Onko täällä ketään, jonka yksinäisyys johtuisi pääasiassa mielenterveysongelmista?
Onko täällä ketään, joka olisi ollut joskus yksinäinen tällaisten syiden takia?
Onko täällä ketään, joka olisi ollut joskus yksinäinen tällaisten syiden takia?
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen aina ollut yksin, koska aivoni ovat lapsuudesta saakka kehittyneet täysin käsittämättömällä tavalla. Elän jatkuvassa mielensairaudessa, jota ei tosin ole koskaan diagnosoitu.
Yksin, kotona "opiskellen", sosfobia, masis kaikki mahdollinen, ennen liikunta toi mielettömän hyvää oloa pahan olon sekaan, kun alkoi kroppakin näyttämään siltä miltä oon sen aina halunnut näyttävän. Pari vuotta tosin jo enemmän ja vähemmän saanut ahmimiskohtauksia ja vielä kesällä kaikki oli "ihan ok" kun kerran viikossa tai kahdessa ahmi ja liikkui loppuviikon hullunlailla. Ja tosiaan, yksin.. joka päivä mielessä liikunta, se oli paivän kohokohta. En käy missään ulkona koskaan enään. Nykyään lihonnut ja inhoan omaa vartaloani ja itseäni, miksi teen tätä itselleni? Miksi jätin ainoan hyvänolon tuojan? Mässyjen hetkellinen mielihyväntunne vei näköjään. Aloin ahmimisella tukahduttaa pahaa oloani, ja mässäilyjen jälkeen olo oli aivan sanoikuvaamattoman kamala, olen taas epäonnistunut. Oon ihan loppu jo:(
ÄLÄ TOKI LUOVUTA!!!, ei se lihominenkaan ole maailmanloppu,ei niin turhamainen kannata olla,ja ainahan liikunnan voi aloittaa uudelleen aluksi vaikka 'pienin askelin'
JOOOO!
vakava masennus, psykoottiset oireet, skitsofrenia, ja bulimia
Täällä yksi lisää.. tosin tuttavapiiri alkoi huveta jo teini-iän loppupuolella. Sitten tuli mielenterveysongelmia ja ne loputkin "ystävät" katosi parissa vuodessa. Sitähän se on, kelpaat ihmisille niin kauan kun olet terve ja tulet toimeen omillasi.
Hep, täällä myös, syynä vanhempien painostus ja elämän pölliminen.
Että on meitä, kukin syystänsä.
Joo. Dissosiaatiohäiriö, vakava depressio ja mahdollinen rajatilahäiriö tekee vaikeaksi olla ihmisten kanssa. On vain muutama ihminen jota "kestän".. Sitten olenkin yksinäinen. Koitan toki välillä tutustua uusiin ihmisiin mutta ärh, ei siitä tule mitään. Mä ärsyynnyn liian nopeesti tai ne toiset ei näe mua vaivannäön arvoiseksi.
palstalle aikoinani keskustelun, missä pohdiskelin oman yksinäisyyteni syntyä siten, että suurin vaikuttaja siihen oli isäni mielenterveysongelmista johtuva kiusanteko minua kohtaan ala-asteikäisenä. Tästä siis seurasi jonkinasteista kiusaamista ja eristäytymistä omanikäisteni seurasta samaten ex-kihlattuni täydellinen väärinymmärrys isäni sairautta kohtaan. Enää tuolla ei ole paljoa merkitystä, mutta mites otat takaisin yli 30 vuotta elämästäsi ja muutat sen joksikin muuksi? Ei onnistu enää tässä elämässä, eivät ns. normaalit ihmiset voi käsittää omia, usein tökeröitä puheitaan ja kommenttejaan, kun eivät ole itse joutuneet elämään tällaisen sairauden varjossa.
Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja jännittäminen syy yksinäisyyteeni. Olen kärsinyt niistä jo yli 30 vuotta ja ei näytä paranevan.
Minä ainakin olen yksin pääasiassa mielenterveyssairauden takia. Ennenku masennuin, mulla oli kunnon kourallinen ystäviä ja nautin elämästä. Masennuin ja lähdin koulusta, enkä pitänyt kehenkään yhteyttä niin kyllähän ne kaverit katos.
Enää on vaikea nauttia yhtään mistään. :( En osaa olla normaalisti edes vanhojen tuttujen seurassa, kenenkään seurassa. Ahdistaa koko ajan. :( Ihan hirvee olo.
Mulla sama, että masennuksen myötä yksinäistynyt. Masentuneena ei jaksa pitää yllä ystävyyssuhteita, harva ymmärtää oikeesti koko sairautta, sekoitetaan masentavaan oloon. Työstä poisjäännin myötä mennyt työpaikan ihmissuhteet.
Masennuksen läpikäyminen on muuttanu mua ihmisenä tosi paljon. En ymmärrä esim omaa entistä keskiluokkaista, kulutukseen keskittyvää elämäntyyliä, en näe sellaista enää mielekkäänä. Olen senkin vuoksi etääntynyt entisistä sosiaalisista ympyröistäni.
Tsemppiä sulle.
Mulla sama tilanne. En jaksa/kykene enää keskustelemaan verhojen vaihdosta tai shoppailusta. Masennuksesta olen toipunut mutta kokemani muutti minua niin paljon että en jaksa enää teeskennellä ja esittää. Näen tässä toki positiivistakin, aika tulee käytettyä nyt paremmin. Mieluummin luen kirjoja ja katson itseäni kiinnostavia leffoja kuin hölisen joutavia. Silti olisi mukava kun olisi joku jonka kanssa ajatuksiakin vaihtaa tai vaikkapa pyytää seuraksi teatteriin.
Tässä yksi lisää
Olen mielenterveyssyistä eläkkeellä ja yksinäisyys on kovin tuttu juttu
TÄÄKIN VIIKONLOPPU MENEE YKSIN KOTONA TOKI VOIN JOILLAIN ASIOILLA KÄYDÄ
Oho capsit
Tässä yksi lisää: vakava masennus, psykoottinen persoonallisuushäiriö. Aina olen yksin. En ole sosiaalinen persoona.
Masennukseen sairastuminen karkoittaa ihmisiä. Sairaudesta ei tarvitse edes aina ola tietoisia, vaan kyllä jo se ihmisen muuttunut käytös vaikuttaa ja paljon. On hankalampaa viettää aikaa ihmisen kanssa, jonka käytös muuttuu aivan toisenlaiseksi.
Näin minulle, ex-masentuneelle on kerrottu silloisten kavereiden suunnalta.
Nykyisin olen jo onnistunut aika hyvin selättämään tuon taudin, mutta se, että ihmiset lähtivät luotani pois sairauteni vuoksi söi aika kovasti mieltä ja luottamusta muihin ihmisiin.
Olin ja olen vieläkin aikas yksin (silloisten ja menneiden) mt-syiden vuoksi.
Niin totta, ollappa sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut ...
Vaan voiko mitään perusluonteelleen estynyt ja ujo :)
Jep. Minulla on diagnosoitu ns. rajatilapersoonallisuushäiriö. Mutta se ei ole ainoa syy yksinäisyyteen vaan kokemani traumat vaikuttavat myös eristäytymistaipumukseen, etenkin rakastamani miehen kuolema. Olisi hyvin vaikea esim. olla hänen kavereidensa kanssa tekemisissä, kun ajattelen mielessäni, että "te ette ole mitään ilman häntä" ja heidän kanssaan oleminen ilman häntä myös voisi olla tuskallista, koska se muistuttaisi siitä, mitä on ollut ja mitä olisi voinut olla. Toisin kuin moni täällä, en ole aina ollut yksinäinen, vaan nuorempana oli kavereita ja elin sosiaalisesti aktiivisempaa elämää.
Kun yksi ihminen oli ihan kaikki, mitä halusi, ja häntä ei enää ole, niin motivaationi uusien ihmissuhteiden luomiseen on aika olematon. Siinä mielessä siis liikuskelen ihan omissa sfääreissäni täällä yksinäisten joukossa, että en välttämättä niin hirveästi edes kaipaa uusia ihmissuhteita. Yritän kuitenkin löytää ihmisiä, joista välittäisin, että saisin motivaatiota ylipäänsä jatkaa elämääni ihan tyttärenikin takia enkä vajoaisi täysin synkkyyteen.
Voi olla, että uudelle asuinalueelle muuttaminen täältä eläkeläisten valtaamasta paikasta auttaa, mutta sopivaa asuntoa toiselta alueelta ei ole vielä löytynyt. Sitä odotellessa...........