Olen pian 27-vuotias nainen. On koulutus hankittuna ja vakityö saatuna, kihlat on vaihdettu ja häät tulossa pian. Taloa/asuntoa etsitään koko ajan, että löytyisi sopiva minkä molemmat tahtovat ostaa.
Vauvakuumetta minulla ei ole ollut koskaan.
En ole koskaan hoitanut pieniä lapsia, eikä minulla ole nuorempia sisaruksia. Olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni oikeastaan inhonnut lapsia, ja sitä jopa sanonutkin kaikille, että tuskin koskaan haluan omia lapsia, koska en pidä lapsista lainkaan.
Lukion jälkeen olin hetken töissä paikallisessa päiväkodissa, ja se oli ensikosketukseni pieniin lapsii. Totesin sen minkä jo tiesinkin: kauheita riiviöitä ja pilalle passattuja prinsessoja. Mutta totesin myös jotain muuta, joka oli minulle suorastaan järkyttävää henkisesti: osa lapsista oli oikeasti todella fiksuja ja mukavia, ja jopa viihdyin heidän kanssaan. Tajusin siis, että ei ne kaikki mukulat nyt NIIN kauheita ole.
Tuosta on aikaa yli 7 vuotta, ja tuon kokemuksen jälkeen myönsin, että koska kaikki lapset eivät ole yhtä kauheita, on mahdollista että joskus haluaisinkin jopa itsekin lapsia, kunhan hyvä mies löytyisi.
No, nyt on mies, pian aviomies, ja talokin lähiaikoina. Vauvakuumetta ei silti vaan ole tullut. Minkäänsorttinen biologinen kello ei tikitä. Pitäisikö sen tikittää? Pitäisikö kaikilla naisilla syttyä jostain taikaiskusta pesänrakennusvietti ja äidinvaisto?
Omat vanhempani eivät mitenkään painosta lastensaantiin, mutta appivanhemmat selkeästi odottavat, tai ainakin toivovat että naimisiin mennään ja sitten lisäännytään. Tämä johtunee myös siitä että mieheni on sisarussarjan nuorin, eivätkä vanhemmat sisarukset ole lisääntyneet kumppaneidensa kanssa.
Meillä ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa lisääntyä ihan heti naimisiin päästyämme. Haluaisimme nauttia toisistamme ja nähdä maailmaa, ja myös maksella sitä asuntolainaa pois.
Olen kuitenkin pian kolmekymppinen, ja olen ajatellut että jos äidiksi tulen, en halua olla mikään ikäloppu äiti. Jaksaisi sitten itsekin vielä mennä ja harrastaa kun lapset ovat kotoa pois muuttaneet.
Odotanko vielä vuosia, vuosia että syttyykö se vauvakuume? Entä jos se ei syty? Kannattaako näin epävarmana yrittää koskaan lasta, vai voisiko käydä niin että raskaaksi tullessani vasta se vauvankaippuu ja äidinvaisto heräilee, ja olisinkin lopulta onnellinen tilanteesta? Vai katkeroidunko vauvalle että se vei vapauteni ja pilasi elämäni?
Mietityttää kamalasti nämä asiat. En kuitenkaan ole enää ihan nuori...
Vauvakuumetta minulla ei ole ollut koskaan.
En ole koskaan hoitanut pieniä lapsia, eikä minulla ole nuorempia sisaruksia. Olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni oikeastaan inhonnut lapsia, ja sitä jopa sanonutkin kaikille, että tuskin koskaan haluan omia lapsia, koska en pidä lapsista lainkaan.
Lukion jälkeen olin hetken töissä paikallisessa päiväkodissa, ja se oli ensikosketukseni pieniin lapsii. Totesin sen minkä jo tiesinkin: kauheita riiviöitä ja pilalle passattuja prinsessoja. Mutta totesin myös jotain muuta, joka oli minulle suorastaan järkyttävää henkisesti: osa lapsista oli oikeasti todella fiksuja ja mukavia, ja jopa viihdyin heidän kanssaan. Tajusin siis, että ei ne kaikki mukulat nyt NIIN kauheita ole.
Tuosta on aikaa yli 7 vuotta, ja tuon kokemuksen jälkeen myönsin, että koska kaikki lapset eivät ole yhtä kauheita, on mahdollista että joskus haluaisinkin jopa itsekin lapsia, kunhan hyvä mies löytyisi.
No, nyt on mies, pian aviomies, ja talokin lähiaikoina. Vauvakuumetta ei silti vaan ole tullut. Minkäänsorttinen biologinen kello ei tikitä. Pitäisikö sen tikittää? Pitäisikö kaikilla naisilla syttyä jostain taikaiskusta pesänrakennusvietti ja äidinvaisto?
Omat vanhempani eivät mitenkään painosta lastensaantiin, mutta appivanhemmat selkeästi odottavat, tai ainakin toivovat että naimisiin mennään ja sitten lisäännytään. Tämä johtunee myös siitä että mieheni on sisarussarjan nuorin, eivätkä vanhemmat sisarukset ole lisääntyneet kumppaneidensa kanssa.
Meillä ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa lisääntyä ihan heti naimisiin päästyämme. Haluaisimme nauttia toisistamme ja nähdä maailmaa, ja myös maksella sitä asuntolainaa pois.
Olen kuitenkin pian kolmekymppinen, ja olen ajatellut että jos äidiksi tulen, en halua olla mikään ikäloppu äiti. Jaksaisi sitten itsekin vielä mennä ja harrastaa kun lapset ovat kotoa pois muuttaneet.
Odotanko vielä vuosia, vuosia että syttyykö se vauvakuume? Entä jos se ei syty? Kannattaako näin epävarmana yrittää koskaan lasta, vai voisiko käydä niin että raskaaksi tullessani vasta se vauvankaippuu ja äidinvaisto heräilee, ja olisinkin lopulta onnellinen tilanteesta? Vai katkeroidunko vauvalle että se vei vapauteni ja pilasi elämäni?
Mietityttää kamalasti nämä asiat. En kuitenkaan ole enää ihan nuori...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lisättäköön vielä, että vauvakuumeen sijaan olen potenut jo vuosia lemmikkikuumetta, koska saattelin lemmikkini hautaan jokusia vuosia sitten. Olen jopa liikuttunut kyyneliin asti, kun oman karvaisen kaveriin kaipuu on niin vahva. Naimisiin menon jälkeen on vakaa aikomus ottaa pari karvavauvaa taloon hyörimään, kunhan se talo löytyy.
Tämäkin mietityttää: miksi niin sydäntä pakahduttava kaipuu saada oma karvavauva ja kaksi tai kolmekin, hoivata niitä suurella sydämellä ja rakkaudella, mutta ihmislapsesta ei mitään tuollaisia ajatuksia? Voisiko johtua siitä, että lapsuuteni/nuoruuteni aikana minulla oli rakas lemmikkini, ja sitä hoivailin, ja tosiaan koskaan en saanut kokemusta ihmislapsista?
Ei se iästä ole kiinni miten jaksaa lasten kanssa, vaan ihmisestä. Odota rauhassa.
Minulla on ollut "ihan sama" -suhtautuminen lapsiin. Joo, joillakin on mersu, joillakin on hevonen, joillakin on mukula...
Siinä päälle 20 vuotiaana mulla saattoi olla "pieni ajatus" EHKÄ lapsesta, mutta otin kissan. Olin silloin sinkku.
Nyt olen lähempänä 30 vuotta, on mies ja ollaan vakavalla naamalla liikenteessä. Mutta ajatus vauvoista on toooodella kaukainen. Toisin sanoen, jos mies alkaisi aiheesta puhumaan, en lämpenisi varmaankaan kovin paljoa. Voisi mennä pitempi aika.
Mukava kuulla että muitakin on, joilla samanlaisia ajatuksia päässä liikkuu! :)
No ei mullakaan koskaan ole mitään vauvakuumetta ollut. Jos oisin sellasta oottanut niin lapset ois varmasti jäänyt hankkimatta.
Omat lapset on omia ja niitä rakastaa, mut ei musta nyt kaikki lapset todellakaan ihania ole!
Onko vauvakuume edes hyvä syy hankia lapsia?
Muistakaa hei sellanen asia, että sana VAUVA on harhaanjohtava. Kysehän on lapsesta!
Tervettähän se on kun ei tee lapsia kun muutkin.
Tuo on totta, lapset ei ole vauvoja kovin pitkään. Vauva aika menee todella nopeasti. Vauvat on ehkä ihania (tosin omasta mielestäni kaikki vauvatkaan ei ole ihania), mutta mitäs sitten kun lapsi kasvaa? Ja varsinkin tulee siihen karmeaan teini-ikään...
Ja pelkkä vauvakuume ei ole hyvä syy hankkia lasta. Mielestäni sekään ei ole syy hankkia lasta, että on sopivan ikäinen lapsen hankintaan.
Joku neuvo mua joskus, että ei kannata hommata lasta, jos asia vähänkin mietityttää. Mutta onneksi en sitä neuvoa noudattanut.
En olisi niin huolestunut vaikka varsinaista vauvakuumetta ei olisi. Itse pohdin pitkään haluanko lapsen vai ei. Mitään vahvaa tuntemusta ei ollut, että en haluaisi tai, että haluaisin. Mietin kaikkea, että olenko hyvä äidiksi jne.
Ehkä vika oli siinä, että mietin muutenkin asioita liikaa. Ja onhan se iso muutos elämässä toisaalta... Tykkäsimme miehen kanssa matkustella ym.
Ajattelin, että lapsi rajoittaa monia asioita.J a pelottikin, että osaanko hoitaa lasta. Minullakaan ei ollut pienistä lapsista kokemusta.
Itse en kyllä inhonnut lapsia, mutta en ollut mitenkään erityisen lapsirakas.Enkä mielestäni mitään äitityyppiä. Pelkäsin myös, että mitä jos kadunkin lapsen saamista. Siitä ei saa oikein tekemättömäksikään.
Jossain vaiheessa tuli kuitenkin varmempi tunne, että haluan lapsen ja petyin kun lasta ei alkanut kuulumaan. Toisaalta, kun tein ensimmäisen
raskaustestin toisaalta pelottikin, että mitä jos olen raskaana. Se on menoa sitten! Mutta raskausaikana jo rakastuin lapseen ja olin huolissani, että mitä jos kaikki ei menekään hyvin. Jos lapselle sattuu jotain.
Nyt vuoden vanhan pojan äitinä voin sanoa, että en olisi voinut ikinä kuvitellakaan etukäteen miten ihanaa on kun on lapsi! Ja kuinka paljon omaa
lasta voi rakastaa. Jokapäivä ajattelen, että voi kun lapseni on niiiiin suloinen. Aivan mahdottoman ihana! Ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen lapsen kanssa on sujunut yllättävän hyvin. Kyllä sitä vaan siinä oppii.
Edelleenkään en silti mielestäni ole kovin lapsirakas ja muiden lapset ei saa kovin lämpimiä tunteita aikaan. Jotkut lapset jopa ärsyttää. Oma on ihan eri asia.
Vaikea tietysti sanoa toisen puolesta. Joku voi tietysti huomata, että teki virheen ja ei ole yhtä onnellinen lapsesta. Ja itsekin kaikesta huolimatta olen nyt miettinyt toista lasta, että haluanko toisen vai en. Että mitä, jos en rakastakaan toista yhtä paljon jne. Ja kun jotenkin olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, ei ole mitään kaipuuta saada toista. Vielä vähemmän kuin ekalla kerralla. Mies ehkä haluaisi toisen lapsen.
Olen 28 ja nyt vasta ekan kerran on vauvakuume. Iteki ajattelin et tuleekohan sitä ikinä?Ja kun en kans haluis olla mikään vanha äiti että jaksaisin olla lapsen kanssa ja touhuta. Ite oon aina miettiny ja pelänny sitä, että jos oonki huono äiti enkä jaksa ja menee hermot. Mutta nyt tuntuu siltä et miksen minä vois olla hyvä äiti. Ja on jotenki sellanen kaipaus, että saispa sen oman lapsen ja äkkiä. Mut luulisin että se vaikuttaa asiaan kun on vakituinen työ ja oma asunto ja suhteessa kaikki hyvin. Nuorempana kerenny tekemään vaikka mitä ja nyt on valmis rauhottumaan.
Ihmiset on yksilöitä ja toinen on vanha 35 vuotiaana ja toinen 25v iässä. Lapset vanhentaa ihmistä. Jos asenne tuo, että 35v iässä on vanhuus koittanut, niin suosittelen kaulakiikkuun nousemista. Ihmisen elinikäkin on jatkunut.
Oma lapsi on parasta mitä tiedän, mutta rehellisesti pitää kyllä kertoa sekin, että kyllähän monet asiat olisi yksinkertaisempaa ja helpompia ilman lasta. Ja alkuun mahdolliset yövalvomiset ym. ottaa voimille. Ja pinna voi olla välillä kireellä. Meillä ei ennen riidelty juuri koskaan, nyt riitoja on enemmän. Mutta silti olen onnellisempi kuin koskaan.
Ja jos haluaa odottaa niin ei yli 35 vuotiaskaan ole vielä niin vanha etteikö jaksaisi lapsen kanssa touhuta. Ei kaikki nuoretkaan ole kovin hyväkuntoisia. On ihan itsestä kiinni kuinka kunnostaan pitää huolta. Jos alle 40 v on jo kovin raihnainen niin miten sitä sitten 50 v jne. jaksaa yhtään mitään!