Eli katselmuksia Ikea-kassiin
Ostosten jälkeen piipahdin mielijohteesta kauppahallissa. Tilasin mustan kahvin ja croisantin ja sain saman pöydän kuin aina ennenkin. Hän ei ollut tänään töissä. Tilalla oli nuori nainen, joka hänkään ei ollut paikalla. En ymmärtänyt ihmisten hiljaisuutta. Missä he olivat ja mitä he ajattelivat. Tyttö palveli minua automaattisesti englanniksi.
Poissa oleva aurinkoni taas olisi palvellut minua toisin, sillä hän oli nauravainen ja kaunis kuin tähdet ovat aina. Mursin sokeria kahviini ja avasin lehden. Heti ensimmäisellä aukeamalla valon kaltainen kaunotar elehti iltapuvussaan ollen ”x-mas”. Oli pikkujouluaika. Nuoret naiset täyttivät mielemme kehoillaan ja henkilöllisyystodistuksillaan. Olin jollain tavoin oppinut pitämään heistä. Ei kadehtien vaan heitä etäisesti palvoen. He olivat kuin omia lapsiani, kun he potkureiden edessä hulmusivat ja kääntyilivät, muikistelivat. Tutkin päärmeiden hintoja ja yritin arvioida niiden laatua. Sopivuus oli toinen seikka, juuri sellainen, jota voisin pohdiskella heidän äitiensä kanssa viinilasillisella jossain kaupungin tuulisella terassilla.
Ostoskassissani oli lahjapaperia ja kultaista nauhaa, kortteja. En kokenut olevani kovinkaan ”party”.
Viereiseen pöytään istahti aivan tavallinen toimistomies. Hän virnisti ja nosti kulmakarvojaan, osoitti pöytää.
Kiitos. Älä sano minulle mitään englanniksi.
– Free seat?
Kuittaan kysyjille syntyperäni ja taustani yleensä niin, etten tiedä siitä juuri mitään, ja että intoni sukututkimukseen ei ollut vielä syttynyt. Olin toki tietoinen äitini suvun kotikylästä. Mutta muutamassa kanassa ja yhdessä tavernassa ei ollut juuri niin paljon hehkuttamista, että siitä olisi voinut vatvoa varttia pitempään. Tomaateista tietenkin kaikki halusivat puhua, maataloustuista ja espanjan sisäpolitiikasta. Ulkopolitiikka oli kaikille tuttuakin tutumpaa, vatsavaivat ja yllättävä kuolleisuus.
Monet miehet ja naiset tekevät saman: he tarttuvat kiinni ristiin kaulassani ja vetävät siitä kuin se olisi liekanaru. He eivät kysy minulta tähän lupaa, vaan he ottavat ristin käteensä, viheltävät tai huokaavat hämmästyneenä. Tässä kohtaa en halua särkeä heidän illuusiotaan, sillä monet heistä ovat aidosti ihmeissään.
Olihan se risti.
Iltaisin, kun mieheni kömpii päälleni, minä usein mietin noita käsiä ja noita ääniä heidän huulillaan. Joskus minusta tuntuu, että he kaikki ovat tuossa samassa vuoteessa kanssani, ja me olemme yksi vellova ihmismassa, jonka ydin ja alkulähde olen minä, ja minussa tuo risti. Krusifiksi on ensimmäinen kohta, johon kukaan minussa koskee. Se on sekä barrikadi että myrkky, jonka juotuaan he putoavat niille aloilleen. Ja se muuri on tehty heidän ruumiistaan, heidän elottomiksi hervahtaneista jäsenistään ja kasvoistaan, torsoistaan.
Minä näen kuinka kahviseurani ajatukset vellovat hänen päässään. Hän puntaroi riskejä ja mahdollisuuksia. Hän piehtaroi sanoissa ja saa omien tulvieni aikana tilaa nauttia näkemästään. Olen eksotiikkaa hänelle, jos taas äitini kylässä olen sitä paikallisille. Minä olen eksotiikkaa. Olen kuin matkakohde sellaisiin sfääreihin, jossa mikään ei tunnu ketään tyydyttävän, vaan hingutaan lisää ja lisää ja lisää. Olen näin ajatellut. He ovat kaikki kuin matkalla taivaaseen, eivätkä koskaan, kuuna päivänä, tule ajatelleeksi, että sellainen matka on loputon, järjetön matka kohti valoa.
Voi miksi sinä et ole täällä, kanssani, sinä kauneuden pyhättö. Hänen kirkkautensa valaisi minun synkimmänkin päiväni kesäauringoksi, toi sydämeeni vapisevan rauhan. Hän oli kuin leivos, jota en koskaan saisi. Oikeastaan tämän kahvilan kahvi ja leivonnaiset eivät olleet mitään ilman häntä. Ilmapiirikin tunkkainen ja haisi kalalle, kebabille ja kengänpohjille. Oikeastaan minua otti päähän nämä mykkyydessään kiemurtelevat ja siitä vaivoin ulos sukeutuneet Ikea-kassit, jotka vettyneinä raahustivat sateessa ja kiireessä arjesta ulos vain vetääkseen päänsä täyteen kokkelia ja viinaa. Tässä suhteessa en tee eroa miehen ja naisen välillä. Heillä kenelläkään ei tunnu olevan kotia, niin absurdilta kuin se omissa korvissani kuulostaa.
Nousin ylös. Mies jäi istumaan. Sellaista tämä on.
(Kirjoittaja huomauttaa, että Ikea-kassit eivät vety. Ne ovat muovia.)
Ostosten jälkeen piipahdin mielijohteesta kauppahallissa. Tilasin mustan kahvin ja croisantin ja sain saman pöydän kuin aina ennenkin. Hän ei ollut tänään töissä. Tilalla oli nuori nainen, joka hänkään ei ollut paikalla. En ymmärtänyt ihmisten hiljaisuutta. Missä he olivat ja mitä he ajattelivat. Tyttö palveli minua automaattisesti englanniksi.
Poissa oleva aurinkoni taas olisi palvellut minua toisin, sillä hän oli nauravainen ja kaunis kuin tähdet ovat aina. Mursin sokeria kahviini ja avasin lehden. Heti ensimmäisellä aukeamalla valon kaltainen kaunotar elehti iltapuvussaan ollen ”x-mas”. Oli pikkujouluaika. Nuoret naiset täyttivät mielemme kehoillaan ja henkilöllisyystodistuksillaan. Olin jollain tavoin oppinut pitämään heistä. Ei kadehtien vaan heitä etäisesti palvoen. He olivat kuin omia lapsiani, kun he potkureiden edessä hulmusivat ja kääntyilivät, muikistelivat. Tutkin päärmeiden hintoja ja yritin arvioida niiden laatua. Sopivuus oli toinen seikka, juuri sellainen, jota voisin pohdiskella heidän äitiensä kanssa viinilasillisella jossain kaupungin tuulisella terassilla.
Ostoskassissani oli lahjapaperia ja kultaista nauhaa, kortteja. En kokenut olevani kovinkaan ”party”.
Viereiseen pöytään istahti aivan tavallinen toimistomies. Hän virnisti ja nosti kulmakarvojaan, osoitti pöytää.
Kiitos. Älä sano minulle mitään englanniksi.
– Free seat?
Kuittaan kysyjille syntyperäni ja taustani yleensä niin, etten tiedä siitä juuri mitään, ja että intoni sukututkimukseen ei ollut vielä syttynyt. Olin toki tietoinen äitini suvun kotikylästä. Mutta muutamassa kanassa ja yhdessä tavernassa ei ollut juuri niin paljon hehkuttamista, että siitä olisi voinut vatvoa varttia pitempään. Tomaateista tietenkin kaikki halusivat puhua, maataloustuista ja espanjan sisäpolitiikasta. Ulkopolitiikka oli kaikille tuttuakin tutumpaa, vatsavaivat ja yllättävä kuolleisuus.
Monet miehet ja naiset tekevät saman: he tarttuvat kiinni ristiin kaulassani ja vetävät siitä kuin se olisi liekanaru. He eivät kysy minulta tähän lupaa, vaan he ottavat ristin käteensä, viheltävät tai huokaavat hämmästyneenä. Tässä kohtaa en halua särkeä heidän illuusiotaan, sillä monet heistä ovat aidosti ihmeissään.
Olihan se risti.
Iltaisin, kun mieheni kömpii päälleni, minä usein mietin noita käsiä ja noita ääniä heidän huulillaan. Joskus minusta tuntuu, että he kaikki ovat tuossa samassa vuoteessa kanssani, ja me olemme yksi vellova ihmismassa, jonka ydin ja alkulähde olen minä, ja minussa tuo risti. Krusifiksi on ensimmäinen kohta, johon kukaan minussa koskee. Se on sekä barrikadi että myrkky, jonka juotuaan he putoavat niille aloilleen. Ja se muuri on tehty heidän ruumiistaan, heidän elottomiksi hervahtaneista jäsenistään ja kasvoistaan, torsoistaan.
Minä näen kuinka kahviseurani ajatukset vellovat hänen päässään. Hän puntaroi riskejä ja mahdollisuuksia. Hän piehtaroi sanoissa ja saa omien tulvieni aikana tilaa nauttia näkemästään. Olen eksotiikkaa hänelle, jos taas äitini kylässä olen sitä paikallisille. Minä olen eksotiikkaa. Olen kuin matkakohde sellaisiin sfääreihin, jossa mikään ei tunnu ketään tyydyttävän, vaan hingutaan lisää ja lisää ja lisää. Olen näin ajatellut. He ovat kaikki kuin matkalla taivaaseen, eivätkä koskaan, kuuna päivänä, tule ajatelleeksi, että sellainen matka on loputon, järjetön matka kohti valoa.
Voi miksi sinä et ole täällä, kanssani, sinä kauneuden pyhättö. Hänen kirkkautensa valaisi minun synkimmänkin päiväni kesäauringoksi, toi sydämeeni vapisevan rauhan. Hän oli kuin leivos, jota en koskaan saisi. Oikeastaan tämän kahvilan kahvi ja leivonnaiset eivät olleet mitään ilman häntä. Ilmapiirikin tunkkainen ja haisi kalalle, kebabille ja kengänpohjille. Oikeastaan minua otti päähän nämä mykkyydessään kiemurtelevat ja siitä vaivoin ulos sukeutuneet Ikea-kassit, jotka vettyneinä raahustivat sateessa ja kiireessä arjesta ulos vain vetääkseen päänsä täyteen kokkelia ja viinaa. Tässä suhteessa en tee eroa miehen ja naisen välillä. Heillä kenelläkään ei tunnu olevan kotia, niin absurdilta kuin se omissa korvissani kuulostaa.
Nousin ylös. Mies jäi istumaan. Sellaista tämä on.
(Kirjoittaja huomauttaa, että Ikea-kassit eivät vety. Ne ovat muovia.)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.