Usein sanotaan , että anoreksiassa ( myös muissa syömishäiriöissä) ihmissuhteet kärsivät. Onko kenelläkään kokemusta? Kenties kaverit tai muut läheiset hylänneet taudin edetessä? Oletko itse vetäytynyt? Muuttaako anoreksia/muut syömishäiriöt luonnetta siihen suuntaan ,ettei kukaan halua viettää aikaa kanssasi? Millaiseksi olet muuttunut? Kaikkia kokemuksia ja mielipiteitä kaivataan.
Hylkäys ?
lis
5317
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllähän ne kärsivät, väkisinkin.
Itse en osaa puhua muusta kuin ystävyyssuhteista, koska olin sairastumiseni aikaan niin nuori ettei ollut vielä poikaystäviä tms. mukana kuviossa, joten siitä puolesta kertomisen jätän asiasta jotain tietäville.
Omasta anoreksiaan sairastumisestani alkaa olla kohta aika lailla tasan 10 vuotta aikaa, mutta tunteet tulevat kulkemaan mukanani loppuikäni.
Olin itse juuri aloittanut yläasteen sairastuessani, onnekseni kuitenkin valtaosa luokkakavereistani oli vanhoja ala-astekavereita joiden kanssa meillä oli jo vuosien yhteinen historia, uusia kavereita en kyllä takuulla olisi sillä käytöksellä saanut, koska menetin joksikin aikaa vanhatkin. Yksinkertaisesti, kavereille ei vain ollut enää aikaa, koska kaikki aika ja energia meni ruuan miettimiseen ja sen välttelyyn, ja siihen että ehdin lenkille ja jumppaan ja lihaskuntoa tekemään. Ja mikä kamalinta, kavereiden kanssa olisi usein joutunut syömään. Joutunut hampurilaisille kaupungilla jos istuu iltaa heidän kanssaan, tai vähintäänkin ottamaan karkkia heidän sitä tarjotessaan.
Syömishäiriöinen siis vetäytyy helposti itse, ja käytös myös muuttuu sellaiseksi että kaverit eivät välttämättä sitä jaksa, varsinkaan jos ovat nuoria tai eivät vain tiedä mistä on kysymys. Puheenaiheet liittyvät lähes taukoamatta ruokaan, mikä ei terveiden ihmisten mielestä ole ollenkaan niin kiinnostava puheenaihe kuin anorektikosta. Myöskään se, mikä on "turvallista" tekemistä, ei ihan kohtaa. Ja muutenkin jutun aiheet menevät sitä erikoisemmiksi, mitä pitemmälle sairaus etenee. Syömishäiriöinen saattaa kysellä kavereiden painoja, heidän syömisiään, shoppailureissuilla kauhistella pelkästään omaa lihavuuttaan. Ja loppujen lopuksi ei enää edes jaksa tehdä mitään vaikka joskus tahtoisikin, ei ole energiaa.
Muistan itse elävästi kavereideni kommentit "Miten sun kanssa muka vois ikinä olla, kun sun pitää vaan aina ehtiä lenkille?" "Ai, mä luulin ettet sä tänäänkään kuitenkaan mihinkään lähde niin sovin sit Lauran kanssa"
Jouduin itse myös puoleksi vuodeksi osastohoitoon, eli olin myös poissa koulusta sen ajan. Ihmissuhteet eivät mitenkään voi pysyä ennallaan tällaisen edessä. Joo, kaverit kävivät kyllä katsomassa joitakin kertoja, mutta ei se ole lähellekään sama, kun jää pois kaikista tapahtumista ja tekemisistä ja on ihan pihalla kavereiden kertaillessa jotain juttuja keskenään.
Itse olin sinänsä onnellisessa asemassa loppujen lopuksi, että vihdoin tervehtyessäni sain ajan kanssa vanhat ystäväni takaisin, ja monia uusiakin. Mutta vietin kyllä myös elämäni yksinäisimmän vuoden, varsinkin parhaan ystäväni menetys otti koville, siihen asti kun olimme olleet kuin paita ja perse. Ajan kanssa myös me paikkailimme välejämme taas hyviksi, mutta surullista kyllä, ihan entiselleen ne eivät koskaan palanneet.
Ehdottomasti. Olen itse hylännyt, raunioittanut parisuhteen, tuottanut valtavaa tuskaa läheisille, vetäytynyt yksinäisyyteen, katkonut ihmiskontaktit.
Olen todella eristänyt itseni, tehokkaasti. Torjunut avuntarjoukset. Pahimpina aikoinani (vuosia!) olin todella vihamielinen, aggressivinen, p-mäinen ihminen.
Nyt kun olen hiukan paremmassa kunnossa, saanut pari-kolme kiloa lisää ja motivaatio paranemiseen 100% olen avannut silmäni ja tajunnut. Ystäviä ei ole, mutta läheiset, siis perhe, ei ole hylänneet vaan ovat ikionnellisia tästä muutoksesta ja nyt tajuan kun he kertovat mitä pelkoa ja tuskaa ovat tunteneet kun pelkäsivät että kuolen tähän.
Niin että kyllä ainakin pitemmällä ajanjaksolla syömishäiriöt varmasti vahingoittaa ja tuottaa suuria ongelmia ihmissuhteissa, aina.
Itsellänikin on ollut ongelmia ihmissuhteiden kanssa. Tiedän , että syömishäiriö saattaa muuttaa ihmisen sellaiseksi ,jota muut eivät kestä. Syitä on monia ,kuten ed. mainituissa viesteissä mainitaan.
Tuli mieleen,että kyseisestä asiasta saattaa muodostua noidankehä. Eli siis ,kun läheiset hylkäävät , niin syömishäiriöinen saattaa ajatella , ettei kelpaa kenellekään. Tämä saattaa pahentaa syömishäiriötä, luulisin. Koska monesti syömishäiriö ( kuten anoreksia) on merkki heikentyneestä itsetunnosta. En sano ,että itsetunto olisi ihan nolla ,mutta heikentynyt kuiteskin. Laihduttamisella pyritään parantaa omaa itsetuntoa. Eri asia on , että useimmiten anorektikolle ei kelpaa mikään , vaikka olisi kuinka laiha. Pointtini on siis se ,että "hylkääminen" heikentää itsetuntoa lisää , niin tätä yritetään kompensoida kontrollia tiukentamalla.
Onneksi kuitenkaan kaikki ihmiset eivät ole hylänneet. Sentään jotkut näkevät minussa positiivisia piirteitä. Rehellisesti sanottuna, henkilöt jotka hylkäävät toisen henkilön , oli syy X tai Y , niin ovat aika pinnallisia ,koska jokaisessa ihmisessä on vikoja. Jos ihmisellä on anoreksia ,niin se ei ole koko persoona, vaan yksi osa sitä. Miksi sanon ,että anoreksia on osa persoonaa? Koska esim itse olen puolet elämästäni sairastanut sairautta , ja vaikka pystynkin elämään sen kanssa nykyään ,niin kyllä se on jättännyt jälkensä minuun.
En kuitenkaan syytä hylkäämisestä yksipuolisesti näitä "hylkääjiä". Myönnän itse ,etten ole mitään mukavaa seuraa. Eli ihmissuhteiden kariutuminen on ollut molempipuoleista.
Eräs henkilö, joka oli vähän aikaa kaverini , sanoi kerran ,ettei käsitä ,miksi minulla ei ole kavereita ,koska olen niin mukava ihminen. Sitten tuli "pieni" riita ,johon liittyi minun anoreksiani ,niin tämän tapauksen jälkeen henkilö ei halua olla missään väleissä kanssani. Sinänsä harmittaa, koska henkilö oli minun mieleen ,mutta toisaalta ei harmita ,koska riita oli sinänsä naurettava syy katkaista ihmissuhde. Ja tämä henkilö katkaisi sen itse , tekstiviestillä. Kieltämättä suututtaa...
Itse en ole vielä menettänyt ystäviäni vaikka anoreksiaa takan vuosi ( ei loppujen lopuksi paljoa ). Osan ystävistäni tapasin vasta anoreksian alkuvaiheessa eli he eivät edes tunne minusta sitä puolta,joka on se ehjä. Pelkään kuitenkin koko ajan,että kaverini hylkäävät minut ja jään yksin. Pelko on muodostunut jo pitkän aikaa sitten sillä minulla ei ole juuri koskaan ollut kavereita ja olen koulukiusattu. En kuitenkan tavallaan ihmettelisi vaikka ihmiset hylkäisivät minut sillä en jaksa viettää aikaa kenenkään kanssa. Itse en puhu kavereideni kanssa ruuasta,painosta tai liikunnasta mitään sillä pelkään heidän raahaavan minut terkalle. On outoa,että en halua kenenkään tietävän sairaudestani vaikka tahdonkin parantua. Olen kuitenkin taas vajoamassa alas ja masentumassa entisestään enkä jaksa tehdä mitään. Saatoin poiketa hieman aiheesta,mutta minä en siis yksinkertaisesti jaksa viettää ihmisten kanssa aikaa. Jos minua pyydetään johonkin valehtelen minulla olevan muuta. Yritän kuitenkin pitää ystävistäni kiinni ja esitän heille koko ajan iloisempaa kuin olen.
Mun kaikki ihmissuhteet on kärsiny jo pitemmän aikaa. Kavereilla menee hermot jos vaan yhden negatiivisen asian sanon omasta painostani tms. Olen jo pitemmän aikaa vältellyt tapaamisia, siirtänyt niitä tai keksinyt typeriä syitä miksen pääse. Pelkään joutuvani tilanteeseen missä täytyy syödä. En osaa enää puhuakaan kunnolla mistään kuin läheisimpien ystävieni kanssa, sillä muiden kanssa tulee jatkuvasti jankattua ruoasta, liikunnasta yms. ja se jos mikä ärsyttää heitä. Kaveritkaan ei edes yritä ymmärtää, haukkuu vain että oon sairas ja se jos mikä tuntuuki hauskalta.. -.-