Olen alkanut miettiä, että ehkä vika on oman pääni sisällä eikä niinkään seuran puutteessa.
"Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä."
Miksi minun yksinäisyyteni ei koskaan helpota, vaikka juttelen ihmisille ja olen menossa mukana? Miksi tunnen jatkuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, vaikka päällisin puolin kaiken luulisi olevan ihan okei? Olen ollut yksinäinen 14-vuotiaasta lähtien ja nyt olen 19, matkan varrella en ole saanut yhtäkään ystävää ja nykyisin kaikki päivät menee omissa maailmoissa. Ei sillä etten olisi yrittänyt, mutta yläasteella ja lukiossa kaikilla oli ennestään jo omat porukat enkä ikinä sopeutunut joukkoon. Tunnen itseni jotenkin niin erilaiseksi.
Onko päässäni vikaa, kun en osaa nauttia ihmisten seurasta vaan tunnen silloinkin jatkuvaa yksinäisyyttä, kun on joku joka kuuntelee? Miksi se tunne ei koskaan helpota vaikka saisinkin niitä kavereita? Onko mussa jokin niin pahasti pielessä etten koskaan pääse tästä ulkopuolisuuden tunteesta eroon?
Olen myös huomannut, että pahin yksinäisyyden aalto iskee juuri muiden ihmisten ympäröimänä, mutta kun olen yksin omassa rauhassani, tunnen ainostaan helpotusta. Mietin vaan, että kun useimmat ihmiset valittaa täällä palstalla yksinäisyyden olevan läsnä juuri yksinäisinä perjantai-iltoina, niin miksi minä tunnen yksinäisyyttä aivan vastakkaisessa tilanteessa? Tajuaako kukaan edes mitä tarkoitan?
Haluaisin ihan tossani päästä tästä yksinäisyydestä eroon, mutta mitä tehdä, kun MIKÄÄN ei helpota? Olenko tuomittu koko loppuelämäkseni tuntemaan jatkuvaa yksinäisyyttä? Mikä siihen muka voisi auttaa jos ei edes muiden seura?
"Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä."
Miksi minun yksinäisyyteni ei koskaan helpota, vaikka juttelen ihmisille ja olen menossa mukana? Miksi tunnen jatkuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, vaikka päällisin puolin kaiken luulisi olevan ihan okei? Olen ollut yksinäinen 14-vuotiaasta lähtien ja nyt olen 19, matkan varrella en ole saanut yhtäkään ystävää ja nykyisin kaikki päivät menee omissa maailmoissa. Ei sillä etten olisi yrittänyt, mutta yläasteella ja lukiossa kaikilla oli ennestään jo omat porukat enkä ikinä sopeutunut joukkoon. Tunnen itseni jotenkin niin erilaiseksi.
Onko päässäni vikaa, kun en osaa nauttia ihmisten seurasta vaan tunnen silloinkin jatkuvaa yksinäisyyttä, kun on joku joka kuuntelee? Miksi se tunne ei koskaan helpota vaikka saisinkin niitä kavereita? Onko mussa jokin niin pahasti pielessä etten koskaan pääse tästä ulkopuolisuuden tunteesta eroon?
Olen myös huomannut, että pahin yksinäisyyden aalto iskee juuri muiden ihmisten ympäröimänä, mutta kun olen yksin omassa rauhassani, tunnen ainostaan helpotusta. Mietin vaan, että kun useimmat ihmiset valittaa täällä palstalla yksinäisyyden olevan läsnä juuri yksinäisinä perjantai-iltoina, niin miksi minä tunnen yksinäisyyttä aivan vastakkaisessa tilanteessa? Tajuaako kukaan edes mitä tarkoitan?
Haluaisin ihan tossani päästä tästä yksinäisyydestä eroon, mutta mitä tehdä, kun MIKÄÄN ei helpota? Olenko tuomittu koko loppuelämäkseni tuntemaan jatkuvaa yksinäisyyttä? Mikä siihen muka voisi auttaa jos ei edes muiden seura?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.