ollut se, että en enää tiedä minkälainen ihminen olen... melkein pohjalla käyneenä, elänyt vuoden jossakin ihmeellisessä horroksessa tai pahassa unessa... päivät eivät tunnu miltään, mikään ei oikeen tunnu miltään.. usein väsyttää... Tuntuu, että olen elämäni kanssa ihan umpikujassa tai aivan alussa ja minun täytyy taas opetella tuntemaan itseni uudestaan... juuri kun olin saanut edes jonkinlaista käsitystä itsestäni ja siitä mitä elämässäni ja elämältäni haluan, niin kaikki romahtaa...
Kai tämä tästä kuitenkin ajan kanssa..
Kai tämä tästä kuitenkin ajan kanssa..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voi meitä on monta.
Usein ajatteleville käy noin ja hehän eniten kärsivät kun miettivät ja miettivät päänsä puhki miksimiksimiksi.Helli itseäsi ja aivojasi, sydäntäsi keksity vain itseesi ja ota luonnosta energiaa
Vaikeaa, kun maailma ympärilläni kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin ja kaikkea pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi... ei ole tällähetkellä paljoa voimia millekään ylimääräiselle..
Miksi.. niin, sitä olen miettinyt...
ei kukaan tiedä miksi ja joskus tapahtumaketjut ovat vain väsyttäviä kaiken muun kestettävän keskellä.kun saat jotain piristystä ja vaihdosta elämääsi voi tulla olo että haluat unohtaa pahan ja joskus tuo paha on vähän liioiteltua siinä mielessä että tunteet paisuvat kun niitä liikaa mietiskelee päivät pitkät
Et ole ainoa. Päivät ovat jatkuvaa painajaista josta ei herää. En ole koskaan ollut näin hukassa oman elämäni suhteen. Ei mene päivää etten toivois että ei tarvitsisi enää herätä seuraavaan päivään. Jos voisin, niin lopettaisin tämän turhan elämäni, mutt vielä pitää jaksaa läheisteni takia. Sitten lähden kun aika on sopiva, ei täällä maailmassa ole sitten ainuttakaan syytä minkä takia eläisin, ei yhtäkään ihmistä joka välittäis munlaisesta pätkän vertaa. Toiset on mut leimannut moneen kertaa paskaksi ja sekundaksi, niin silloinhan mut pitää hävittää, kun en ole sitä priimaa mitä pitäis olla että kelpais muille.
niin.. :( itselläni käynyt mielessä sama aatos, mutta en pystyisi tekemään niin itselleni ja läheistenkin takia... ja toivottavasti kukaan ei tekisi mitään niin epätoivoista itselleen... Aamut ovat kuitenkin tosi raskaita ja väsyttäviä kun ei jaksaisi nousta, kun ei tiedä mitä tekisi....
Teet vain ne asiat jotka jaksat. Ei voi vaatia itseltään enemmän kuin jaksaa tehdä. Oletko käynyt puhumassa missään tuosta väsymyksestäsi. Tämä pimeys ja joulun lähestyminen on ainakin itselläni pahentanut masennusta paljon.
En tiedä olenko masentunut, mutta olen kyllä miettinyt sitä ja miettinyt että pitäisiköhän mennä puhumaan jollekulle... pimeys tässä itsellänikin varmaan painaa päälle vielä lisäksi.. en minä itseltäni vaadikaan liikoja, muiden vaatimukset painaa päälle ja rasittaa... toisaalta liikkeellä oleminen ja tekeminen helpottaa oloa, kun voi keskittyä pelkästään siihen mitä tekee... se on kuitenkin vain hetkellistä ja sitten taas väsyttää...
Et todellakaan ole ainoa... toisaalta se ei taida olla kovin lohduttava ajatus. Niin paljon ihmisiä jotka yksin ongelmineen...
"elänyt vuoden jossakin ihmeellisessä horroksessa tai pahassa unessa", täsmälleen.
Tekisi joskus mieli kertoa eräälle joistakin asioista. Siitä että on niin hukassa... Mutta ei koskaan pysty. Tuntuu että hukun.
Mitä jos vaan kertoisit. Olen alkanut myös miettiä miten tämä on näin vaikeaa en haula enää horrostaa ja haaveilla, vaan haluaisin ottaa hänestä ihan kunnolla selvää, mitä tämä tänne harhautuminen on ollut, mitä se ikinä tuo tullessaan. Mutta pitäisi kai pitää vähän parempaa huolta itsestämme meidän kaikkien täällä. Tuo väsymys on niin tuttua. Kannatta mennä puhumaan siitä ihan rohkeasti. Ja jos voisit jotenkin myös sanoa niille toisille että et juuri nyt jaksa noita vaatimuksia ei siinä ole mitään hävettävää. Voimia meille kaikille.
Siis tuo mitä jos vain kertoisit oli nimimerkille toinenkin väsynyt. Ja loppuosa tekstistä nimimerkille eksynyt. Mutta oikeasti ei kannata vaatia itseltään liika eikä antaa muidenkaan tehdä niin.
Rakastuin hänen älyynsä. Tunsin, että taustalla on jokin valhe tai jokin joka pidätteli häntä. Yhteinen aikamme oli alkuun juuri sitä (luulin) mitä olimme molemmat etsineet. Kukaan ei ole täydellinen ja sanoin, että hyväksyn hänet sellaisenaan.
Mutta se hänen keskeneräisyys ja pelko jostain. Epäröinti. Mitä enemmän tutustuimme, kasvoi hänen pelkonsa. En koskaan pyytänyt häntä luopumaan ympäristöstään tai rakkaistaan. Vaikka hän olisikin ollut rakastunut, niin se hänen epäröintinsä...ympärillään olevat tutut tuskallistkin ihmissuhteet tuntumaan turvallisemmilta kuin minä. Lopulta kaikki meni minun edelle, en ollut enää vaivankaan arvoinen. Hän etsi vaihtelua, löysi ihmisen, johon ei ollutkaan valmis. Minusta tuli arvoton, mikään ei enää riittänyt.
Se hänen keskeneräisyys ja tuo riittämättömyyteni siihen sai minut lähtemään.
mulla on omakin elämä. Tarvitsen siihen paljon voimia, en jaksa kasvattaa aikuista siinä sivussa, jollei siinä ole rakkautta. Hänen arkuutensa olisi pakottanut minut tekemään hänenkin asioitaan, sysäsi niin kaiken vastuun minulle. Näki vain oman saantinsa. Lähtö oli vaikea päätös. Olen parannellut sitä tämän vuoden ja kasvanut sinä aikana ihan toiseksi. En tiedä miten hän voi. Luulen ettei edes muista...vaivaudu. Se olisi hänen tapaistaan....tai sitten olisi. Kuka tietää, oli niin paljon jotain valhetta. Jos tämä sai hänet kasvamaan paremmaksi, niin ole hyvä vaan.
Miksi niin monet murjovat minut noin?