Olen jo vuosia sitten huomannut tämän, mutta vasta nyt viimepäivinä olen alkanut miettimään sitä, mikä sitten taas on pahentanut oloani. Kun jotenkin kaikki tunteeni tuntuvat kuolleen. En innostu enää mistään, kaikki tuntuu turhalta, mikään ei johda mihinkään. Saamaa itseään toistavaa elämää päivästä toiseen, aivan sama oikeastaan nuoseeko aamulla sänkystä vai ei.
Posittiivista on se että ennen olin ujo ja hiljainen, nyt olen sosiaalinen ja haluaisin vietää aikaani muiden seurassa... sitä seuraa vaan ei ole, kaverini jonka olen tuntenut lapsesta asti, hänellä ei ole aikaa kun on töitä ja koulua ja tyttöystävää ja baati-iltoja... minulla ei ole niistä mitään, enkä enää jaksa kysyä ehtisikö hän näkemään kun ei hän kuitenkaan pääse.
Olen työtön. Pitäisi jaksaa olla aktiivinen ja etsiä töitä... mutta kun en tiedä mitä haluan, en ole koskaan tiennyt. Mutta kun pitäisi tietää, pitäisi tehdä jotain. Ei anneta aikaa, pakko taas viikonpäästä vääntää itsensä jollekkin tilastojensiistimis kurssille joka ei johda mihinkään.
Elämäni punainen lanka on livennyt sormieni välistä jo aikoja sitten, jos sitä on koskaan ollutkaan.
Kadehdin ihmisiä joilla on selkeä suunta elämässään ja erityisesti niitä jotka kykenevät näyttämään tunteensa sponttaanisti. Minä olen tuhonnut kaiken liialla ajattelulla.
En puhu kenellekkään siitä kuinka hukassa oikeastaan olen, en edes omille vanhemmilleni. He vain syyttäisivät itseään... mutta toisaalta taas olisivat hekin joskus voineet kysyä ovatko asiani hyvin.
Jos saisin muuttaa jotain itsessäni, haluaisin olla jolalin tavalla tyhmempi, etten miettisi niin paljoa, etten aina etsisi syytä, vaan sponttaanisi innostuisin jostain ja menisin tunteella eteenpäin enkä tuhoaisi kaikkea liialla ajattelullani.
Pelkään tulevaisuutta, en usko kuitenkaan erakoituvani, tai viettäväni koko loppuelämääni yksin.. toivon että joku kykenisi rakastamaan minua, ainakin siihen asti kunnes hän huomaa ettei sisälläni ole mitään.
Kohtelen muita paremmin kuin itseäni, jos mulla on asiat hyvin.. jos muilla on asiat hyvin sen takia että he kuvittelevat minunkin asioideni olevan hyvin, niin jätän kertomatta. En viitsi tuottaa muille murhetta... kuvittelen kestäväni mitä vain, mutta siinä olen väärässä. Mutta epäitsekkyyteni estää minua myös kävelemästä junan eteen, mikä on kai hyväkin asia.. eikä minulal ole mitään halua kuolla, olen vain niin turhautunut elämäni päämäärättömyyteen ja omaan kyynisyyteeni jonka pelkään jatkuvan ikuisesti. Entä jos en koskaan lyödä suuntaa? Entä jos en enää koskaan tunne mitään? Elämäni menee hukkaan. En nauti siitä.
Olen ajatellut että hakeutuisin johonkin terapiaan, jotta voisin puhua jollekkin, ja ehkä, vaikkaen itse siihen enää uskokkaan, minut saataisiin jotenkin korjattua. Että voisin olla onnellinen.
Vasta 21 vuotta takana ja nyt jo niin hukassa, niin monella tapaa.
Posittiivista on se että ennen olin ujo ja hiljainen, nyt olen sosiaalinen ja haluaisin vietää aikaani muiden seurassa... sitä seuraa vaan ei ole, kaverini jonka olen tuntenut lapsesta asti, hänellä ei ole aikaa kun on töitä ja koulua ja tyttöystävää ja baati-iltoja... minulla ei ole niistä mitään, enkä enää jaksa kysyä ehtisikö hän näkemään kun ei hän kuitenkaan pääse.
Olen työtön. Pitäisi jaksaa olla aktiivinen ja etsiä töitä... mutta kun en tiedä mitä haluan, en ole koskaan tiennyt. Mutta kun pitäisi tietää, pitäisi tehdä jotain. Ei anneta aikaa, pakko taas viikonpäästä vääntää itsensä jollekkin tilastojensiistimis kurssille joka ei johda mihinkään.
Elämäni punainen lanka on livennyt sormieni välistä jo aikoja sitten, jos sitä on koskaan ollutkaan.
Kadehdin ihmisiä joilla on selkeä suunta elämässään ja erityisesti niitä jotka kykenevät näyttämään tunteensa sponttaanisti. Minä olen tuhonnut kaiken liialla ajattelulla.
En puhu kenellekkään siitä kuinka hukassa oikeastaan olen, en edes omille vanhemmilleni. He vain syyttäisivät itseään... mutta toisaalta taas olisivat hekin joskus voineet kysyä ovatko asiani hyvin.
Jos saisin muuttaa jotain itsessäni, haluaisin olla jolalin tavalla tyhmempi, etten miettisi niin paljoa, etten aina etsisi syytä, vaan sponttaanisi innostuisin jostain ja menisin tunteella eteenpäin enkä tuhoaisi kaikkea liialla ajattelullani.
Pelkään tulevaisuutta, en usko kuitenkaan erakoituvani, tai viettäväni koko loppuelämääni yksin.. toivon että joku kykenisi rakastamaan minua, ainakin siihen asti kunnes hän huomaa ettei sisälläni ole mitään.
Kohtelen muita paremmin kuin itseäni, jos mulla on asiat hyvin.. jos muilla on asiat hyvin sen takia että he kuvittelevat minunkin asioideni olevan hyvin, niin jätän kertomatta. En viitsi tuottaa muille murhetta... kuvittelen kestäväni mitä vain, mutta siinä olen väärässä. Mutta epäitsekkyyteni estää minua myös kävelemästä junan eteen, mikä on kai hyväkin asia.. eikä minulal ole mitään halua kuolla, olen vain niin turhautunut elämäni päämäärättömyyteen ja omaan kyynisyyteeni jonka pelkään jatkuvan ikuisesti. Entä jos en koskaan lyödä suuntaa? Entä jos en enää koskaan tunne mitään? Elämäni menee hukkaan. En nauti siitä.
Olen ajatellut että hakeutuisin johonkin terapiaan, jotta voisin puhua jollekkin, ja ehkä, vaikkaen itse siihen enää uskokkaan, minut saataisiin jotenkin korjattua. Että voisin olla onnellinen.
Vasta 21 vuotta takana ja nyt jo niin hukassa, niin monella tapaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
olen täällä pyöritellyt aivan samoja ajatuksia mielessäni, samoja tunteita sydämessäni. Tai pikemminkin sitä, mistä saisi hankittua itselleen ne "vahvat tunteet", jotka useimpia ihmisiä kait jollakin tavalla inspiroivat, saavat jatkamaan.
Itsekin olen vasta 22-vuotias. Ulkopuolisten antamilla mittareilla mitattuna olen kai pärjännyt elämässä "kelvollisesti", mikäli sitä menestystä mitataan korkeakoulutuksella, pitkällä parisuhteella, sillä että on niitä kavereitakin, ainakin jonkinlaisia, vaikkei mitään sydänystäviä. Kaikkien näiden eteen olen tosin joutunut näkemään aika kohtuuttomasti vaivaa ja tavallaan pitäisi olla ylpeä siitä, että on tässä niillä elämäntaustoilla, jotka omaan.
Mikään ei silti ole poistanut sitä loputonta "sinnittelyn" tunnetta, sitä että jonkun etapin jälkeen tulisi valaistuminen siitä, mitä "minä haluan", miten haluan olla tai elää. En enää jaksa uskoa, että joskus tulisi parempi huominen, oman elämän haltuunotto, halu elää. Monesti toivoo, ettei näkisi niin hyvin tämän elämäksi kutsutun näytelmän käsikirjoitusta, luulisi, että jollakin olisi jokin tarkoitus, ihan henkilökohtainenkin.
Kaikki nuo koulutusasiatkin ovat muiden haluamisia. En oikeastaan harrasta mitään, eikä mikään kiinnostaisikaan, lukuun ottamatta lemmikin ottamista. Eläimistä olen aina pitänyt enemmän kuin ihmisistä, niille ei tarvitse kaiken aikaa olla "jotakin", jotta saisi osakseen edes ihmisarvon.
pitää paikkaansa, että masennuksen toinen nimi on se, että näkee elämän realistisesti yhtä merkityksistä riisuttuna, kuin se onkin. Nyt tähän joku ponkaisee sanomaan, että "tuohan on juuri se masentuneen ajatuskuvio", mutta masennuksen hoitaminenkin...onko se lähinnä ihmisen palauttamista ruotuun, siihen harhaan, että kannattaa nyt vaan kiltisti tavoitella samaa kuin kaikki muutkin. Että yhteiskunta on tyytyväinen ja raha vaihtaa omistajaa. Että muut saavat rauhassa säilyttää illuusionsa "toivosta" ja siitä, että jossain on järkeä.
Olen, kuka vittu lukee noin 30 riviä vuodatusta...
Se olikin noin 40 riviä.
Sry
Naamioin itteni, nyt ette tunnista.
Tajusin tänään miksi olen niin hukassa elämäni ja tulevaisuuteni suhteen, varsinkin työn.
Haluan elämältä muuta kuin mitä sillä on annettavanaan, en haluaisi kuluttaa elämääni työssä josta en oikeasti edes pidä haaveillen joistain eläkepäivistä joita ei välttämättä edes tule.
Haluaisin olla vapaa ja onnellinen, kuluttaa aikani kuten itse parhaaksi näen... mutta siihen minulle ei anneta mahdollisuutta, se ei ole vaihtoehto. Ja se on juuri se syy mikä tekee minut surulliseksi. Minun on pakko elää tämän järjestelmän sääntöjen mukaan vaikka se tarkoittaakin sitä että juodun luopumaan asioista jotka näen paljon arvokkaampina.
Nyt joku voi ajatella että olen laiska ja saamaton, en ole. Mutta en halua elämältäni niitä asioita joita minun odotetaan haluavan.