäämättä kehittymässä I-tyypiksi. Kivat hypot ovat mennyttä aikaa. Muutun aina enemmän ja enemmän noina aikoina ylimieliseksi ja elän jossain omissa maailmoissani. Koska todellisuus katoaa kokonaan? Mitään lääkettä en ole vieläkään saanut, jolla voitaisiin estää maniaa tai pahaa hypomaniaa. Hoidetaan vaan masennusta, vaikka tämänkään vuoden puolella sitä ei enää kauheasti ole ollut, kun kaikki muut oireet ovat olleet enemmän pinnalla.
Pelkään niin kauheasti sekoavani lopullisesti ja sitä, että aiheutan lähimmäisille kamalaa tuskaa ja traumaa. Mikä ihme tätä suomalaista yhteiskuntaa vaivaa, kun mielenterveystyö on aivan retuperällä. Lääkärissä jopa vähätellään tätä sairautta. Ei tätä turhaan ole sanottu olevan toisiksi pahin (skitsofrenian jälkeen) sairaus. Esimerkiksi oma hoitajani ei tiedä tästä sairaudesta yhtikäs mitään. Rouva vaan juttelee omista ongelmistaan joka kerta kun tapaan häntä.
hei,
anteeksi aiheesta poikkeaminen, mutta mainitsit, että II-tyyppisi olisi kehittymässä, muuttumassa I-tyypiksi.
En ole sellaista ennen kuullut, että tyyppi voi vaihtua toiseksi, voiiko niin tosiaan tapahtua? Osaatko sanoa, millaisissa tapauksissa?
Itselläni kun on myös jatkuva sekamuotoinen II-tyyppi, jatkuva paha masennus ja vähän väliä raivari- v*****lu-kausia, hermoa kiristää koko ajan ja mieli tekisi repiä tai viskoa tavaroita huut helkkariin koko ajan. Voiko tällainen sekamuotoinen kakkonen kehittyä tosiaan I-tyypiksi?
Kyllä psykiatri ottaa asian vakavasti koska tietää tapahtumien kulun ja mitä maniasta viime kerralla seurasi. Mutta psykiatri ei yksin päätä asiasta, hän tai minä voidaan soittaa ambulanssin paikalle ja siitä menee psykiatrille/lääkärille josta hoidon tarvitsema ihminen menee sairaalaan jossa ylilääkäri katsoo tilanteen vakavuuden ja lähettää jos lähettää hoitoon vasta. Joten tästä voimme päätellä kuinka huonossa tilanteessa kaikki tätä ja muita pahoja mielisairauksia sairastavat on suomessa.
Tämä asia ei vain enään ole minun käsissäni ollenkaan, voin vain kuvannollisesti syödä popcornia ja katsoa meidän elämäämme kuin elokuvaa mutta jossain vaiheessa minun täytyy hypätä siihen mukaan.
Nyt kun tässä on kulunut jo aikaa manian alkamisesta, mitä kauemmin asia on ollut päällä sitä enemmän tullut yhteyttä puolisoltani. Välillä huutoa, itkua, uhkailua ja milloin mitäkin. Ainoa muutos tässä on tapahtunut on se että huomaan puolisoni terveen puolen taistelevan, välillä kuten jo sanoin tulee hetkiä jolloin hän ymmärtää ja voi pyytää anteeksi mutta ne eivät vain kestä tarpeeksi kauan. Kirjeen oli kirjoittanut minulle, siitä huomasi jo miten paljon hänen mielialansa vaihtelivat kirjoittaessa, välillä halusi rakastaa ja antaa yhteisen elämän meille ja välillä ei. Suurta surua ja itkua kirje tuotti minulle mutta kuitenkin näin siellä pilkahduksen puolisostani, siitä jota rakastan.
Voimia sinulle bipoliinu82, tilanteesi on hirveä jos kukaan ei tahdo yrittää edes auttaa. Mutta itse olen huomannut, on niitäkin psykiatreja jotka tekevät tätä auttaakseen, sinun tulisi vain löytää tälläinen henkilö jos vain jaksat yrittää. Voimia toivon sinulle.
Kertokaa viisaammat, puolisoni sanoo ettei enää ole sama ihminen kuin ennen ja hän ei halua edes olla. Syyttää minua nykyään kaikesta, onko tämä maniaa vaiko jotain muuta.
Voi olla maniaa, tai sitten hänen persoonansa on kadonnut sairauden taakse. Vaikea oikein sanoa mitään, kun en häntä tunne. Minulla on usein sellanen olo, että muutun ihmisenä koko aika. En oikein itsekään ymmärrä sitä. Vuosi sitten vielä olin täysin tunneihminen, ja nyt olen mielestäni järki-ihminen. En tajua, miten ihminen voi muuttua tuolla tavalla. Ja monia muitakin asioita on tapahtunut. Joskus en edes tiedä, kuka ja mikä olen. :( Nämä ovat vaikeita asioita. Koita jaksella, ja yritä nauttia joulusta!
Bipoliinu: minun miehelläni suurimpia hallitsevia piirteitä oli aikoinaan juuri sanomasi: hän ei enää tiennyt kuka hän on... Kauhean ahdistavaahan se on.
Voimia sinulle!
Uskoisin kuitenkin manian puolesta psykiatritkin sanovan näin. Olen vain niin epäluuloinen tilanteesta.
Yritetään parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta en usko yhenkään joulun enään tuottavan mielihyvää mitä ennen tuotti.
Otan osaa. Minun miehelleni kävi juuri niin, että hänessä taistelivat kaksi puolta. Niin - juuri se toinen puoli voitti.
Sanoit hyvin: "Tämä asia ei vain enään ole minun käsissäni ollenkaan, voin vain kuvannollisesti syödä popcornia ja katsoa meidän elämäämme kuin elokuvaa mutta jossain vaiheessa minun täytyy hypätä siihen mukaan."
Samoin: "...puolisoni sanoo ettei enää ole sama ihminen kuin ennen ja hän ei halua edes olla. Syyttää minua nykyään kaikesta.... " - Kuulostaa tutulta. Kaikki oli minun syytäni. Etenkin hänen paha olonsa.
Minä traumatisoiduin itse, koska en oikein ymmärtänyt ensin mitä tapahtui. En voinut käsittää mielialojen vaihtelua. Mieheni ei mennyt hoitoon. Kauhean surullista. On mennyt jo vuosia, enkä ole vieläkään kokonaan toipunut.
Voimia sinulle! Toivottavasti miehesi saa apua ennen kuin tuhoaa oman elämänsä. Minulle jäi suuri suru, että mieheni mania oli "the end" kaikelle. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä tapahtui. Kaasujalassa haki eroa pitkästä avioliitosta, jossa ei ollut oikeastaan mitään mainittavaa suurta ongelmaa aiemmin ollut.
Ei tätä sairautta voi oikein ymmärtää, vaikka kovasti yrittää. Uskon, että teidän miehenne ovat välittäneet teistä suuresti, mutta tämä sairaus vei vain mennessään. Toivon kovasti, että pääsette yli traumoista. Älkääkä ottakaa itseenne syyttelyitä, koska sairaus puhuu, ei teidän rakkaanne. Juuri näiden vuoksi haluaisin pikaista apua (lääkettä) manian hoitoon, ettei kävisi juuri tuolla tavalla. Mikä ihme siinä on, ettei minua oteta lääkärissä vakavasti ja hoidetaan vain masennusta. En käsitä ollenkaan. Voimia teille molemmille!
Minäkin todella toivon, että Suomessa alettaisiin ottaa tosissaan mt-ongelmat ihan oikeasti kiireellisinä sairauksina ihan kuten fyysiset sairaudetkin. On järkyttävää, että potilaat perheineen ovat ihan tyhjän päällä. Täytyy olla voimia etsiä loputtomasti apua.
Bipoliinulle toivon sitkeyttä löytää oikea lääkäri, joka todella ymmärtää hoitosi tarpeen. Usein lääkäriä joutuu kaiketi etsimään ja etsimään...
Ne kokemukset, joita koin ja ennen kaikkea kaiken yhtäkkinen käsittämätön hajoaminen, tätä joudun kantamaan mukanani jossain muodossa loppuelämäni. Miehelleni en ole pystynyt edes olemaan vihainen - on aika kaaottista se mitä tapahtui. Ja hän ei edelleenkään ole hakeutunut hoitoon.
Itse sain PTSD:n mutta siitä olen onneksi toipunut, enää on traumatakaumia ja toivon mukaan niistäkin joskus vielä pääsee kokonaan eroon.
Hyvää joulua sinulle, älä luovuta Bipoliinu!
Voin uskoa itsekin saavani jonkin asteisia traumoja tästä. Muutamia päiviä sitten puolisoni itkien soitti minulle ja kertoi kuinka hänen on hyvä olla ilman minua nyt ja kuinka minä muka pilasia parisuhteemme. Meillä mielestäni on ollut erinomainen suhde kaikin puolin, aivan kuten hän itsekin sanoi ennen tätä tilannetta.
Ihmeellisintä on kuinka hän kertoi minulle hukanneensa oman oikean itsensä suhteemme ajaksi ja löysi nyt tilanteen alussa itsensä uudestaan. Ei kuulemma välitä enää minusta. Lapset olleet hänen luonaan käymässä muutaman kerran, lapset alkoivat pelkäämään ja itkemään joka kerta enemmän kun olen vienyt isäänsä tapaamaan. Totta lapsetkin aistivat isässään jotain kummaa.
Voi kun saisin jo hänet takaisin kaikesta huolimatta, lääkkeet kuntoon jos saan takaisin. bipoliinu oikein paljon voimia sulle lääkärin etsinnässä ja hyvää joulua kaikille!
Voin uskoa itsekin saavani jonkin asteisia traumoja tästä. Muutamia päiviä sitten puolisoni itkien soitti minulle ja kertoi kuinka hänen on hyvä olla ilman minua nyt ja kuinka minä muka pilasia parisuhteemme. Meillä mielestäni on ollut erinomainen suhde kaikin puolin, aivan kuten hän itsekin sanoi ennen tätä tilannetta.
Ihmeellisintä on kuinka hän kertoi minulle hukanneensa oman oikean itsensä suhteemme ajaksi ja löysi nyt tilanteen alussa itsensä uudestaan. Ei kuulemma välitä enää minusta. Lapset olleet hänen luonaan käymässä muutaman kerran, lapset alkoivat pelkäämään ja itkemään joka kerta enemmän kun olen vienyt isäänsä tapaamaan. Totta lapsetkin aistivat isässään jotain kummaa.
Voi kun saisin jo hänet takaisin kaikesta huolimatta, lääkkeet kuntoon jos saan takaisin. bipoliinu oikein paljon voimia sulle lääkärin etsinnässä ja hyvää joulua kaikille!
On tosi kurja lukea tilanteestasi. Et voi tietää vielä, miten koet asiat tulevaisuudessa. Mutta kyllä tilanne on sinulle erittäin vaikea. Voi käydä niin, että teidän yhteinen tienne - rakkaudesta huolimatta - päättyy. En tiedä, miten olet varautunut asiaan, pystytkö edes ajattelemaan asiaa. Minä en pystynyt, ratkaisun teki hän liidossaan yhtäkkisesti. Jos vain pystyt, ottaisin etäisyyttä itse nyt viisastuneena. Ongelma voi olla se, ettet sinä pysty irrottautumaan suhteesta, jossa ei ollut mitään vikaa (tuttu tunne), mutta jossa yhtäkkiä kaikki on kummallisesti pielessä!
Ehkä pahinta tilanteessa on se, että sitä ei voi hallita. Toisekseen se, mitä hän kertoo sinulle voi todella olla liikaa. En tiedä, onko viisasta kuunnella kaikkea. Itse kuuntelin ja satutin itseni.
Jaksamista sinulle!
Olen suurimman osa antanut vain mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, joitain asioita on jotka jää kaivamaan päätäni erittäin paljon.Tänään puolisoni tuli katsomaan lapsiaan, tiesin lahjani olevan erittäin tunteita herättävä (kalliskin oli) mutta halusin tietää onko tuolla kuoressa enään mitään jäljellä omasta rakkaasta. Sieltä löytyi pieni kipinä vanhaa rakasta, avasi lahjan ja annoin suudelman otsalle sanoen rakastavani häntä kävi miten kävi, hän sanoi itkien rakastavansa minua ja olevansa pahoillaan tuskan tuottamisesta. Tästä tilanteesta ei mennyt kuin tunti, hän kirjoitti ja kertoi minulle olevansa onnellisempi ilman minua ja toivotti paskat joulut. Mutta kuitenkin näin oman rakkaani sieltä kuoresta, syvällä siellä taistelevan.
Ei minun kaiketi auta kuin odottaa ja uskoa. Nyt kuitenkin jaksan taas uskoa enemmän kerran näin hänet siellä.
Kaksi puolta taistelevat - minun avioliitossani juuri se toinen voitti. Olen kokenut aivan vastaavia tilanteita. Elin tuota hypon ja manian vaihetta puoli vuotta uskoen ja toivoen.
Väliin tuli traumaattinen itku ("mä en tiedä mikä mulla on", "en tiedä enää kuka mä oon") ja jonkun ajan kuluttua valtava aggressio: "kunhan vaan pääseen eroon teistä, kaikki helpottaa"... Miehesi on todennäköisesti itsekin hämmentynyt. Minun miehelläni vain mania vei - hänelle tuli myös pakkoajatuksia, joista ei päässyt eroon. Hän oli aggressiossaan varma, että paha olo on nimenomaan minun syytäni, vaikka minun piti nimenomaan hoitaa häntä väsymättä.
Silloin kun exäni mania oli vasta alkanut ja mieli heilahteli voimakkaasti, hän muun muassa ihmetteli: "Mitä meille oikein tapahtui, meidänhän piti vain pitää toisistamme huolta". Ei siinä auttanut selitellä, että ei MEILLE ole tapahtunut yhtään mitään, kaikki oli hyvin, sinä vain muutuit ja muutit asennettasi.
Näinhän se on, oikeastaan toivon hänen täyttävän nopeasti pakkohoidon kriteerit. Aggressiivinen on minua kohtaan ja syyttää maailmaa kaikesta, itsessään ei tietenkään ole vikaa paitsi kun terve puoli yrittää esille.
Itsekin hoidin ja annoin puolisoni levätä jottei tälläistä tilannetta syntyisi. Kuinka kävikään ei auttanut, absolutisti muuttui hetki hetkeltä enemmän ja enemmän tissuttelijaksi.
Jälkiviisaana sanoisin, että sinun ei pidä ruveta puolisosi hoitajaksi, koska silloin on vielä todennäköisempää, että sinuun lohkotaan paha olo. Jos aiot säilyttää parisuhteesi, kannattaa yrittää olla hoivaamatta. Hoito on saatava pääosin muualta.
Tiedän - on vaikea katsoa sitä vierestä, kun kun toinen on tuskissaan, eikä pysty rauhoittumaan. Itkee sellaista itkua, jota aikuiset eivät itke. Minä hoivasin ja lopuksi sain kaiken pahan päälleni. Ei rakkaus riittänyt.
Ei minunkaan auta hoivota häntä kerran ei saman katon alla asuta, pitää minut kyynärän verran kauempana itsestään ja yrittää huom. yrittää satuttaa minua muttei onnistu siinä, ei enään.
Oletko siis muuttanut pois vai onko hän muuttanut? Vai oliko teillä yhteinen koti? Käsitin että oli. Kun oli lapsiakin.
Hyvä että pidät etäisyyttä ja omia rajojasi.
Lapset ja minä muutimme pois, oli paljon helpompaa niin. Hän vain pakkasi laukkuni ja pisti minut kävelemään.
Ja sinulla oli paikka johon muuttaa?
Kuulostaa tosi huonolta tuo miehesi tilanne ja sitä myötä perheesi. Minun kokemukseni mukaan tilanne voi jatkua määrättömän pitkään sellaisena, että joudut odottelemaan. Ja hän on se, joka tekee ratkaisut. Voimia. Toivon, että pystyt alkaa ajatella lapsia ja itseäsi. Se on parasta, mitä voit tehdä.
Paikka hoitui minulle erittäin nopeasti tilanteen alettua, ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Miehen tilanne on kieltämättä huono, niinkuin lapsieni ja itseni siinä samalla. Hän on nyt saanut tehdä ratkaisujaan siinä missä minäkin. Olen alkanut ajattelemaan, eroa en halua lopullista koska mieheni on aivan mahtava isä ja puoliso terveenä myös vastuullinen, sanotaan etten olisi ikinä voinut parempaa puolisoa ja isää lapsille toivoa sairaudesta huolimatta.
Asumisero on varmasti nyt ainakin hyvä ratkaisu. Toivon todella, että miehesi tulee vielä kuntoon ja ymmärtää, mitä todella haluaa, ettei teidän tarvitse erota.
Käytännössä ratkaisut eivät ole sinun päätettävissäsi, vaikka niin haluaisitkin uskoa. Ellet sitten itse hae eroa. Kerroit, että miehesi pakkasi laukkusi ja halusi sinun lähtevän. Oli sairaudesta johtuvaa tai ei, se ei kuulosta kovin hyvältä sinun toiveitasi ajatellen. Sinä siis odotat lapsien kanssa, mitä hän tekee. Valitettavasti tuokin on liian tuttua.
Toivottavasti sinun tapauksessasi asiat päättyvät hyvin ja miehesi tulee kuntoon. Voimia odottamiseen!
Tällä hetkellä tämä on hyvä ratkaisu. Vaikka kokoajan toivonkin ja uskon mieheni palaavan normaaliksi, elän nyt ainoastaan lapsilleni ja itselleni jossain määrin siinä uskossa kuitenkin että olemme erottu täysin vaikkei näin ole. Helpompi käsitellä asia tällä kannalla.
Joo, juuri niin. Minunkin mieheni ikään kuin ulkoisti tapahtumat: "meille tapahtui". No, tapahtuitapahtui - mutta oikeastaan sinussa tapahtui, ei meissä. Minä vaan seurasin sivusta, kun kaikki oli hallitsematonta.
Jälleen pakko toistaa itseäni, jo sen sadannen kerran mutta kuitenkin. Miten hitossa meillä läheisillä voi olla näin samanlaiset kokemukset, kun toinen puolisko menee maniaan tai pahaan hypomaniaan. Joka kerta tämä seikka saa yhtä ymmälleen, on kuin lukisi oman tarinasa toisen kertomana vaan. Kaikki juonteet osuvat suoraan napakymppiin.
Samankaltaisuus kertoo varmasti juuri siitä mitä mania voi pahimmillaan saada aikaan niin perheissä kun parisuhteissakin. Omalla kohdallani / tarinassani on tultu siihen tilanteeseen, missä Taika on nyt. Exäni ei varmasti enään palaa omaksi itsekseen. Mania jatkuu, ei vään enään niin pahana vaan lievempänä ilmiönä. Mutta paluuta hänellä entiseen ei enään ole ja jollain tasolla tuskin sitä enään haluaakaan. Uusi elämä maistuu paremmalta, eikä vanhojen käsitteleminen ole aiheellista tai tarvittavaa. Tulta päin vain. Tosin saa mennä sinne ihan yksikseen, sillä minä jäin sinne vanhaan ja hyväksi todettuun, sitä se minulle aina olikin.
Kylmä fakta tosi asia on että se ihminen mikä minulla oli, lakkasi vaan olemasta enään...huokaisu...
hei,
tutulta kuulostaa kaikki kokemuksenne.
Meille kävi, niin ikävästi että puolisoni maniassaa sekoitti kaikki perheemme raha ym asiat. Hänellä avohoidossa vaihtui kokoajan lääkärit ja hoitajat.
Hän alkoi vihata minua niin paljon että meinasi tappaa minut. Masennuksessa sitten itki ettei tunne enää itseään ja että rakastaa vain minua.
Useista soitoistani hoitavaan tahoon huolimatta minua ei otettu tosissaan vaan maniassaan selitti minun olevan mustasukkainen ym.potaskaa ja siellä uskottiin miestäni.
Nyt hän on kuollut ja suru on suuri.
Aion tehdä hoitovirheesä valituksen. Vaikka se ei miestäni ei enää takaisin saakaan, niin toivon ettei muille kävisi niinkuin meille kävi.
Hei Surusilmä, syvä osaanottoni sinulle. Ja varmasti kaikki täällä linjoilla, oli sitten sairaudesta kärsivä tai sivusta seuraaja, ottaa osaa suruusi.
Pahimmillaan tilanne voi tosiaan kärjistyä tuohon pisteeseen. Kun sairaus hoitamattomana voi olla noin julma. Varsinkin kun ammattiauttajatkaan eivät voi auttaa. Siksi omaisten olemassaolo on ensisijaisen tärkeää, kertomassa sitä oikeaa todellista arkea, mitä sairastunut elää. Aina sekään ei riitä.
Tuli todella surullinen olo ja jossain syvällä sisälläni myös suuri pelko siitä, että minunkin tarinani päättyy noin... ....
Voimia sinulle.
Surusilmä, olen pahoillani, että menetit puolisosi ja että hän menetti elämänsä. Tauti voi olla armottoman julma, eikä sitä todellakaan usein oteta edes terveydenhuollon taholta riittävän vakavasti.
Onpa todella järkyttävää lukea viestisi Surusilmä. Osanottoni.
Muista hakea nyt itsellesi apua ja tukea. Ja muista aina, ettei hänen kuolemansa ole sinun syysi!
Kokemusta on minullakin siitä, että sairastunut saa muut uskomaan olevansa ihan täysin kunnossa ja vian siis meissä puolisoissa. Mielipuolinen tilanne, kun yrittää saada toiselle apua. Ja maanista ei saa hevin hoitoon millään. Kyllä ehtii tapahtua liian paljon - liian peruuttamatonta - jos kaasujalka on pohjassa.
Uskottava valehtelu lienee siksi vakuuttavaa, että tosiasiassa sairastunut ei valehtele. Hänelle se on vaan niin totta. Muuta tuskin sairastunut pystyisi kestämään. Onhan pahalle ololle oltava jokin syy. Usein syy löytyy lähimmästä eli puolisosta.
Kiitos osanotostanne se lämmitti mieltäni.
Mieltäni loukkasi edellisen kommentti, että usein syy johtuu puolisosta..? Onko se tyypillistä vanhakantaista ajattelua? Monet masennuslääkkeet voivat laukaista kaksisuuntaisen sairauden sellaisilla henkilöillä joilla mielialat vaihtelevat voimakkaasti.
Jos puolisona olen tehnyt kaikkeni antanut pettämiset, rahasotkut ym anteeksi ja tukenut ja ymmärtänyt. Olin terapiossa mukana, seurasin lääkitystä ja hänen tukiverkkonaan oli paljon läheisiä ihmisiä.
Mielestäni rakkaallani oli vakava sairaus jolle hän ei todellakaan itse voinut mitään (ei siis tahallaan valehdellut tekojaan vaan oli sairauden tunnossaan edesvastuuttomassa tilassa)
Rakastin häntä valtavasti ja rakastan vieläkin ja jos jollekkin olen vihainen, niin tälle mielenterveyden alas ajolle ja määrärahojen niukkuudelle.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on avohoidossa liian haastellinen hoidettava ja ainakin meidän tapauksessa kun miehelläni oli paljon muitakin sairauksia ja niiden johdosta myös kyseinen diagnoosi tuli vasta pari vuotta sitten.
Ei kukaan sairauksiaan valitse.
Itkettää.. ja apua olen saanut kaikilta sukulaisilta ja ystäviltämme jotka näkivät tämän tilanteen ja osasivat pelätä pahinta...
Ensinnäkin surusilmä, syvät osanottoni sinulle. Toisekseen traumoja jäi tarkoitti ilmeisesti että sairas hakee syyn lähimmäisestään ja ettei se oikeasti johdu puolisosta.
Itse yritän kovasti saada asian sille tolalle että saan mieheni hoitoon ja tiedän myös paikan jonne hän joutuu hoitoon jos saan hänet hoitoon. Siellä he tietävät mitä odotettavissa on, onhan mieheni kerran siellä käynytkin. Olen ollut yhteydessä "hoitolaan" ja he tietävät nykyisen tilanteenkin.
jatkan vielä edelliseen tekstiini. Käymme myös koko perhe terapeutilla tämä on ollut todella raskasta ja vaikuttaa meidän kaikkien loppuelämään. Tässä on pajon asioita joita en voi täällä kirjoittaa.
Tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan saada tukea ja ymmärrystä, koska sitä jos jotain nyt tarvitaan paljon.
Hyvää yötä kaikille ja kiitos kun olette siellä jossakin ja tuette meitä.
Voin vain kuvitella kuinka hirveä tilanne on teidän perheellenne ja lähimmäisille. Jos joskus tulevaisuudessa terveydenhuoltokin vain voisi vihdoin ymmärtää kuinka vakavasta sairaudesta on kyse ja laskea rimaa pakkohoito kriteereille, useita vastaavia tilanteista ei edes pääsisi tapahtumaan jos joku kuuntelisi meitä omaisia . Toivon todella etten joudu luopumaan rakkaastani ja lapset isästään jota he niin rakastavat.
Voimia sinulle surusilmä ja kaikille läheisille, toivottavasti terapia auttaa teitä.
Taisit ymmärtää täysin väärin asian, yllä joku jo kommentoikin.
Tarkoitin siis sitä, että sairastunut näkee sairaudestaan johtuen puolison pahan olonsa aiheuttajana, vaikka näin ei ole - siksi usein tulee äkkikäänteitä - ero tai jotain muuta ikävää. Tämä on ilmeisesti aika tyypillinen kuvio. Paha olo täytyy kanavoida johonkin, jotta psyyke sen kestäisi. Se ei johdu sinusta, eikä puolisosta, vaan sairaudesta.
Koskaan tällaisessa mielen sairaudessa paha olo ei ole todellakaan puolison syy!!!!
Itsekin kävin terapiassa mieheni kanssa. Ja annoin anteeksi kaiken ja enemmänkin... Ja kyllä, rakastin häntä ja taidan vieläkin rakastaa, Silti hänen lohkoi pahan olonsa minuun.
Sinulle toivon, että saat apua terapiasta ja että pystyt vähitellen käymään asioita läpi. Se vie valtavasti aikaa ja voimia, mutta on sen arvoista. vasta sen jälkeen pystyt jatkamaan elämää täysipainoisesti - kokemus ei kyllä koskaan häviä.
Niin no tota noin, kyllähän se sairaan osapuolen paha olo voi olla peräisin siitä ns. terveestä kumppanistakin. Itse olen aina ollut liian kiltti ja mieheni ovat olleet melko inhottavia tapauksia. Henkistä väkivaltaa useimmiten. Voihan toisen osapuolen huono kohtelu aiheuttaa manian tai masennuksen. Tietenkin, jos toinen osapuoli ei ole mitään tuollaista tehnyt, niin sairaudessa se vika on silloin. Itse en ole traumaattisten suhteitteni jälkeen enää uskaltautunut uuteen suhteeseen, koska bipona pitäisi elämä olla todella tasapainoista, jottei sairastelisi niin pahasti. Pelkään, etten vieläkään osaisi valita kunnollista ja hyvää miestä, vaan taas päätyisin niihin, jotka vain satuttavat kerta toisensa jälkeen.
Eivätpä nuo kumppanisi kuulosta "terveiltä". Surullista!
Sanoisin, että ehkä ei pitäisi sanoa tuota edes ääneen, vaikka totta on, että tietenkin VIKAA voi olla joskus "terveessä".
Kuten Surusilmä, suurin osa meistä on tehnyt kaikkensa - enemmänkin, että kumppani saisi apua ja voisi paremmin.
Huomasit varmaan, että Surusilmä kokee suurta tuskaa jo muutoinkin, ilman että meidän pitäisi alkaa n:nnen kerran (!) tutkimaan omaa "syyllisyyttämme" puolison sairauteen. Luulenpa, että Taika, Maripet, Surusilmä, minä ja moni muu - olemme kaikki pohtineet mahdollista omaa osuuttamme. Tunteneet jopa aiheetonta syyllisyyttä (ainakin minä).
Harva kai täysin terve persoona on. Jokaisella on omat ongelmansa. Ja toisilla näemmä vähän enemmänkin. Olen vain aina törmännyt vääränlaisiin miehiin. Kyllä sitä vikaa on aika useinkin terveessä osapuolessa, mutta sairauden suhteen ei ole. Kaikki meistä väärin tekee moniakin asioita. Kaikissa meissä on huonot puolensa. Mikään sairauden aiheuttama oire ei ole kenenkään muun vika. Meinasin vaan lähinnä sitä, kun tällä palstalla aina jotkut väittää, että terveissä ei ole koskaan vikaa vaan kaikki on sairaassa itsessään. Eihän se nyt pidä paikkaansa. On täälläkin monia tarinoita siitä, kuinka meidät bipot on rikkonut ns. terve ihminen, jonka pitäisi olla vielä täysissä järjissään. Terveen on helppo syytellä hullua kaikesta. Itseäni on aina vain syyllistetty masennuksesta. Aina on jätetty yksin joka tilanteessa. Olinkin tiettyyn ikään saakka aivan liian kiltti ihminen. Nyt olen yrittänyt vähän saada itselleni itsekunnioitusta, jotta osaisin puolustaa itseäni.
Se on hienoa, että teitä löytyy, jotka ovat halunneet ja auttaneetkin kumppaneitanne. Teidän puolisonne saisivat olla hyvin onnellisia siitä, myös ne eksät. Ehkä he joskus hetkellisesti tajuavat tuon asian. En missään tapauksessa tarkoittanut sitä, että teidän pitää jälleen kerran miettiä, että teittekö jotain väärin. Kunhan toin asiaan toista näkökulmaa. Olen kuitenkin elämässäni törmännyt niin moneen ihmiseen, jotka eivät tajua omia virheitään. Varsinkin nämä eksäni. Eivät joko tosissaan ymmärrä omia virheitään tai sitten eivät kestä sitä ja sulkevat silmänsä. Mutta kuten sanoin, niin sairauden oireet eivät ole kenenkään ihmisen vikaa. Luulisi, että juuri maniassa ihminen on menettänyt todellisuudentajun niin pahasti, että siksi syyllistää kumppaniaan, koska hehän ovat terveitä ja ihmettelevät puolison ja läheisen "omituista" käytöstä. Sehän ei missään tapauksessa kenenkään vikaa ole. Älkää ottako niitä itseenne. Vaikka toisaalta olen ilahtunut siitä, että olette miettineet että oliko teissä vikaa. Mielestäni se on normaalia käytöstä. Jokaisen pitäisi osata katsoa peiliin ja mennä sisimpäänsä. Minun eksäni eivät siihen koskaan ilmeisesti ole pystyneet. Voimia teille kaikille oikein paljon! Toivottavasti uusi vuosi toisi paljon hyvää tullessaan.
Juu, tuo syylisyyden taakka on ollut ainakin jossain vaiheessa melko raskasta. En vaan jaksanu, en vaan osannu, en vaan kyennyt, en halunnut, en osannut pelastaa ja hoivata jne.
Onneks se on helpottanut, tuo aika on antanut etäisyyttä ja hoivannut niitä haavoja. Mutta vieläkin, vaikka harvakseltaan, käyn täällä lukemassa muiden kirjotuksia. Se varmasti kertoo etten ihan kirkkailla ja puhtailla vesillä vielä ole.
Kyllä näitä juttuja mitä on kokenut saa kantaa kauan ja lopun elämän tulen muistamaan tarinamme monet piirteet, niin hyvät kuin ne vähemmän hyvät. Jotkut jäljet on jäänyt siis ikuisiksi ajoiksi.
Mutta kyllä me selvitään, askel kerrallaan. Pakkohan se on elämän eteenpäin mentävä, vaikka väkisin.
Ja minua helpottaa kuitenkin se pää pointti, kyseessä on sairaus. Jota minä en voi parantaa hänessä pelkällä rakkaudella.
Hyvä maripet71, mukava lukea, että osaat suhtautua oikein ja selviydyt. Rakkaus on ihmeellinen asia, kaiken se antaa anteeksi.
Hei, tilanne päivitystä perheemme tilanteesta.
Mieheni ajattelee ottavansa ja muuttavansa toiselle paikkakunnalle ja meinaa viedä lapset mukanaan koska syyttää minun olevan maniassa. Onneksi psykiatri tietää toisin, luojan kiitos siitä. Jatkuvaan aggressioiden purkua ollut viimeset pari viikkoa mieheltä minua kohtaan (henkistä ei fyysistä).
Tsemppiä... Koita jaksaa ja huolehdi itsestäsi ja lapsistasi. Yritä alkaa ajatella itseäsi ensi sijassa, vaikka tiedän, että se on tuossa oikeasti lähes mahdotonta - mutta siis ainakin käytännön tasolla.
Ihmeellinen juttu: Minunkin mieheni halusi muuttaa toiselle paikkakunnalle... jossain vaiheessa myös ulkomaille... ja sitä ennen halusi loppuelämänsä olla ihanalla kotipaikkakunnallamme... Hyvin tämä stoori ei päättynyt. Valitettavasti.
Minun (nyt ex)mies myös halusi muuttaa aina kun hypomaniaa/maniaa ilmeni. Kunnon maniassa sitten muutti paikkakuntaa ja muutti vielä ulkomaillekin. Toteutti kaikki muutkin maaniset halunsa ja tuhosi samalla kaiken, mitä oli siihen saakka elämässään saavuttanut.
Näin meilläkin... Entinen elämä päättyi kuin seinään.
Entisellä miehelläni ei vieläkään ole hoitoa, koska hän ei omasta mielestään ollut sairas... Emme ole olleet missään tekemisissä vuosiin. Nyt vuosien päästä hän viestitti, että hänellä on identiteettikriisi ja yhä paha olo; ei kuulemma edelleenkään tiedä kuka on. Tuntui muuten ihan hirveän pahalta ja surulliselta. Yritin niin auttaa ja olin niin kamalan huolissani. Ja kai vieläkin jotenkin rakastan, niin raastavalta asian ajattelu tuntuu.
Lisää päivitystä luvassa.
Puolisoni on ihastunut/rakastunut nyt johonkin bändäriin, näin kuulin muualta. Toinen asia on lapsista tappelu jonka hän nyt välttämättä haluaa käydä läpi ja siinä samalla yrittää minua yhä enemmän ja enemmän rikkoa. Sen voin sanoa etten tästä rikki enempää mene, paitsi jos hän saa lapset.
Välillä tuntuu kuin tämä ei olisi maniaa, näin hän uskottelee minulle. Tänään ärähdin hänelle, minulta vain loppui pinna. Satutin johonkin sellaiseen kolkkaan hänessä joka on jäljellä entisestä kerta itkemään hänet sain. Pahaa teki itselleenkin rakkaalle pahasti sanoa, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut enään kuunnella syyllistämistä minun "lapsellisuudesta" ja jälleen kerran siitä että minulla olisi mania ja yritän omat vikani häneen leimata.
Voi kun saisi hoitoon hänet jo, edes ne lääkkeet käyttöön jotka joskus aikoinaan auttoivat ja paransivat hänet. Kyseiset lääkkeet lääkärit unohtivat ja laittoivat tilalle uudet, ymmärrä en miksi.
Kuulostaa siltä, että on aika yrittää irrottaa köysiä toden teolla. Asia on niin, että nuo rakastumisen tunteet ovat ylimaallisia maniassa (fantasiamaailmaa), joten et varmasti pysty tekemään yhtään mitään nyt asioille. Toisekseen maniassa sinä olet tn.ei-toivottu henkilö hänen elämässään.
Kuten moni on täällä todennut, mania voi muuttaa elämän suunnan totaalisesti. Miehesi ei halua hoitoa, joten käytännössä tilanteesi on heikko. Hän menee juuri siihen suuntaan kuin haluaa. Sinä, kaikkein lähimpänä, saat hänet kaikkein vähiten uskompaan, että tämä ei ole se, mitä hän haluaa.
Itseäsi ja lapsiasi voit yrittää suojata irrottautumalla suhteesta ja ottaa isompi etäisyys. Se on kamalan vaikeaa, tiedän sen kokemuksesta. Yritä keskittyä miehesi sijaan omaan elämääsi täysillä. Hänen sairastumisensa ei ole sinun vastuullasi, varsinkin, kun olet yrittänyt häntä jo kovasti auttaa. Elämä ei ole helppoa. Ei hänellä, eikä sinulla lapsinesi.
Voimia sinulle!