Haluan kertoa teille meidän tarinamme suuren surumme keskellä.
Tulevan mieheni kanssa aloimme puhumaan lapsista seurustelumme alkuaikoina. Pillerit jätin pois tammikuussa 2003. Kuukautiset olivat todella epäsäännölliset melkein seuraavan vuoden ajan, tämän vuoden alusta kierto tasoittui.
10. kesäkuuta kuukautiseni olivat jo viisi päivää myöhässä, joten kävin apteekista ostamassa testin. Illan hämärtyessä tein testin, vaalea punainen pallo ilmestyi ruutuun, olemme raskaana. Aamulla tein testin vielä uudestaan, koska halusimme varmuuden. Kyllä sen vaan on positiivinen. Mutta kiikutin vielä labraan näytteen, halusimme vielä asiantuntijan lausunnon positiivisesta raskaudesta. Kolme kertaa testattu ja taas positiivinen tulos.
Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, meille on tulossa vauva, esikoisemme. Melkeinhän siinä puolitoista vuotta menikin yrittäessä.
Seuraavaksi jo soitin äitiysneuvolaan ja varasin ekan neuvolan, lääkärin ja ultran. Neuvolatäti sanoi että raskaus olisi edennyt viikolle 6.
13.päivänä kesäkuuta kävimme kirkossa kuulemassa kuulutukset (olemme menossa naimisiin elokuun 14.), jonka jälkeen tulimme kotiimme kahville. Läsnä olivat kaasot, anoppi ja appi ja läheiset sukulaiset. Kahvien jälkeen kerroimme onnen sanoman heillekin, olin ostanut mummille ja ukille pienen valkoisen potkupuvun, paketin avattuaan tiesivät heti mistä on kysymys. Heistä on tulossa mummi ja ukki. Voi sitä onnen kyynelten ja ilon huutojen määrää.
Maanantaina 14.6. alkoi pieni ruskea vouto, joka muuttui päivän kuluessa punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Mitään kipuja ei ollut, yleistä turvotusta ja kuvotusta.
Soitin ensin mieheni serkulle (tuleva kätilö)kysyäkseni, mistä vuoto johtuu?
Seuraavaksi soitin omalle neuvolatätille, hän sanoi, että ei kannata vielä huolestua, pieni tiputtelu kuuluu asiaan näin alkuraskaudesta.
Yritin olla murehtimatta.
Torstai-aamuna töissä sain viestin mieheni serkulta, että otahan nyt rauhallisesti, älä tee mitään raskaita töitä. Ja siitä sitten soitin työterveyshoitajalle, että saisin loppuviikon sairaslomaa vuodon takia. Gynelle oli tullut peruutusaika. Pääsin sinne puolessa tunnissa.
Gyne sit tutki minut ja sanoi että raskaus on kohdun sisällä ja minä huokasin helpotuksesta. Mutta vuodon takia kirjoitti lähetteen kyssiin.
Soitin miehelleni että lähtisi viemään minua sairaalaan tutkittavaksi. Sairaalassa otettiin kaikenmaailman verikokeita ja pissanäyte ja täyttelin lomakkeita ... melkein kolmen tunnin odottelun jälkeen pääsin vastaanotolle.
Synnytyslääkäri kyseli ja kyseli ja lopulta pyysi riisuutumaan ja asettumaan tutkittavaksi. Hän tutki minut ultralla emättimen kautta. Aluksi en uskaltanut katsoa monitoriin päin. Lopulta näimme mieheni kanssa kohdussa pienen tumman palleroisen ja lääkäri totesi sen olevan meidän pikkuisemme. Sydänääniä ei kuulunut, lääkäri ei edes kertonut äänistä mitään. Tuttava kätilömme sanoi jälkeenpäin, että kyllä noilla viikoilla pitäisi kuulua, jos sikiöllä on kaikki ok.
Saimme mukaamme ultrakuvan pienestä esikoisestamme. Lääkäri varasi kontrolliultran juuri tälle päivälle. Silloin olisi katsottu, onko vuoto loppunut ja sikiön kasvu. Sairaalasta lähtiessämme, jäimme odottamaan labrasta hcg-arvon tuloksia. Tunnin päästä soitin ja hoitaja sanoi iloisella äänellä, että arvosi on hyvä viikkoihin nähden, 484.6. Olin silloin niin helpottunut arvon korkeudesta mutta huolissani vuodosta, mikä ei ollut vieläkään loppunut. Matkalla kotia hoin itselleni, että meidän vauvalla on kaikki hyvin ja että meille syntyy vauva helmikuussa.
Kotona mieheni sanoi, että hänelle jäi sellainen tunne siitä synnytyslääkäristä, että hän ei kertonut vauvastamme kaikkea ja koko tutkimuksen ajan lääkäri tuntui vaivautuneelta.
Siinä sitten lepäilin torstai päivän ja vielä perjantainkin. Lauantai-aamuna 19. kesäkuuta menin normaalisti käymään aamupissalla ja viimeisellä pyyhkäisyllä paperissa oli pieni vauvamme, sillä oli jo silmä, käsi ja jalka-aiheet ja lyhyt napanuora. Aloin itkemään kuin Niagaran putous.
Nostin paperin kädelleni ja kävelin makuuhuoneeseemme, mieheni nukkui vielä. Istuuduin hänen viereensä ja itkin ja itkin. Hän heräsi itkuuni ja kysyi mitä on tapahtunut. Sanoin miehelleni, että meidän "Aada" ei jaksanut enää elää.
Itkimme sylikkäin, ... itkimme ja itkimme ...
Miksi? Miksi? Miksi? Miksi meille kävi näin? Miksi "Aadamme" ei jaksanut elää kauemmin miksi ei sinne asti, että olisi saanut elää? Miksi?
Miksi et halunut syntyä onnelliseen ja rakastavaan perheeseen? Meidän rakas pieni esikoisemme, miksi?
Kyyneleet pirpoaa silmiini ja poskilleni kuin kirjoitan tämän tarinamme teille rakkaat kanssasiskoni, koskee vielä niin kauheasti, koskee ... nyt ja aina ...
Soitin kyssiin, että tarvitseeko tulla lääkärin vastaanotolle, ei tarvinnut, koska raskaus oli niin alussa ja vauvamme niin pieni.
Myöhemmin lauantaina hain lohtua ystävistäni, kenelle olin aikaisemmin ilmoittanut ilouutisen, nyt heille täytyi kertoa suru-uutinen.
Maanantaina soitin neuvolaan, peruin varatut ajat.
Maanantai-iltana kävimme hautausmaalla uhrilehdossa viemässä kukkia, kynttilän ja pienen muistovärssyn esikoisemme muistolle. Se oli kaunis ja liikuttava hetki hyvästellä pienokaisemme.
Kaipaamme sinua, rakastamme sinua, nyt ja ikuisesti.
Elän päivän kerrallaan, en tiedä helpottaako suru ja tuska koskaan ...
Otan sydämelläni lämpimästi osaa kaikkien suruun, ketkä ovat kokeneet saman ... olen todella pahoillani.
-Enkelin äiti ja isä-
Tulevan mieheni kanssa aloimme puhumaan lapsista seurustelumme alkuaikoina. Pillerit jätin pois tammikuussa 2003. Kuukautiset olivat todella epäsäännölliset melkein seuraavan vuoden ajan, tämän vuoden alusta kierto tasoittui.
10. kesäkuuta kuukautiseni olivat jo viisi päivää myöhässä, joten kävin apteekista ostamassa testin. Illan hämärtyessä tein testin, vaalea punainen pallo ilmestyi ruutuun, olemme raskaana. Aamulla tein testin vielä uudestaan, koska halusimme varmuuden. Kyllä sen vaan on positiivinen. Mutta kiikutin vielä labraan näytteen, halusimme vielä asiantuntijan lausunnon positiivisesta raskaudesta. Kolme kertaa testattu ja taas positiivinen tulos.
Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, meille on tulossa vauva, esikoisemme. Melkeinhän siinä puolitoista vuotta menikin yrittäessä.
Seuraavaksi jo soitin äitiysneuvolaan ja varasin ekan neuvolan, lääkärin ja ultran. Neuvolatäti sanoi että raskaus olisi edennyt viikolle 6.
13.päivänä kesäkuuta kävimme kirkossa kuulemassa kuulutukset (olemme menossa naimisiin elokuun 14.), jonka jälkeen tulimme kotiimme kahville. Läsnä olivat kaasot, anoppi ja appi ja läheiset sukulaiset. Kahvien jälkeen kerroimme onnen sanoman heillekin, olin ostanut mummille ja ukille pienen valkoisen potkupuvun, paketin avattuaan tiesivät heti mistä on kysymys. Heistä on tulossa mummi ja ukki. Voi sitä onnen kyynelten ja ilon huutojen määrää.
Maanantaina 14.6. alkoi pieni ruskea vouto, joka muuttui päivän kuluessa punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Mitään kipuja ei ollut, yleistä turvotusta ja kuvotusta.
Soitin ensin mieheni serkulle (tuleva kätilö)kysyäkseni, mistä vuoto johtuu?
Seuraavaksi soitin omalle neuvolatätille, hän sanoi, että ei kannata vielä huolestua, pieni tiputtelu kuuluu asiaan näin alkuraskaudesta.
Yritin olla murehtimatta.
Torstai-aamuna töissä sain viestin mieheni serkulta, että otahan nyt rauhallisesti, älä tee mitään raskaita töitä. Ja siitä sitten soitin työterveyshoitajalle, että saisin loppuviikon sairaslomaa vuodon takia. Gynelle oli tullut peruutusaika. Pääsin sinne puolessa tunnissa.
Gyne sit tutki minut ja sanoi että raskaus on kohdun sisällä ja minä huokasin helpotuksesta. Mutta vuodon takia kirjoitti lähetteen kyssiin.
Soitin miehelleni että lähtisi viemään minua sairaalaan tutkittavaksi. Sairaalassa otettiin kaikenmaailman verikokeita ja pissanäyte ja täyttelin lomakkeita ... melkein kolmen tunnin odottelun jälkeen pääsin vastaanotolle.
Synnytyslääkäri kyseli ja kyseli ja lopulta pyysi riisuutumaan ja asettumaan tutkittavaksi. Hän tutki minut ultralla emättimen kautta. Aluksi en uskaltanut katsoa monitoriin päin. Lopulta näimme mieheni kanssa kohdussa pienen tumman palleroisen ja lääkäri totesi sen olevan meidän pikkuisemme. Sydänääniä ei kuulunut, lääkäri ei edes kertonut äänistä mitään. Tuttava kätilömme sanoi jälkeenpäin, että kyllä noilla viikoilla pitäisi kuulua, jos sikiöllä on kaikki ok.
Saimme mukaamme ultrakuvan pienestä esikoisestamme. Lääkäri varasi kontrolliultran juuri tälle päivälle. Silloin olisi katsottu, onko vuoto loppunut ja sikiön kasvu. Sairaalasta lähtiessämme, jäimme odottamaan labrasta hcg-arvon tuloksia. Tunnin päästä soitin ja hoitaja sanoi iloisella äänellä, että arvosi on hyvä viikkoihin nähden, 484.6. Olin silloin niin helpottunut arvon korkeudesta mutta huolissani vuodosta, mikä ei ollut vieläkään loppunut. Matkalla kotia hoin itselleni, että meidän vauvalla on kaikki hyvin ja että meille syntyy vauva helmikuussa.
Kotona mieheni sanoi, että hänelle jäi sellainen tunne siitä synnytyslääkäristä, että hän ei kertonut vauvastamme kaikkea ja koko tutkimuksen ajan lääkäri tuntui vaivautuneelta.
Siinä sitten lepäilin torstai päivän ja vielä perjantainkin. Lauantai-aamuna 19. kesäkuuta menin normaalisti käymään aamupissalla ja viimeisellä pyyhkäisyllä paperissa oli pieni vauvamme, sillä oli jo silmä, käsi ja jalka-aiheet ja lyhyt napanuora. Aloin itkemään kuin Niagaran putous.
Nostin paperin kädelleni ja kävelin makuuhuoneeseemme, mieheni nukkui vielä. Istuuduin hänen viereensä ja itkin ja itkin. Hän heräsi itkuuni ja kysyi mitä on tapahtunut. Sanoin miehelleni, että meidän "Aada" ei jaksanut enää elää.
Itkimme sylikkäin, ... itkimme ja itkimme ...
Miksi? Miksi? Miksi? Miksi meille kävi näin? Miksi "Aadamme" ei jaksanut elää kauemmin miksi ei sinne asti, että olisi saanut elää? Miksi?
Miksi et halunut syntyä onnelliseen ja rakastavaan perheeseen? Meidän rakas pieni esikoisemme, miksi?
Kyyneleet pirpoaa silmiini ja poskilleni kuin kirjoitan tämän tarinamme teille rakkaat kanssasiskoni, koskee vielä niin kauheasti, koskee ... nyt ja aina ...
Soitin kyssiin, että tarvitseeko tulla lääkärin vastaanotolle, ei tarvinnut, koska raskaus oli niin alussa ja vauvamme niin pieni.
Myöhemmin lauantaina hain lohtua ystävistäni, kenelle olin aikaisemmin ilmoittanut ilouutisen, nyt heille täytyi kertoa suru-uutinen.
Maanantaina soitin neuvolaan, peruin varatut ajat.
Maanantai-iltana kävimme hautausmaalla uhrilehdossa viemässä kukkia, kynttilän ja pienen muistovärssyn esikoisemme muistolle. Se oli kaunis ja liikuttava hetki hyvästellä pienokaisemme.
Kaipaamme sinua, rakastamme sinua, nyt ja ikuisesti.
Elän päivän kerrallaan, en tiedä helpottaako suru ja tuska koskaan ...
Otan sydämelläni lämpimästi osaa kaikkien suruun, ketkä ovat kokeneet saman ... olen todella pahoillani.
-Enkelin äiti ja isä-
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei,
aivan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Raskaustesti näytti positiivista tulosta 9.6. ja kuten sinäkin, tein testin useamman kerran, kun en kerrasta uskonut jo pidemmän aikaa odotettua tulosta. Iloitsin valtavasti tulevasta vauvasta ja ehdin jo ostaa pieniä, söpöjä vaatteitakin... ja tunnen jollain tavalla syyllisyyttä siitäkin, etten edes ajatellut mahdollisuutta keskenmenosta vaan pidin vauvaa itsestään selvyytenä.
Itselläni "oireet" keskenmenosta alkoi viime perjantaina ja viikonlopun aikana varmistuin asiasta, kun veren mukana tuli hyytymiä ja juuri kuvailemasi pikkuinen sikiön alku. Tänään vei pissanäytteen labraan, jossa todettiin raskaustestin olevan jo negatiivinen. Onneksi sain terveyskeskuksessa neuvolatädiltä, lääkäriltä ja hoitajilta tukea ja ymmärrystä.
Näiden keskustelujen lukeminen on auttanut valtavasti. Olemme päättäneet yrittää mieheni kanssa heti uudestaan uutta raskautta - vaikka pelottaakin paljon. Lääkärikin kannusti yrittämään heti uudestaan, ettei pelko saisi valtaa. Ja olihan tämä ainakin meille merkki siitä, ettei mikään ole este raskaaksi tulemiselle. Halauksia ja voimia sinulle ja miehellesi!
Olen tosi pahoillani! Meillä on jo kolme samaa kokemusta, joka kerta tuntuu oikeastaan pahemmalta, toivon sydämestäni että tämä neljäs jaksaa loppuun asti vaikka uhkaava km olikin muutama viikko sitten. Nyt kaikki pitäisi olla kunnossa. Sen olemme oppineet että ei liian aikaisin olla kerrottu kuin aivan joillekkin lähimmille ystäville, tuo tulevien isovanhempien informointi km asiasta ottaa kaikkein kovimmalle. Pitäisi varmaan jo tässävaiheessa julkistaa asia mutta se on vähän kuin unohtunut, ei siis tule kauheasti asiaa ajateltua saatika iloita kuten ensimmäisestä ja toisesta raskaudesta.
Mutta voimia ja onnea teille kuitenkin uuden vauvan hankintaan! Vuoden päästä varmastikkin työntelette jo vaunuja!!
Halaus ja rutistus teille! Täällä puhelimen päässä ollaan jos tarttee puhekaveria....Tää on kieltämättä niin väärin.No, koetetaan kulkea yhdessä eteenpäin. Ehkä se on sillätavoin helpompaa.
Kyllä aika parantaa haavat,itsellänikin kun tämä kävi 24 raskausviikolla..mutta vaikka olikin noin alussa on hirveää ja varmasti voimia vievää,mutta aika parantaa ja uskaltakaa yrittää uudelleen..