minun tarinani.

tätä on uskomattoman vaikea pukea sanoiksi, nimittäin tätä päässäni käyvää ajatuksenjuoksua.

tilanne siis on tämä. takana on 9 vuoden suhde, yksi lapsi, neljä raskautta. avioliitto ja 3,5 vuoden lapsen "yrittäminen".
tämä vuosi on ollut minulle aivan hirveä. alkuvuoden taloudellinen ahdinko joka ei ole mitään sen rinnalla että minulta kuoli keväällä äiti aivan yllättäin ja vieläpä nuorena. sen jälkeen sekosi isä, joka aiheutti n. 4 kk unettomat yöt, sekä stressin. sitten tuli avioero, johon päädyimme yhteistuumin. päätin silloin muuttaa elämäni suuntaa. kerran lasta ei minulle enää kuulu, pyyhin sen ajatuksen pois mielestäni ja siirryn uusiin unelmiin, jotka olivat uusi koti ja mahdollinen mökki lapista. noh, hankinkin uuden kodin. ostin oman kaksion, minulle ja lapselleni, läheltä lapsen isää. ja sitten. yksi kohtalollinen yö ex-miehen kanssa 1 päivä kuukautisten loppumisesta ja nyt sitä ollaan 6 viikolla raskaana! onko tämä jo sitä kohtalon vittuilua?
nyt olen päätynyt aborttiin. en vaan voi kasvattaa lasta keskelle uusia unelmiani. asun kaksiossa lapseni ja koirani kanssa, maksan velkaa ja elän kädestä suuhun ainakin pari vuotta. otin nämä riskit, koska se on osa uutta unelmaani. alle 40-vuotiaana olla velaton ja ehkä silloin hankkia se kakkosasunto sieltä ihailemastani paikasta lapista.
mieheni on surun murtama. hän haluaisi pitää lapsen. mutta hän ei ymmärrä minun näkökantaani. hänen on helppo lähteä siitä sitten kotiin ja jättää minut lapsien kanssa omaan kotiini. ajatus ei tunnu hyvältä. ei myöskään se, että se olen minä joka jään kotiin lapsen kanssa ja minä joka taas luovun unelmistani. olen itsekäs kyllä, mutta en jaksa kirjoittaa koko historiaani, jossa selviäisi ne seikat jotka ovat saaneet minut näin katkeraksi.
olen soittanut lääkärille ja sain lapun. nyt sain joulun jälkeen vasta ajan naistentautien pkl:lle. joudun siis tuntemaan tätä väsymystä, alituista etovaa oloa ja ennenkaikkea tietoa siitä, että vatsassani kasvaa jotain jonka haluan kipeästi pois yli joulun.
tiedän, että he ehdottavat lääkkeellistä keskeytystä. aion kuitenkin pyytää lääkäriä olemaan minulle armollinen ja määräämään kaavinnan, koska uskon, että näiden edesottamusten jälkeen mielenterveyteni kannalta olisi helpompaa se, että otan parit diapamit, minut nukutettaisiin ja heräisin siitä hommat hoidettuna kuin se, että kävisin lääkkeellisen keskeytyksen läpi. olen siis saanut keskenmenon joten tiedän, että se on kivulias ja mahdollisesti pitkäkin prosessi.
sitä en sano, että olisin sen ansainnut, itse hoitajana tiedän, että minua arvostellaan ja katsotaan pahasti. olenkin ajatellut, että se on palkka siitä, että keskeytän alkaneen elämän. palkkani on myös katsoa ex-mieheni surua ja itsekkyyttä ja koska en ole muille tätä kertonut, kestän tämän muutenkin yksin. palkkani on myös kantaa tätä koko lopun elämääni, mutta tällähetkellä ajattelen, että tässä tapauksessa kärsijänä olen vain minä, ei lapseni joka toivoi itselleen sisarusta tai mieheni, joka varmasti jossain vaiheessa huomaa tämän olleen paras ratkaisu, vaan minä. koska toisenlainen ratkaisu saisi minut, katkeruuden perikuvan vihaamaan elämääni ja minulle suotua kohtaloa.