Katollani istui kalju nainen. Hänestä syksy taittoi, kun lehdet vaihtuivat punaruskeiksi. Ne havisivat ja muistuttivat tulevasta joulusta. Muistelin lapsuuden hetkiä, kun vein lehtiä kuivumaan tietosanakirjojen väliin. Kohta olisi syksyn kamalat myrskyt ja räntäsateet ja tekisin jouluaskarteluja lähimäisille ja sukulaisille, jos olisin lapsi. Lapsi, mitä mieltä, ja vailla mieltä.
SItten kohtasin hänet. Hän saapui luokseni ihan joka paikassa, kaupassa, kirjastossa ja varsinkin kun olin laittanut itseäni, sekä kiinnittänyt kaulaan, vaatteistanikin vielä huomiota herättävämmän kirjastokorun. Olin juuri laittanut hiuksiini saparot. Voi, että kun olisi rahaa parturi-kampaajaan. En osaisi itse, eikä mua ilman rahaa kiinnostanut opetellakaan. Hän toi mukanaan vain oman itsensä, mutta se olikin ihan kaikki, mitä maailma saattoi ihmiseltä pyytää. Hän oli uskovainen.
Äiti kävi ovella. Hänellä oli oranssit huomiovaatteet. Hän toi vaatteita, katsoi pitkään yksiötä ja erityisesti peiliä, johon eteisen laiton pitkä käytävä päättyi. Nyt hänen tuomansa raikas raitapaita alkaisi kulahtaa, ja menettää väriään jokaikisessä pesussa tästä eteenpäin. Raidat olivat ruskeita ja valkoisia. Sitten mukana oli mustia hameita. Ne olivat kyllä melko laajoja, mutta menisivät ehkä talvella paksujen aluskerrastojen kanssa. Melko raikasta ja raitista. Ne näyttivät hyvältä lipokkaiden, kirjailtujen bootsien kanssa. Äiti oli yleensä mukava, hauska ja saapuva enkeli. Nyt tällä kertaa asia ei ollut niin. Naapurit olivat varmasti valitelleet.
Lehdet havisivat vielä vihreinä puissa. Ne kuulostivat tuulessa pieniltä tiu-uilta. Monella jätätti niissä aika oman kodin pihalla keinussa. Meidän kerrostalomme pihalla oli vain lastenkeinut, mutta mitä muuta farkkukansa niin kaipasikaan? Mä istuin niissä, mutta vain harvoin. Hiukset mulla oli auki, eihän kukaan halunnut nähdä turvonneita kasvojani. Europörssi oli juuri kolahtanut postiluukusta. Etusivu ilmoitti hienosta kuorma-autosta, joita vain harvoin ehti ja pääsi näkemään. Mercedes-Benz Charter Way... Muistin lapsuuden pyöräretket ja koulumatkan. Kuinka rekkojen imussa oli niin helppo liikkua, hektisen ilmavirran vetäessä mukaansa. Ne menivät niin läheltä.
Poljin tienlaitaa, matkalla koulun läheltä olevalta asutusalueelta, kotiini. Käänsin vain pääni oikean olan yli, etten kaatuisi ja jäisi alle. Edes ajatus ei kauheasti juossut. Ei montaa sanaa tai ajatusta. Joskus oli juhlat ja ohitse saattoi mennä joku kuuluisuuksien auto esim. keikka-bussi. Aina ei sumulta edes nähnyt ylittää tietä ja monesti kouluun päästessä oli aivan märkä, kuin sateesta. Tunne suojelusenkelistä oli täysin kadonnut, kaikonnut taivaan tuuliin, kuten vastatuuli arolla kotitiellämme, vain osasi puhaltaa syksyisin, erityisesti iltapäivisin myrskyvaroituksia. Odotin enkelin ilmestyvän ja kotimatkani päättyvän. Tuuli puhalsi suoraan mereltä....
SItten kohtasin hänet. Hän saapui luokseni ihan joka paikassa, kaupassa, kirjastossa ja varsinkin kun olin laittanut itseäni, sekä kiinnittänyt kaulaan, vaatteistanikin vielä huomiota herättävämmän kirjastokorun. Olin juuri laittanut hiuksiini saparot. Voi, että kun olisi rahaa parturi-kampaajaan. En osaisi itse, eikä mua ilman rahaa kiinnostanut opetellakaan. Hän toi mukanaan vain oman itsensä, mutta se olikin ihan kaikki, mitä maailma saattoi ihmiseltä pyytää. Hän oli uskovainen.
Äiti kävi ovella. Hänellä oli oranssit huomiovaatteet. Hän toi vaatteita, katsoi pitkään yksiötä ja erityisesti peiliä, johon eteisen laiton pitkä käytävä päättyi. Nyt hänen tuomansa raikas raitapaita alkaisi kulahtaa, ja menettää väriään jokaikisessä pesussa tästä eteenpäin. Raidat olivat ruskeita ja valkoisia. Sitten mukana oli mustia hameita. Ne olivat kyllä melko laajoja, mutta menisivät ehkä talvella paksujen aluskerrastojen kanssa. Melko raikasta ja raitista. Ne näyttivät hyvältä lipokkaiden, kirjailtujen bootsien kanssa. Äiti oli yleensä mukava, hauska ja saapuva enkeli. Nyt tällä kertaa asia ei ollut niin. Naapurit olivat varmasti valitelleet.
Lehdet havisivat vielä vihreinä puissa. Ne kuulostivat tuulessa pieniltä tiu-uilta. Monella jätätti niissä aika oman kodin pihalla keinussa. Meidän kerrostalomme pihalla oli vain lastenkeinut, mutta mitä muuta farkkukansa niin kaipasikaan? Mä istuin niissä, mutta vain harvoin. Hiukset mulla oli auki, eihän kukaan halunnut nähdä turvonneita kasvojani. Europörssi oli juuri kolahtanut postiluukusta. Etusivu ilmoitti hienosta kuorma-autosta, joita vain harvoin ehti ja pääsi näkemään. Mercedes-Benz Charter Way... Muistin lapsuuden pyöräretket ja koulumatkan. Kuinka rekkojen imussa oli niin helppo liikkua, hektisen ilmavirran vetäessä mukaansa. Ne menivät niin läheltä.
Poljin tienlaitaa, matkalla koulun läheltä olevalta asutusalueelta, kotiini. Käänsin vain pääni oikean olan yli, etten kaatuisi ja jäisi alle. Edes ajatus ei kauheasti juossut. Ei montaa sanaa tai ajatusta. Joskus oli juhlat ja ohitse saattoi mennä joku kuuluisuuksien auto esim. keikka-bussi. Aina ei sumulta edes nähnyt ylittää tietä ja monesti kouluun päästessä oli aivan märkä, kuin sateesta. Tunne suojelusenkelistä oli täysin kadonnut, kaikonnut taivaan tuuliin, kuten vastatuuli arolla kotitiellämme, vain osasi puhaltaa syksyisin, erityisesti iltapäivisin myrskyvaroituksia. Odotin enkelin ilmestyvän ja kotimatkani päättyvän. Tuuli puhalsi suoraan mereltä....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ai, tämä on terveyskeskus-novelli.
- No, eihän sinne ole koskaan saanut ketään.
He yrittivät viimeksi normaalia amorinkaarelta kuljettelua, jossa psykologi oli pahasti edessä mielipiteineen, kun saada arvostusta ja statusta asemalleen. Hän ei ollut ymmärtänyt lainkaan inhimillisyyttä, empatiaa tai loogisuutta, kuten demokratia vaatii.
- Ei ole tuttu asia.
Ai lastenvahingoittamisesta hänen kapitalisoitumattomalla reaaliaikaisuudella.
- Ja näillä eväilläkö pitäisi jaksaa kasvattaa koko Tehy:n lapset, maksaa ja työllistää.
Oikein Tehy suora.
Katso amorinkaarelta on ensin oltava täydellinen.
Esimerkiksi Tehy:n psykiatrinen sairaanhoitaja, kai perushoitaja koulutukseltaan, vanha oli innostunut todellakin vain huonon päivän portaista ja inhimillisyyden puuttumisesta. Hän halusi vain olla perhettä, lapsiaan ja teki heistä, jopa näköisiäni.
Paavi haluaa keskustella tästä...
Onkohan hän mehiläinen?
Psykiatrinen sairaanhoitaja, perushoitaja, oli hieman huonossa kunnossa. Hänellä oli melko korkea verenpaine, eikä puhekaan punastelulta enää oikein onnistunut. Mitä hän siellä erityisesti hommailee nuorten tyttöjen kanssa? Ei ainakaan tinaile, tilttaile tai tilkitse. Kukaan ei halua puhetta punastelevalta tai sydän- ja verenpainetauteja sairastavilta, sydänvikaisilta. Sen sijaan on ihan oikea keskivartalo, mitä Tehystä ei kyllä ole konkurssien, ja psykologin onnen, oppimisvaikeuksien takia pitkään aikaan löytynyt. Se on kadonnut löytötavaratoimistoon ja naisten paranoidin skitsofrenian varastelemiseen. Poliisi on joutunut varastelemaan sitä perheelleen. Kukaan ei ota vastaan sellaista lapsenkasvatusta, kun ei sitä ole Jumala ns. arvostelun, arvioimisen ja ahdasmielisyyden takia enää suonut maailmaan. Ihan perhetuttu, sukulainen ja poliisi. Isän mielestä lapsikin piti harjoittaa ja lahjoittaa, mahdollisesti, pois perheestä, psykiatriseen tutkimukseen. Ajattelevatko kaikki miehet näin?
- Jaa, sinillä ei ole kotia.
Ajatteletteko koskaan merimiehiä? Heillähän on tatutointeja, linnaruusuja, silmälappuja ja vaikka mitä. Mutta joka paikassa ei edes ole autenttisuutta, ja amorinkaarta ainaisen niuhotuksen sijaan.
Psykologi pitää itseään hirveän tärkeänä, syyttä ja suotta. Heillähän ei ollut edes LSD:hen kotona tietä. Hänen poikansa meni väärään paikkaan töihin.
Mä joudun vaihtamaan paikkaa, kun en saa tappaa suoraan. Ei vaikka miten haluaisin. Jotenkin boheemi, kallioilla, kukkuloilla, metsän siimeksessä ja polku tai tie piilossa. Ihan tutankhamoneista jouduttiin siirtämään hänet turvaperusteisiin perustellusti. Ikinä en intiimimpää ja inhimillisempää kidutusta keksisi.