Meillä tilanne se, että yksi lapsista oireilee pahasti. Lapsia meillä kaikkiaan kolme, vanhin hyvin pärjäävä ja fiksu lukiolaispoika, jolla pahin murrosikä jo takana ja nuorin vielä alakoulussa oleva reipas tyttö. Keskimmäinen on sitten tämä ongelmalapsi. 14-vuotias poika. Vauvasta asti vaativa temperamentiltaan ja päiväkoti-iässä ongelmat olivat jo selviä. Huonot sosiaaliset taidot, impulssiivisuutta, kovia raivokohtauksia, manipulatiivista käytöstä, ei ota vastuuta mistään, empatian kanssa paljon puutteita. Ennen kouluikää diagnosoitiin sitten ADHD ja aspergerpiirteitäkin löytyi. Uhmakkuushäiriödiagnoosi tuli vähän myöhemmin. Pojan kasvatus on aina ollut yhtä taistelua, tiukkojen rutiinien ylläpitoa, johdonmukaista kurinpitoa, pienenkin positiivisen systemaattista palkitsemista jne. Kuntoutusta, lääkkeitä, pienluokkaa, avustajia jne.
Välillä hetkittäisesti parempia aikoja, mutta enimmäkseen vaikeaa. Ja nyt murrosiässä on homma mennyt aivan mahdottomaksi. Uhmakas, tottelematon, raivoaa, väkivaltainen siaruksiaan kohtaan ja uhkaava minuakin kohtaan, usein ilkeä, koulussa kiusaa muita. Mielialat ja tunnetilat vaihtelevat valtavasti, vastuuta ei edelleenkään ota teoistaan.Hyvin ärtyisä ja reaktiivinen. Päihdekokeiluja ja kouluvaikeuksia ja -pinnauksia on ollut ja kotoa (ja ainakin pari kertaa kaupoistakin) on varastellut tavaraa.
Välillä vaikuttaa hyvin masentuneelta, välillä vauhtia on enemmän kuin tarpeeksi ja olenkin alkanut kyseenalaistaa noita neurologisia diagnooseja. Tai ainakin epäilemään, että ne eivät todellakaan selitä kaikkea. Sukurasitteena on bipolaariutta ja minusta pojan jaksottaiset mielialanvaihtelut muistuttavat aika paljonkin juuri hypomanian ja masennuksen vaihteluja. ADHD-lääkkeistä ei ole ollut mitään apua, ennemminkin haittaa. Siksikin epäilen sitä diagnoosia. Vastauksia kuitenkin lääkärit tuntuvat mieluummin etsivän neurologian puolelta kuin miettivän mielisairauden mahdollisuutta näin nuorella. Toki ymmärrän, että bipolaarin lääkehoito on aika rajua ja siksikin sen aloittamiseen lapsella suhtaudutaan varoen.
Akuutti ongelma on nyt se, että meillä koko perhe alkaa olla loppuun uupunut tähän tilanteeseen. Lasta ei voi hetkeksikään jättää vahtimatta ja muut lapset pelkäävät häntä. Kaikki arvokas joudutaan pitämään lukkojen takana ja joskus poika myös tuhoaa kostoksi muiden omaisuutta, mitä nyt vain käsiinsä saa. On siis hajoittanut pikkusiskon leluja tahallaan, heitti isoveljen kännykän seinään, rikkoi minun läppärini, potkaisi lommon isänsä auton kylkeen jne. Ja tosiaan paljon pahempaa on tietysti se, että on väkivaltainen sisaruksilleen.
Tukitoimia on sitä ja tätä, mutta koska olemme ns. tavallinen ja tähän asti hyvin aktiivisesti poikamme asioissa toiminut perhe, tuntuu, että mikään taho ei tajua, että me emme enää jaksa. En näe enää mahdollisena lapsen asumista kotona, vaan hän tarvitsisi kodin ulkopuolisen sijoituspaikan, jossa hyvin tiukka struktuuri ja riittävästi henkilökuntaa. Mutta miten saada sosiaalityöntekijätkin tajuamaan tämän? Me emme enää jaksa.
Välillä hetkittäisesti parempia aikoja, mutta enimmäkseen vaikeaa. Ja nyt murrosiässä on homma mennyt aivan mahdottomaksi. Uhmakas, tottelematon, raivoaa, väkivaltainen siaruksiaan kohtaan ja uhkaava minuakin kohtaan, usein ilkeä, koulussa kiusaa muita. Mielialat ja tunnetilat vaihtelevat valtavasti, vastuuta ei edelleenkään ota teoistaan.Hyvin ärtyisä ja reaktiivinen. Päihdekokeiluja ja kouluvaikeuksia ja -pinnauksia on ollut ja kotoa (ja ainakin pari kertaa kaupoistakin) on varastellut tavaraa.
Välillä vaikuttaa hyvin masentuneelta, välillä vauhtia on enemmän kuin tarpeeksi ja olenkin alkanut kyseenalaistaa noita neurologisia diagnooseja. Tai ainakin epäilemään, että ne eivät todellakaan selitä kaikkea. Sukurasitteena on bipolaariutta ja minusta pojan jaksottaiset mielialanvaihtelut muistuttavat aika paljonkin juuri hypomanian ja masennuksen vaihteluja. ADHD-lääkkeistä ei ole ollut mitään apua, ennemminkin haittaa. Siksikin epäilen sitä diagnoosia. Vastauksia kuitenkin lääkärit tuntuvat mieluummin etsivän neurologian puolelta kuin miettivän mielisairauden mahdollisuutta näin nuorella. Toki ymmärrän, että bipolaarin lääkehoito on aika rajua ja siksikin sen aloittamiseen lapsella suhtaudutaan varoen.
Akuutti ongelma on nyt se, että meillä koko perhe alkaa olla loppuun uupunut tähän tilanteeseen. Lasta ei voi hetkeksikään jättää vahtimatta ja muut lapset pelkäävät häntä. Kaikki arvokas joudutaan pitämään lukkojen takana ja joskus poika myös tuhoaa kostoksi muiden omaisuutta, mitä nyt vain käsiinsä saa. On siis hajoittanut pikkusiskon leluja tahallaan, heitti isoveljen kännykän seinään, rikkoi minun läppärini, potkaisi lommon isänsä auton kylkeen jne. Ja tosiaan paljon pahempaa on tietysti se, että on väkivaltainen sisaruksilleen.
Tukitoimia on sitä ja tätä, mutta koska olemme ns. tavallinen ja tähän asti hyvin aktiivisesti poikamme asioissa toiminut perhe, tuntuu, että mikään taho ei tajua, että me emme enää jaksa. En näe enää mahdollisena lapsen asumista kotona, vaan hän tarvitsisi kodin ulkopuolisen sijoituspaikan, jossa hyvin tiukka struktuuri ja riittävästi henkilökuntaa. Mutta miten saada sosiaalityöntekijätkin tajuamaan tämän? Me emme enää jaksa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Autismia tuo kuitenkin ehkä on. Tietenkin pohdit tuota mielenterveysongelmaakin, mutta kyllä murrosikä saa aikaan kuvaamaasi käytöstä autismin kirjon lapsella.
Jotenkin saamanne tuki ei ole kuitenkaan vastannut sitä mitä lapsi olisi tarvinnut. Sama tilanne muutama vuosi sitten, sillä erotuksella, että meidät vanhemmat syyyllistettiin lapsen autismista todella raskaasti. Eikä lapsi saanut koskaan mitään tukea koulunkäyntiin.
Tuo on murrosiän raivoa ja lisänä autismin (ADHD ja as) erityispiirteet. Se menee ohi, vaikka sitä on vaikea nyt uskoa. Tärkeintä on ehdottomasti pitää lapsi erossa päihteistä, koska päihteet vievät tilanteen todella kovaksi.
Onko lapsella masennukseen lääkitys? Ahdistus/ masennus /aistiärsykkeet aiheuttavat jatkuvaa ärtyisyyttä /raivoamista/väkivaltaisuutta ja masennuslääkitys jotain apua voisi tuoda. Lapsihan taistelee koko ajan jotain vastaan, joten masennusta on hänellä. Ja murrosiässä tulee se ymmärrys,että on erilainen kuin muut ja paine kuulua ja olla samanlainen toisten kanssa on toisaalta valtava. Erilaisuuden kokemus tuo lisää ahdistusta. Tunne-elämä voi olla kehittymätöntä ja vaikeus asettua toisen asemaan aiheuttaa noita sisarusten kiusaamisia esim kotona
Olette varmasti aivan lopussa ! Vaatikaa kotiinne kunnalta kodinhoitajaa, joka auttaa arjen pyörityksessä ( siivous, ruoka, pyykit yms), että saatte edes jotain taukoa.
Käsittääkseni on olemassa yksiköitä, joissa kuntoutetaan näitä haastavia autismin kirjon lapsia. Ne ilmeisesti aina hoidollisen huostaanoton takana, mikä kuulostaa järjettömältä. Vaatikaa lapselle neuropsykiatrisen valmentajan tukea. Heillä osaamista lapsen kanssa toimimiseen. Onko kuntanne kautta saada valmentajan tukea ? Samalla saisitte itse keinoja mennä lapsen kanssa eteenpäin. Olette tietenkin näitäkin jo voineet kokeilla.
Ainoa mahdollinen paikka lapselle on asperger-kuntoutusta antava autismiin perehtynyt paikka. Ei missään nimessä mikään ns. kasvatuslaitos. Ja on erittäin tärkeää, että lasta ei aleta siirtelemään paikasta toiseen.
Jos saisitte enemmän tukea,olisiko kuitenkin mahdollista yrittää selvitä kotona ?
Esim. kodinhoitaja, neuropsykiatrinen valmennus, koulunkäyntiin enemmän tukea. Ymmärrän täysin kyllä tämänhetkiset ajatuksesi.
Suomen
Suomen Mielenterveysseuran sivustoilla löytyy tietoa ja auttavia puhelimia.
Tämä linkki on Nuoret sivustolle.
http://www.e-mielenterveys.fi/nuoret/
---
Jos omalla lapsellanne on autismi/asperger, ei se tarkoita että tällä kyseiselläkin lapsella on. Vaikuttaa siltä että näet muiden ongelmat omien lastesi ongelmien kautta. ns. oppikirjaautistisilla on harvoin tämän tyyppisiä ongelmia, tämä tapaus vaikuttaa enemmän siltä ettei ole omissa maailmoissa lainkaan vaan ottaa negatiivisesti kontaktia kanssaeläjiinsä. Enemmän tuo vaikuttaa oppikirjan mukaiselta maanis-depressiivisyydeltä.
Eli ei kodinhoitajaa tai neuropsykiatrista valmennusta, kunnon tutkimus nuorten psykiatrisella polilla ja tutkimusten mukainen intensiivinen hoito ja mielialalääkitys
Maanisdepressiivisyyden puhkeaminen on yleistä teini-iässä ja nuorilla aikuisilla, ei välttämättä korreloi perheen tilanteen kanssa lainkaan.Mahdollisia laukaisevia tekijöitä ovat muunmuassa koulukiusaaminen ja ongelmat identiteetissä (esim valtaväestöstä poikkeava seksuaalinen suuntautuneisuus).
"... tämä tapaus vaikuttaa enemmän siltä ettei ole omissa maailmoissa lainkaan vaan ottaa negatiivisesti kontaktia kanssaeläjiinsä. "
No, voi hyvänen aika sentään :D
Itse otat kuitenkin tuollaisen oppikirjamaisen asenteen, kun tuhanteen kertaan tälläkin palstalla on yritetty selittää, että ei kaikilla ole edes tyypillisimpiä oireita eli ei joka ainut Asperger ole missään tapauksessa omissa maailmoissaan! Ja silti muilla alueilla diagnostiset kriteerit täyttyvät kirkkaasti. Vielä vähemmän on sisäänpäin kääntyneisyyttä kun on kyse lapsesta, jolla on myös adhd-piirteitä.
Mistään muualta ei löydy niin innokkaita diagnoosien jakajia kuin sijaisvanhemmista, mistä johtuneekaan. Tosin ne yleensä annetaan tyyliin "tunnen yhden adhd-lapsen ja hän on aivan samanlainen." Siis aivan samanlainen...
Ja ennen kaikkea psykiatriset diagnoosit tuntuvat olevan lähellä heidän sydäntään, johtuneeko sitten siitä, että sijarin identiteettiin kuuluva "auttajan" ja "hyväntekijän" rooli tarvitsee oletetusti huonosti kohdellulle lapselle nimenomaan sellaisen.
Lisäksi tietysti vaikuttaa se, että sijari saa huomattavat korotukset korvaukseensa jokaisesta psykiatrisesta diagnoosista ja niitä kyllä joka kallonkutistaja mielellään jakelee terveillekin lapsille.
Varatkaa aikaa keskussairaalan neurologian yksikköön ja yrittäkää saada lähete Kelan kustantamaan neurologiseen kuntoutukseen.
Ennen asia eteni niin, että lapsi otettiin viikon arviointijaksolle neurologian osastolle, jonka jälkeen sai kuntoutussuunnitelman, mutta ainakin Lastenlinna on muutamia vuosia sitten menettänyt kaikki neuron osastopaikat psykiatrian puolelle, niin järjetöntä kuin se onkin.
Esim. NeuroMentalissa Helsingissä on 3-vuotisia neuropsykologisia kuntoutusjaksoja nuorillekin. Kuntoutukseen kuuluu yksikö- ja ryhmäterapiaa, sekä tukea vanhemmille. Nuorta autetaan myös työharjoittelupaikkojen saannissa ja ammatinvalinnassa ja peruskoulun jälkeisissä jatkokoulutussuunnitelmissa.
Jossain Hyvinkään-Järvenpään seutuun on Neuro-Nekku joku suht vastaava paikka. Valitettavasti en tiedä enempää, mitä muualla Suomessa on tarjolla.
Tarkoittamani kuntoutus on kotoa käsin käytyä, vaikea sanoa, soveltuisiko se teille siinä mielessä. Tällaisella kuntoutuksella päästään sitä parempiin tuloksiin, mitä nuorempana lapsi sellaiseen pääsee.
Olen kuullut vain yhdeltä perheeltä myönteistä palautetta lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, mutta valitettavasti en muista paikan nimeä. Heidän tapaukssaan huostaanotto vaikutti vain muodolliselle toimenpiteelle, sijoituspaikka ei rajoittanut tapaamisia mitenkään ja muutenkin ainakin heidän lapsensa viihtyi suht hyvin - ainakin ensimmäiseen sijoituspaikkaansa verrattuna, mikä oli aivan hirveä perhekoti. Mutta tuossa toisessa paikassa siis oli ihan oikeaa neurologista osaamista henkilökunnalla, mikä on tosi harvinaista suomalaisissa laitoksissa yleisesti ottaen.
Kuntoutuksen puutteesta meillä tuskin kiikastaa. Joskus tuntuu, että elämä on ollut viimeiset kymmenen vuotta yhtä kuntoutusta. Koulunkäyntiin on runsaasti tukea, enempää ei enää oikein voi oman paikkakunnan kouluun saada. Koulu onkin ehkä ongelmista kuitenkin pienin. Nepsyvalmennustakin on kokeiltu, ei mitään tulosta. Kuten ei millään muullakaan neurologisen kuntoutuksen menetelmällä. Neurologeilla on kyllä juostu, niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella ja tosiaan saatu kuntoutusta jos toistakin. Ainoa ikinä selvästi auttanut kuntoutus oli sensorisen integraation ongelmiin saatu. Se poisti oikeastaan melkeinpä kaikki ne ongelmat ja erityisyydet, joiden perusteella lapsi aikanaan asperger diagnoosinsa sai. Senkin takia luotto näihin neurodiagnooseihin ei ole kovin kummoinen. Yleensä pojan kuntoutukseen osallistuneet toistelevat, sitä, kuinka erilaisia aspergerit ovat, mutta joku on kyllä aika suoraankin vihjaissut, että eivät hirveästi autismikirjon piirteitä pojassa näe.
Kodinhoito apua taas emme tarvitse. Ongelma on pojan vahtiminen ja hänen kanssaan tappelu, ei se, etteikö kotitöitä jaksaisi tehdä. Ne ovat suorastaan rentouttavaa puuhaa, koska kaikki työhön vähänkin viittaava on varmin keino saada poika pysymään hiljaa omassa huoneesaan. Tämä tosin taitaa olla enemmän tyypillistä teiniyttä kuin mitään muuta.
Pojalle on kokeiltu kahta eri masennuslääkettä, molemmat kokeilut olivat katastrofeja. Poika ei nukkunut, oli äärettömän ärtyisä, puhui kuin papupata kaikkia hurjia suunnitelmia yms ja se vähäkin impulssikontrolli, mitä muuten on, katosi. Tämä on yksi syy, miksi se bipolaarius on niin vahvasti tullut mieleen. ADHD diagnoosiakin olen alkanut epäillä. Impulssikontrolli on tosiaankin hyvin puutteellista, mutta poika ei ole erityisen ylivilkas ja en häntä oikein tunnista tarkkaavaisuushäiriöiseksikään. Hyvin lahjottuna tekee vaikka kuinka tylsää juttua tehokkaasti. Autismikirjolle tuntuisi taas hyvin vieraalta pojan kyky manipuloida ja esim. ymmärtää toisten tunteita ja ajatuksia niin hyvin, että osaa taitavasti valita ne satuttavimmat keinot kiusata ja häiritä toisia.
Suurin ongelma on kuitenkin väkivaltaisuus. Siis jo ihan ne raivarit, niitä on aina ollut, mutta on eri asia kun 20-kiloinen ja 70-kiloinen raivoavat. Ja pahinta on sisaruksiin kohdistunut väkivalta. Pikkusisko jo kertoi minulle, että pelkää, että veli tappaa hänet. En nyt sentään moiseen uskoisi (tosin tuskinpa ovat uskoneet nekään vanhemmat, joiden perheissä tällainen tragedia on sitten sattunut, aina välillähän näitä juttuja kuitenkin on), mutta väärin on sekin, että pieni tyttö joutuu pelkäämään kotonaan. Itse taas pelkään, että vahingossakin voisi käydä pahasti, joko tälle pienimmälle tai sitten veljesten riidassa kummalle tahansa. Tämä ei voi jatkua mitenkään, vaan taloon on tavalla tai toisella saatava rauha.
Tiedän, että kirjoitukseni varmasti kuulostaa kylmältä ja negatiiviselta lastani kohtaan, mutta minä todellakin alan olla aivan loppu ja peloissani perheeni puolesta. Pojassa on myös paljon hyvää ja positiivista ja rakastan häntä valtavasti. Mutta on pakko myöntää, että tällä hetkellä minun on hyvin vaikea pitää hänestä.
Voihan tietysti olla, että jos geeneissä on vahvasti taipumusta bipolaariin, niin se sekoittaa käytöksen arviointia kaiken kaikkiaan.
En muuten ymmärrä, miksi mielestäsi as-piirteinen lapsi ei saattaisi olla taitava manipuloija..... kyllä hän voi, ja sosiaalista silmää voi olla toisten käytöksen arviointiin vaikka miten paljon. Eivät kaikki TYYPPI piirteetkään ilmene kaikkien kohdalla, tätä on ihmisten vaikea ymmärtää. Jonkun oirekuva voi olla niin vahvasti painottunut vain jollekin alueelle, että se silti täyttää diagnoosin antamisen kriteerit.
Itse tunnen pari lasta, toinen adhd, toinen as, että varsinkin väsyneenä he porisevat kuin papupata, ovat molemmat äänessä koko ajan, siis ihan koko ajan, ilman mitään taukoja.
Osoittaako poikasi millään tasolla olevansa riippuvaisempi vanhemmistaan vielä 14-vuotiaana kuin keskimäärin tuon ikäinen lapsi? Tietysti teini-ikä voi vaikuttaa tuon arviointia, mutta mieti. Jos vastaus on myönteinen, huostaanotto voi olla hänelle tosi tuhoisa kokemus.
Ja luuletko tosiaan, että laitoksen koirakoulumainen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan turvautuva kuri on ainut oikea ratkaisu lapsellesi?
Jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa, mutta en minä ainakaan pysty huostaanottoa suosittelemaan yhden ainoalle lapselle. En tiedä, voiko yksikään lapsi tuossa tilanteessa todella sisäistää ajatuksen, että häntä vilpitömästi rakastetaan ja hänestä välitetään, mutta silti päädytään kotoa karkoittamiseen oloihin, jotka voivat olla todella julmat lapselle.
Ihme, että tähän ei vielä ole hyökännyt yksikään "perhekodin isukki" möläyttelemään typeryyksiään "huonosti kasvatetuista" lapsista, kurin puutteesta ja muuta yhtä nerokasta.
As-lapsi nauttii toisten ärtyneistä ilmeistä ja löytää tätä kautta ne kiusaamisen keinot. Osaa kyllä manipuloida ja mitä kiukkuisemmaksi toisen saa, sitä parempi. Tuo Teräväisen väitöskirja (löytyy netistä) oli mielenkiintoinen, siinä lapsella myös paljon agressiivista käytöstä ainakin kouluympäristössä. Nuo ADHD-lääkkeet ei kaikille käy ja aiheuttavat vain lisää ongelmia.
Tuossa sijoituksessa voi olla omat ongelmat. Noissa paikoissa lapsi voi löytää seuraa, joka vain pahentaa tilannetta. Lapsi voi esim. karata ja ne tilanteet ovat raskaita. Osaamista liittyen autismiin tai mtt-ongelmiin ei kasvatuslaitoksista taida löytyä.
Tai jokin väliaikainen asumisratkaisu, meillä oli pienen pieni vuokrayksiö,jossa saattoi osa perheenjäsenistä pitää taukoa (kaikki kokeiltiin). Entä vammaispuolen tukimuodot (tukihenkilö) ? Tai väliaikainen sijoitus, mutta siinä todella riskinsä. Tai tukihenkilö lapselle, joka tukena siis vapaa-ajalla, että ei olisi niin kova se paine kotona.....Jos lapsi väkivaltainen niin voi kertoa, että soitatte virkavallan paikalle (poliisi),koska hänellä ei ole oikeutta koskea toisiin (ainakin voi yrittää,ellette jo ole kokeilleet). Murrosikä on kovaa aikaa.
Haloo! Tuossa oli kullanarvoinen idea!!! Eli pieni vuokrayksiö sitä varten, että perheestä kukin vuoronperään voi levätä siellä ja olla rauhassa. Ei tietenkään niin, että vaativa lapsi luulisi olevansa syyllinen, mutta tod kehiteltävissä oleva vaihtoehto. -Miksei voisi olla esim kunnilla asiantuntija-asuntoja? (Ei turvakoteja siis, vaan ylipäänsä hengähdyksen paikkoja, joissa saisi myös ohjausta ja tietoa ja vertaistukea).
"Ennen kouluikää diagnosoitiin sitten ADHD ja aspergerpiirteitäkin löytyi. Uhmakkuushäiriödiagnoosi tuli vähän myöhemmin."
Ovatkohan nuo ihan virallisia diagnooseja tällä lapsella, koska ainakin uhmakkuushäiriö kuuluu psykiatrian puolen diagnooseihin.
Ettei vain ole psykiatrian puolen heittoja, eivätkä perustu laajaan neurologian puolen arvioon ollenkaan...
Uhmakkuus taitaa olla sama asia kuin omaehtoisuus...
Omaehtoisuus onkin oma lajinsa:O Se saattaa saada sairaat kuviot ihan kenen perheeseen tahansa ilman oikeaa tietämistä miten jääräpäisyyteen reagoidaan.
Yhteinen kieli voisikin löytyä, jos saisi lapsen toimintaterapiaan missä saakin purkaa turhautumisiaan. Jääräpään kanssa ei käy liiallinen periaatteellisuus, vaan lasta pitää tulla kompromissein vastaan (tietysti muidenkin lasten kanssa pitää mutta nää vänkääjät on eri) ja sepä on arjen kiireissä aika raskasta.
-En lukenut ketjua kokonaan, mutta ootteko kokeilleet isontaa lääkeannosta?Tai vaihtaa johonkin pitkäkestoisempaan adhd-lääkkeeseen? Lääkkeen vaikutuksen loppuminen voi olla aika kurjan tuntuista ja tehdä olon tuskaiseksi.
Murrosiässä on kenkkua kun vanhemmat ja koko perhe saattaa inhottaa ja siksi joku ulkopuolinen ja luotettava ja tasokas terapeutti olisi paras kuulija. Samalla vanhemmat saavat oman terapiansa (ainakin ennen sai ja se oli lakisääteinen. En kuitenkaan tarkoita mitään huostalaitosten tarjoamia pölinäjannuja).
Jutelkaa pojan kanssa ja voit kertoa hänelle, että pidän hänestä, mutta et hyväksy väkivaltaa kotonasi ja tehdä hänelle selväksi faktat, että jos muutosta parempaan suuntaan ei ala tapahtumaan, joudut todella miettimään vakavasti muita vaihtoehtoja. Laitoksessa eläminen ei ole helppoa. Rajoituksia tulee olemaan ja nähtäväksi jää miten käy mm.yhteydenpidon. Vaikka lupaisivat "kuun taivaalta" että yhteydet säilyy.
Läheiseni joka joutui murrosikäisenä laitokseen, kärsii traumoista vieläkin. Ei edes hänen oma sisarensa saanut soittaa hänelle tai äiti. Ensin tottakai yhteydenpito toimi, mutta viranomaiset alkoi vähentämään sitä pikkuhiljaa. "Lapsen etu" sitä käytetään nykyisin hyvässä ja pahassa. Laitoksessa on meteliä ja varsinkin murrosikäiselle kova paikka. Samassa tilassa 24/7 muiden nuorten kanssa jotka pitävät meteliä, osalla vakavaa rikostaustaa, henkisiä ongelmia yms. Myös rahalla on iso rooli. Ei niin vain luovutakkaan lapsista, korvaukset on isot, mitä huostaanotetuista lapsista saavat.
Yksi vaihtoehto että poika menisi vähäksi aikaa vaikka jonkun sukulaisen luo asumaan esim.isovanhemmat tai isovanhempi, kummit? Tai tukiperheeseen välillä muutaman kerran kuukaudessa niin että perhe saa levätä. Tukiperhe ei ole pysyvä ratkaisu ja eri asia kuin sijaisperhe. Hyvä tukiperhe tukee lasta ja auttaa hänen perheensä jaksamista. Tukiperheessä ollaan yleensä joitakin viikonloppuja kuukaudessa tai sopimuksen mukaan esim.lomilla. Tukiperheistä voi kysyä kaupungin/kunnan sosiaalivirastosta eikä päätöksiä ole pakko tehdä heti vaan ensi etsitään sopiva perhe johon tutustutaan.
Vahvistakaa myös nuoren hyviä puolia, missä asioissa hän on hyvä. Se on lapsen itseluottamuksen kannalta tärkeää. Varmaan tietää kuitenkin että hänestä etsitään paljon syitä ja diagnooseja. Toiv.pojan pahan olon taustalla ei ole esim.koulukiusaamista.
Jos kyse on erityislapsesta, niin todennäköisesti häntä on kiusattu ehkä paljonkin ja vuosien ajan.
Tämä sairas yhteiskunta kun ei siedä erilaisuutta, oli se miten pientä tahansa.
Oma erityislapseni on hyvin vahva persoona, hän haluaa joka asiassa pitää omat mielipiteensä, ei ole toisten manipuloitavissa ja pelkästään tästä tuli kiusaamista, koska lapset kasvatetaan ilmeisesti nykyään niin, että kaikkien on oltava yhtä laumaa, harmaata massaa, erilaisia mielipiteitä, ei edes hyvin perusteltuja ja loistavasti erilaista näkökulmaa tuovia, ei saa olla olemassakaan.
Matalaotsainen suvaitsemattomuus on kukoistuksessaan peruskoulussa.
Laste on saatu paljon terapioida, että hän on välttynyt vihalta ja katkeruudelta kaikkia suvaitsemattomia kohtaan. En tiedä, onko täysin onnistuttu.
Minusta tuo kuulostaa kyllä aika hurjalta ja suosittelen kyllä jotain tutkimusjaksoa psykiatrisessa sairaalassa. Ehdottomasti psykiatrin konsultaatio ja psykologiset testit. Bipolaari on aivan mahdollinen ja väärät lääkkeet tekevät bipolaarihäiriöisestä aivan sekopään. Josko sitten oikean diagnoosin jälkeen löytyisi se oikea lääkityskin, tuki ja seuranta.
Ei todellakaan, koska siitä seuraa hoidolliseksi huostaksi nimetty todellinen sairastuttaminen. Lasten ja nuorten psykiatriatutkimukset sairaaloissa laaditaan siten, että lapsen parhaaksi esitetään "vakaata" ympäristöä eikä sitä lasta peräänkuuluteta sen jälkeen mitenkään. Sosiaalitaholle tulee vain tieto nuoresta joka pitää sijoittaa ja hoito varsin todennäköisesti loppuu siinä paikassa.
Nyt varsinkin, kun ensisijaisesti on lapsi laitettava perheeseen, niin ei hyvää päivää...niiden oloja ei siis ihan oikeasti valvota. Aloittaja tuntuu välittävän hyvin paljon lapsestaan ja kysyy neuvoa, eli jo se kertoo että lasta ei saa huostaanottaa.
On olemassa myös neurologiaan perehtyneitä psykologeja ja psykiatreja. Kannattaa katsoa hyvin tarkkaan miltä taholta tukea etsii.
Minusta tuo perhe tarvitse apua. Ei tarvitse ottaa huostaan, eikö lääkitys, tuki ja seuranta nyt ole riittävää? Eihän aikuisia ihmisiäkään tuolla tavalla hoideta. Se on kyllä totta, että tarkkaan saa katsoa, mistä apua hakee ja kaiken tiedon on kuljettava vanhempien kautta.
Yksityiseltä lääkäriltä apua?
Monesti todelliset koulutetut asiantuntijat
lasten ja nuorten sairauksien kohdalla löytyvät, valitettavasti,
vain yksityiseltä puolelta eri sairauksiin erikoistuneista lääkäreistä.
Googlaamalla, eri sairauksien yhdistysten neuvontapalveluista kysymällä
jne voisi aloittaa asiantuntija lääkärin metsästämisen.
Kun oikea ammattilainen osuu kohdalle on kuin kokonainen vuori putoaisi harteilta.
En ymmärrä, millä perusteella "objektiivinen" oikein asioita tarkastelee kun myöntää kyllä lapsen tarvitsevan hoitoa, mutta samaa toteaa, että "ei huostaan tarvitse ottaa".
Mistä hoitoa saa, koska systeemi on kehitetty sellaiseksi, että VARSINKAAN psykiatrista apua on hyvin vaikea saada ilman huostaanottoa.
Siis TUURILLA ja ARPA-ONNELLA saa lapselle sairaalapaikan.
Kaikki, joilla ei onnea ole, huostaanotetaan laitosten erittäin epämääräisiin ja arveluttaviin oloihin, jossa ei todellisuudessa mitään terveydenhoitoa anneta. Tai tottahan lapsi voi tavata terapeutin vaikka kerran kuussa tai harvemmin, mutta monessa paikassa ei ole edes tätä mahdollisuutta käytännössä, vaikka laitokset muuta mainostavatkin.
Yhteiskunnan taholta tuleva lasten kaltoinkohtelu on Suomessa huipussaan.
Olisiko mitään apua harrastuksesta, jossa tätä aggressiivisuutta ja uhmakkuutta jne nuori saisi vaikkapa ihan päivittäin purettua?
Tai onko hänellä jotain erityisen mielenkiinnon kohteita minkä pariin häntä voisi usuttaa
esimerkiksi harrastamalla aktiivisestikin asiaa?
Onko kummallakaan vanhemmalla mahdollisuutta esimerkiksi olla osa päivästä kotona, koulusta tulot jne
jos ne ovat pahimpia tappelun ja riehumisen aikoja.
Onko esimerkiksi rauhallisilla, ei riehumistilanteiden aikana siis, aikaa riittävästi varattuna,
keskusteluilla mahdollisuutta saada teinin maailmasta kiinni;
mitä siellä ajatusmaailmassa ja pääkopassa todellisuudessa liikkuu?
Mikä mättää jne, monestihan on kyse erilaisuuden tunteesta sekä lisäksi siitä että asioita hahmottaa ja ajattelee niin erilailla kuin "tavis"
että jo se pelkästään "ärsyttää"; erilaisuus tai tunne siitä että on niiiin erilainen, erilailla ajatteleva kuin muut jne.
Psykologia tai psykiatriahan ei kukaan tavisvanhempi tietenkään kouluttamatta voi "leikkiä" mutta edes aavistus tai häivähdys rysyteinin todellisesta ajatusmaailmasta, ajatuksia hänen tilanteesta jne
voisi auttaa ammattilaistenkin kanssa työskennellessä.
Siis mitä? Jos aikuinen ihminen sairastuu bipolaarihäiriöön, hänet otetaan kuukaudeksi sairaalaan ja sen jälkeen seuraa poliklinikkakäynnit. Mitä ihmeen tekemistä tällä on huostaanoton kanssa? Eihän keskoslapsiakaan oteta huostaan, jos heitä hoidetaan kuukauden happikaapissa sairaalassa. Ei voi olla totta!!!!
Eihän hoidollisissa huostaanotoissa mitään JÄRKEÄ olekaan sen lisäksi, että ne ovat vielä lasta ja koko perhettä kohtaan laittomia. Eikä laitosten tarjoama "hoito" ikinä vastaa sairaalatasoista hoitoa, joten hoidollisissa huostaanotoissa kaiken muun laittomuuden lisäksi lapsi jätetään ilman sitä hoitoa, jota huostaanotolla ollaan hänelle hakevinaan.
Kyllä tämä on täyttä totta lasten"suojelun" karusta todellisuudesta tämän päivän Suomesta, on ollut jo vuosien ajan.
Tietääkö peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson asiasta? Mielestäni hän on aktiivinen ministeri. Kyllä lapsen ja perheen pitää asiallista tukea saada.
Tästä aiheesta nimenomaan on kaikki poliitikot tietoisia. On laitettu yksityistä viestiä ja on käyty eduskuntatalossa.
Tiedossa on sekin, että sairaalajaksoissa kerätään sinisilmäisiltä vanhemmilta ne uupumispisteet ja neuvottomuuden kokemukset esim koulukiusaamisten lopettamiseksi. -Myönteisyyttä ja vanhempien pärjäävyysaluetta ei kirjata millään tavalla. Siksi onkin pöyristyttävää kuulla loppupalaverissa tulos, jota ei kuuna päivänä osannut mitenkään ennakoida..."vanhemmuus on hukassa" -lause eri variaatioineen saadaan kirjattua ja täts it.
Siinä istunnossa kyl menee veret mahaan eikä oikein tiedä mihin askeleitaan suuntaa kun poistuu rakennuksesta kadulle...edessä on helvetti.
Saahan sitä muutamat tietysti hyvällä onnella. Paljonkohan esim. Lastenlinnan psykiatrian osastopaikkoja mahtaa olla. Ei sinne kovin monta lasta kerralla mahdu, mutta muutama aina saadaan mahtumaan ja he sitten säästyvät huostaanotolta.
Ja noista muutamista sitten aina löytyy joku laholatva vanhempi, joka toitottaa täälläkin "ei siihen mitään huostaanottoa tarvita, ei meilläkään tarvittu..." Huoh....
Kyllä lukemattomille muille on tehty ERITTÄIN selväksi, että huostaanoton ainut peruste on sairaalapaikkojen puute piste
Joskus sossut voivat tietysti yrittää laitosta saada luopumaan huostaanotto vaatimuksestaan, mutta laitosten omistajien rahanahneuden ja kaiken muun filunkipelin takia, mitä hoidollisiin huostaanottoihin liittyy, niin laitokset eivät luovu huostaanottovaatimuksestaan.
Tässä ne menettelevät laittomasti ja todella väärin, niillä ei nimittäin ole minkään lain mukaan oikeutta vaatia huostaanottoa tehtäväksi perheeltä, jossa sen kriteerit eivät täyty, mutta näin kuitenkin menetellään. Ja lapsi pääsee lumehoitoon hämäriin oloihin, jossa hänen kohteluaan ei valvo kukaan.
Kyllä Maria G-R käsittääkseni tietää.
Saa nähdä, vieläkö hän uskaltaa jatkaa rohkeaa linjaansa lasten suhteen, jonka aloitti jo vanhustyön osalta, vai joko sijaishuollon rikolliset piirit ovat yrittäneet pelotella häntä hiljaiseksi.
Kuulostaa aika rajulta,väkivaltaa perheen sisällä ja pelkoa ettei mitään vain sattuisi.Paljon on tutkittu jos oikein ymmärsin ja neurologiasta ei löytynyt mitään mikä selittäisi käytöstä.Kotona toki ehkä olisi hyvä ottaa tiukempi ote,auktoriteetti perheessä,joka yleensä on isä,laittaisi rajat käytökselle.Varmaan näin olettekin tehneet.Voisiko psykodynaamisesta psykoterapiasta olla apua poikanne pahanolon kuulemiseen???Tyytymättömyydestä,ahdistuksesta,käsittömättömästä kiukusta/raivosta,sietämättömistä tunteista-joita ei ehkä tunnisteta edes jne....Kuulostaa tutulta nuoren tullessa hoitoon psykoterapiaan.