Americaniña
Kun sorrun kirjoittamaan muistiinpanojani, vähäpätöisiäkin, niin ympärilläni jysähtävät alas taivaanpaksut lasimuurit. Katselin hetki sitten Pretty Womanin digitaalisia ensimetrejä, mutta kuulin korvissani kelan kohinan ollessani uppoutuneena pehmeään takarivin penkkiin, punaiseen sellaiseen. Join Cokista pillillä. Olin kaukana täältä.
Teatterit olivat oma maailmansa: maailma oli valkokankaalla, ei salin pimeydessä. Se mikä pimeydessä toisinaan välähti, emme olleet me. Ne kasvot eivät kuuluneet meille. Me emme olleet heitä. Toisinaan näin heidät ilman maskia, tunnetiloissaan. Kuulin heidän voihkeensa ja naurunremakan, kauhunhuudot. Yhtä monasti unohdin itse tempautua mukaan.
Muistan saman tapahtuneen kirjallisuuden saralla: fiktio lakkasi toimimasta, se rampautui, ontui ja lopulta seisoi liikkumattomana aloillaan tuijottaen eteensä käsi ojossa. Se kerjäsi. Se kerjäsi tienlaidassa itselleen elintilaa ja uskottavuutta vain kaksi asiaa mukanaan: likainen vaateriepu ja haiseva liha. Muuta fiktion saralla ei tapahtunut. Ja mikä kammottavinta: tie oli lähes tyhjä.
Olin tuntemistani ihmisistä ainoa, joka oli istunut limousinen kyydissä. Pidin tätä ilmiötä periamerikkalaisena. Sitten istuin toisen kerran, sen jälkeen kolmannen. Tämän jälkeen en enää laskenut kertoja, sillä katukuvassa lipuvat laivat muuttuivat näkymättömiksi. En pitänyt sitä enää periamerikkalaisena, vaan tapana viettää aikaa. Nuo laivat eivät pysähtyneet, siihen ne olivat aivan liian pitkiä.
Fantasian, fiktion ja realismin yhteentörmäyksessä ei tapahdu mitään. Minä suljen silmäni. Suussa on täyteläisen brien hento jälkimaku. Juon viiniä päälle. Puristettujen rypäleiden tuska käy kitalaellani - odottaa hetken… vain kadotakseen maailman nieluun. Ja kaikki on poissa, paitsi minä, yhä vahvempi ja seesteisempi minä. Sen ruumis on kuin kuollut, mutta yhä yhtä lämmin kuin elämä ihmisessä on, tai on aina ollut.
Minä avaan silmäni ja näen itseni. Minä suljen silmäni ja näen itseni. Sormeni on painautunut lukemani kirjan väliin ja televisio on muuttunut osaksi seinää, seinä osaksi ulkokuorta ja ulkokuori osaksi minua. Olen saapunut perille.
- Meinaatsä vielä syödä näitä?
- Syö pois vain.
- Onks sulla menkat?
(Koska olen vasta seksinovelliharjoittelija, niin otattehan huomioon realiteettien puutteen tuoman lattean vaikutelman, johon on hyvin vaikea päästä sisään nähdäkseen sen mitä harjoittelija ajaa takaa rönsyilyllään. En tosin pyydä neuvoja, sillä täällä esiintyvien kirjoitusten taso on niin toisaalta, etten edes uskalla.)
Kun sorrun kirjoittamaan muistiinpanojani, vähäpätöisiäkin, niin ympärilläni jysähtävät alas taivaanpaksut lasimuurit. Katselin hetki sitten Pretty Womanin digitaalisia ensimetrejä, mutta kuulin korvissani kelan kohinan ollessani uppoutuneena pehmeään takarivin penkkiin, punaiseen sellaiseen. Join Cokista pillillä. Olin kaukana täältä.
Teatterit olivat oma maailmansa: maailma oli valkokankaalla, ei salin pimeydessä. Se mikä pimeydessä toisinaan välähti, emme olleet me. Ne kasvot eivät kuuluneet meille. Me emme olleet heitä. Toisinaan näin heidät ilman maskia, tunnetiloissaan. Kuulin heidän voihkeensa ja naurunremakan, kauhunhuudot. Yhtä monasti unohdin itse tempautua mukaan.
Muistan saman tapahtuneen kirjallisuuden saralla: fiktio lakkasi toimimasta, se rampautui, ontui ja lopulta seisoi liikkumattomana aloillaan tuijottaen eteensä käsi ojossa. Se kerjäsi. Se kerjäsi tienlaidassa itselleen elintilaa ja uskottavuutta vain kaksi asiaa mukanaan: likainen vaateriepu ja haiseva liha. Muuta fiktion saralla ei tapahtunut. Ja mikä kammottavinta: tie oli lähes tyhjä.
Olin tuntemistani ihmisistä ainoa, joka oli istunut limousinen kyydissä. Pidin tätä ilmiötä periamerikkalaisena. Sitten istuin toisen kerran, sen jälkeen kolmannen. Tämän jälkeen en enää laskenut kertoja, sillä katukuvassa lipuvat laivat muuttuivat näkymättömiksi. En pitänyt sitä enää periamerikkalaisena, vaan tapana viettää aikaa. Nuo laivat eivät pysähtyneet, siihen ne olivat aivan liian pitkiä.
Fantasian, fiktion ja realismin yhteentörmäyksessä ei tapahdu mitään. Minä suljen silmäni. Suussa on täyteläisen brien hento jälkimaku. Juon viiniä päälle. Puristettujen rypäleiden tuska käy kitalaellani - odottaa hetken… vain kadotakseen maailman nieluun. Ja kaikki on poissa, paitsi minä, yhä vahvempi ja seesteisempi minä. Sen ruumis on kuin kuollut, mutta yhä yhtä lämmin kuin elämä ihmisessä on, tai on aina ollut.
Minä avaan silmäni ja näen itseni. Minä suljen silmäni ja näen itseni. Sormeni on painautunut lukemani kirjan väliin ja televisio on muuttunut osaksi seinää, seinä osaksi ulkokuorta ja ulkokuori osaksi minua. Olen saapunut perille.
- Meinaatsä vielä syödä näitä?
- Syö pois vain.
- Onks sulla menkat?
(Koska olen vasta seksinovelliharjoittelija, niin otattehan huomioon realiteettien puutteen tuoman lattean vaikutelman, johon on hyvin vaikea päästä sisään nähdäkseen sen mitä harjoittelija ajaa takaa rönsyilyllään. En tosin pyydä neuvoja, sillä täällä esiintyvien kirjoitusten taso on niin toisaalta, etten edes uskalla.)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.